Kekri

Kekri-sanan levikki itämerensuomalaisissa kielissä on suppea. Silti sana on myöhäiskantasuomen kieltä vanhempaa perua, koska sillä on vastine saamelaiskielissä, esimerkiksi pohjoissaamessa geavri 'käyrä olento, sompa, päkiä' ja eteläsaamessa gievrie 'noitarumpu'. Itämerensuomen ja saamen vartalovokaalit eivät vastaa toisiaan, mutta tämä selittyy sillä, että kantasuomen kielen sana on vanha johdos. Sanojen eriävät merkitykset on selitetty siten, että itämerensuomalaisen sanan varhainen merkitys on ollut 'vuoden kierto', josta sitten on saatu vuoden pääjuhlan nimi. Itämerensuomalais-saamelaisen sanan alkuperä on luultavasti indoiranilaisen kantakielen erittäin varhaisessa vaihessa, eli niin sanotussa esi-indoiranilaisessa kielimuodossa. Siinä sanan asu oli *kekróm, josta kehittyi myöhemmin indoiranilaisen kantakielen sana *čakrám 'pyörä'. Tästä sanasta puolestaan kehittyi sanskritin sana cakrám '(vaunun) pyörä; auringonkehä; vuoden kierto'.[10]

Kekri eli köyry oli maan, pellonviljelyksen, karjanhoidon ja hedelmällisyyden jumala[5]. Mikael Agricolan vuonna 1551 julkaisemassa luettelossa suomalaisista jumalista sanottiin, että Kekri olisi lisännyt karjan kasvua eli hedelmällisyyttä:

Käkri se liseis Carjan casvon[11]

Kristfrid Gananderin teoksessa Mythologica fennica vuodelta 1789 selitettiin kekrin tarkoittavan karjaonnen edistäjää ja satovuoden lopettajaisjuhlaa.[12]

Kekri esiintyy eräissä murteissa muodoissa keeri, keöri, köyri, köyry, keyri, keiri ja keuri.[13][2][10] Sanalla on vastineita karjalan kielessä ja saamelaiskielissä.[10] Suomen kekri on alun perin itämurteinen sana, jossa kantasuomen kielen -kr- on säilynyt. Läntisiin murteisiin se on levinnyt ilmeisesti vasta yleiskielen kautta, sillä länsimurteissa sanasta esiintyy muotoja, joissa -k- on -r-:n edellä kehittynyt vokaaliksi, kuten edellä mainituissa muodoissa keiri, keuri, keyri, köyri.[10]

Sanalla kekri on vaihtelevasti muitakin merkityksiä, kuten pyhäinpäivää, myöhään syksyllä kylvettyä ruista, aavetta, mörköä tai pelätiksi pukeutunutta ihmistä.[14] Karjalan kielessä kekri-sanan merkitys 'pelätiksi pukeutunut ihminen' ja suomen murteissa tavattavat merkitykset 'aave, mörkö, lempo, piru' ovat luultavasti myöhään kehittyneitä merkityksiä.[10]

Tutkijoiden on ollut hankalaa selvittää, millaista kekrin vietto on ollut ennen kristinuskon saapumista Suomeen eli ennen 1000-lukua.[8] Kristinuskon saapuminen Suomeen ei kuitenkaan merkinnyt, että sitä varhaisemmat tavat olisivat katkenneet kuin veitsellä leikaten.[8] Kansanuskosta saatiin runsaasti vaikutteita kristilliseen juhlaan ja kristinuskon tavoista kansanuskoon.[8]

Kekrin varhaisimpia tunnettuja piirteitä on, että kekri oli sadonkorjuun juhla ja karjamarkkinoiden aikaa, ja runsaalla ruoalla kestittäminen oli kekrinvietossa tärkeässä asemassa. Lammaspaisti oli tyypillinen juhlaruoka, jota syötiin maanhaltijan kunniaksi ja jota syömään kutsuttiin suvun vainajatkin.[9] Pitopöydässä saattoi olla kekripyöryköitä eli lihapyöryköitä, joita oli jatkettu esimerkiksi punajuurella. Nauriitakin syötiin.[8] Ruokaa tarjottiin myös hengille ja tontuille.[8]

Myöhempinä aikoina kekrin osuminen samaan ajankohtaan kirkollisen pyhäinpäivän kanssa johti toisaalta siihen, että se alettiin käsittää vainajien muisto­juhlaksi[4][12][18]. 1970-luvulla oltiin kuitenkin sitä mieltä, ettei kekri liittynyt alun perin vainajiin.[19]

Karja tuotiin kekrinä laitumilta sisälle ja osa teurastettiin talven varalta.[8] Kekrin juhlintaan liittyivät saunominen, uhraukset, kokkotulet ja tukevan syömisen lisäksi runsas juominen.[8] Kekrinä muisteltiin esi-isiä, tulevaa ennustettiin ja henkien ajateltiin liikkuvan maan päällä.[8] Kekrin juhlinta alkoi yleensä aamusaunalla, jotta vainajille tai tontuillekin jäi aikaa kylpeä.[8] Vasta heidän jälkeensä talon väki saunoi.[20] Saunassa ei syöty tai juotu, vaikka se on muuten elimellinen osa kekriä.[8]

Kekrinä juotiin tukevasti, ja tämä tapa oli eräänlainen viljauhri.[8] Kun satoa käytettiin huoletta, niin ajateltiin siten olevan lupa odottaa hyvää satoa seuraavanakin vuonna.[8] On olemassa kaikenlaisia kekriin liittyviä sanontoja siitä, kuinka isännän pitää olla humalassa kekrinä, koska muuten ei seuraavana vuonna tule satoa tai se on huono.[8] Liikaa ei siltikään sopinut humaltua.[8] Jos seuraavana kesänä ruis oli lakoontunut, tiedettiin että isäntä oli sammunut humalluttuaan liikaa kekrinä.[8]

Kekriä juhliessa oli tapana tehdä lyhty nauriista. Nauriilla oli ennen suomalaisille merkittävä asema, joka kesti vuosisatoja. Naurislyhty antoi kuitenkin valoa kitsaasti. Siksi sitä kutsuttiin osuvasti kitupiikiksi.[21]

Kekri kuuluu suomalaisten työnjuhlien piiriin. Se oli ilon juhla, jossa laulettiin, leikittiin ja tanssittiin. Kekristä muodostui 1800-luvulla palvelusväen läksiäisjuhla, jonka jälkeen heillä oli kaksi viikkoa vapaata ennen uuteen taloon siirtymistä.[4] Kun talossa oli syöty, juotu ja juhlittu, saivat piiat ja rengit lähteä vierailemaan kotiseudulleen.[4] Osa palvelusväestä saattoi lomailla ja jatkaa sen jälkeen töitä silloisessa työpaikassaan.[2] Talo antoi kummassakin tapauksessa ruoan loma-ajaksi.[2] Kekrinä oli mahdollisuus hankkia palveluspaikka, jos töitä ei ennestään ollut.[2] Loma-aikaa kutsuttiin nimillä kissaviikko, irtaviikko, nuttuviikko tai ryysviikko (Palvelusväellä oli aikaa korjata nuttujaan ja vaatteitaan.), runtuviikko, keöriviikko, römppäviikko, itseviikko, mikkoviikko (Syksyllä, usein Mikon päivän seutuun, oli tapana pitää pestuupäiviä tai pestuumarkkinoita, joilta talolliset hankkivat palkollisia seuraavaksi vuodeksi. Työsuhde alkoi marraskuussa.), omaviikko, pyhämistöviikko, pyhäinpäiväviikko, päänpitoviikko, santtiviikko, savipäivät, vapaaviikko, vuoroviikko, irtanaisviikko[8] ja väliviikko.[2] Kekrinä oli tapana, että talon isäntä jakoi palkollisille lahjoja, esimerkiksi vaatetarvikkeita.[8]

Koska kekrin käsitettiin vanhastaan merkitsevän vuoden vaihtumista, liittyi siihen usein erilaisten enteiden kuulustelua ja tulevaisuuden ennustamista samaan tapaan kuin nykyisin uuteenvuoteen.[18] Uusi vuosi oli siirtymätila, ja ajatuksena oli, että tulevaisuuskin oli silloin ennustettavissa tai jopa muokattavissa. Piti vain toimia oikein oikealla hetkellä. Juhlapyhän keskiyön seutu oli tässä mielessä keskeistä aikaa. Yksi tapa ennustaa kekrinä oli sellainen, että yksi juhlijoista meni ulos ja katseli pimeästä ïkkunasta sisälle valoisaan. Jos joku paikalla olijoista näytti joku olevan ilman päätä, oli tuon henkilön määrä kuolla tulevana vuonna. Kekrinä valettiin tinaa ja ennustettiin siitä. Tapa sittemmin siirtyi Suomessa nykyiseen uuden vuoden viettoon. Kekristä alkoi talven aika.[8]

Kekriin liittyi tavallisimmin 12 päivää kestänyt jakoaika, jolloin ei yleensä tehty työtä enemmän kuin oli välttämätöntä.[4]

Kekrin toisena päivänä lähdettiin niin sanotusti kekriä kiertämään. Tuolloin kylissä liikkui seurueita, joissa oli mukana kekripukeiksi tai kekrittäriksi naamioituneita hahmoja ja jotka halusivat taloista kestitystä. Kylän Kaisan paimentamana saattoi kulkueeseen kuulua Runsauden haltijatar, jonka iso rinta oli täynnä nännejä. Ilmeisesti kulkueen merkittävin hahmo oli kekripukki, sarvekas ja pelottavan näköiseksi tarkoitettu olento. Kekripukki voitiin pukea niin, että karhuntaljan tai vastaavan alla käveli kaksikin miestä kauhat sarvina, kirves kuonona ja pitkä varsiluuta häntänä. Olkia, turkkia ja naamareita käytettiin tässäkin asusteessa. Kylän Kaisaksi puettiin kylän pisin tai komein mies. Hän vartioi pukkia. Pukki vieraili usein vielä nuutinpäivänäkin, jolloin sitä kutsuttiin nuuttipukiksi.

Tutkijat pitävät kekripukkia muistumana paholaisesta. Yleensä ihmiset ajattelivat olevansa Jumalan valvovan silmän alla, mutta tiettyinä päivinä vuoden aikana vallalle pääsivät Jumalan vastavoimat. Kekripukissa oli seksuaalisia elementtejä, sillä pukki on seksuaalisuuden symboli. Kekrinä monet asiat olivatkin nurinpäin, ja miehet saattoivat pukeutua naisiksi ja naiset miehiksi.[8]

Kekripukki pyysi kestitystä talosta. Ovelle tullut seurue kysyi: "Kekriä vai uunia?!" Seuruetta piti siis kestitä kekrin herkuilla ja alkoholilla tai muuten he särkisivät tai kaataisivat uhkauksensa mukaan talon uunin.[8]

Kirkko ei hyväksynyt pakanalliseksi katsottua kekrin viettoa. Piispantarkastuksessa vuonna 1729 annettiin Rautalammilla papistolle kehotus, että ”heidän piti uskollisesti neuvoa Jumalan seurakuntaa luopumaan taikuudesta”. Useissa kirjaanpanoissa 1600- ja 1700-luvuilla oikeuden pöytäkirjat tietävät kertoa kekrilampaista, joita syötiin epäkristilliseen tapaan maanhaltijan kunniaksi. Rangaistusten pelossa perheet siirtyivät esimerkiksi navettoihin syömään kekrin juhla-aterioita. Suomalaiset olivat tottuneet viettämään kekrijuhlaa, johon liittyi kiitos saadusta sadosta. Kielto oli niin ankara, että juhlatapa unohdettiin, samoin kuin vanhat laulut ja runot.[4] Monet alun perin pakanalliset juhlat on muunnettiin kristillisten asuun. Kirkon oli tehokkaampaa sulauttaa pakanallisia elementtejä kristinuskoon kuin kieltää ne kokonaan. Niin kävi myös kekrille.[20]

Suunnilleen samaan ajankohtaan kekrin ja pyhäinpäivän kanssa sijoittuu kolmaskin vanha tärkeä päivä, oravan päivä. Aikoinaan orava on ollut Suomessa nykyistä arvostetumpi eläin ja oravannahka sekä vientiartikkeli että arvonmitta. Kustaa Vilkuna mainitsee kirjassaan Vuotuinen ajantieto vuodelta 1973, että oravan metsästystä on aiemmin säännöstelty niin, että sitä on saanut pyytää vasta sitten, kun sen turkki on ollut täysin harmaa. Rauhoitusaika on päättynyt eri puolilla Suomea eri aikaan. Suomen kielen murrearkistossa on Merijärveltä saatu tieto, jonka mukaan ”Oravan päivä oli enne vanhaan aikaan kekri. Vanhat metsän kävijät ei ruvenneet oravija ampumaa ennen kun kekri jälistä. Kekri on ollu oravan pyynti päivän määräpäivä silloin on ruvettu oravija ampumaa”. Vaikka oravan päivä onkin osunut kekriin, ei sillä kuitenkaan ole mitään tekemistä syksyisten juhlapäivien kanssa.[2]