Keittiökalusteet

Eri keittiökalustemerkit tarjoavat erilaisia palveluja. Perinteiden keittiökalustekokonaisuuden myyntitapa on avaimet käteen -tyyppinen kokonaistoimitus suunnitteluineen ja asennuksineen. Uudempi myyntitapa on esimerkiksi Ikean soveltama itsepalvelulle perustuva malli, jossa kuluttajalle tarjotaan mahdollisuus suunnitella keittiö itse verkossa toimivalla kolmiulotteisella suunnitteluohjelmalla ja asentaa se itse huolellisesti laadittujen asennusohjeiden ja neuvontapalvelujen avulla. Kolmas tapa on erityisesti ammattirakentajien suosimat keittiötukut, joissa ei välttämättä ole saatavilla suunnittelu- eikä asennuspalvelua lainkaan.

Keittiökalustekokonaisuuden suunnittelussa olennaisinta on löytää kullekin keittiölle sopivin perusasettelu eli pohjaratkaisu, jotka on nimetty niitä kuvaavien kirjainmuotojen avulla. I-keittiössä kaikki kalusteet ovat yhdellä seinällä suorassa rivissä, II-keittiössä kahdessa vastakkaisessa rivissä. L-keittiö on yleisin, vaikka kulma muodostaa ongelman erityisesti alakaapin käytettävyyden kannalta. U-keittiö sisältää kaksi kulmaa mutta mahdollistaa lyhyet etäisyydet lieden, vesipisteen ja jääkaapin välillä (ns. työkolmio).[2] Keittiösaarekkeet, baarikeittiöt ja muut keittiökalustevaihtoehdot tarjoavat muitakin pohjaratkaisuja etenkin tilaviin keittiöihin, kuten G-keittiö, kaksois-L-keittiö, LI-keittiö tai muita vaihtoehtoja, joita on mahdoton kuvailla kirjainmuotojen avulla.[2][1]

Kustannusten ja toimivuuden kannalta etenkin vanhaa keittiötä uudistettaessa on hyödyllistä sijoittaa tiskipöytä vesijohtojen ja viemäriputkien läheisyyteen sekä liesi ja liesituuletin olemassa olevan ilmanvaihtohormin läheisyyteen. Näin uuden keittiön paras pohjaratkaisu voi helposti olla hyvin lähellä vanhaa.[2][1]

Nykyaikaiset moduulimittaiset keittiön kiintokaapistot saivat alkunsa 1920-luvun Saksassa kehitetystä pienestä kerrostalokeittiön tyyppisuunnitelmasta, Frankfurtin keittiöstä. Sitä kehitettiin 1930–1940-luvuilla edelleen etenkin Ruotsissa, jossa keittiön kalustuksesta laadittiin maailman ensimmäinen standardi.

Suomalaisen keittiökalustamisen kehitys 1900-luvulla noudattaa etenkin kaupunkiasuntojen osalta pitkälti muiden länsimaiden tapahtumia.

1900–1920-lukujen suomalainen kaupunkikeittiö oli kooltaan suuri, 14–18 neliömetriä, mutta alkeellinen ja epäkäytännöllinen. Keskipisteen muodosti suuri muurattu puuhella höyrykupuineen. Usein samassa tilassa myös nukuttiin. Seinillä oli avohyllyjä astioille, ja tilassa oli vain yksi komero. Astiat pestiin läkkipeltisissä pesusoikoissa polttopuulaatikon tai pöytäkaapin päällä.[3]

1930-lukua kohti keittiö pieneni, ja harvoin siellä enää nukuttiin. Kaasuliesi valtasi alaa puuhellalta keskiluokan keittiöissä. Lämmintä vettä astianpesuun ei enää tarvinnut lämmittää liedellä, vaan se hoitui kaasukäyttöisellä vedenlämmittimellä. Seinät maalattiin pesunkestävällä öljymaalilla ja työpöytien taustaseinät kosteussuojattiin kalliita kaakeleita jäljittelevällä lakkatapetilla.[3]

1930–1940-luvuilla alkoi saksalaisesta Frankfurtin keittiöstä lähtenyt funktionaalisuus rantautua Suomeenkin. Keittiö pieneni, mutta yhä paremman suunnittelun ansiosta työ tehostui. Avohyllyjen tilalle tuli seinäkaappeja, ja kiinteiden alakaappien myötä lisääntyi myös työtasojen määrä. Työtasot olivat useimmiten koivurimalevyä. Kallis ruostumaton terästiskipöytä oli vielä harvinaisuus, vaikka kylmä ja lämmin vesi kuuluivat jo varustukseen. Jääkaappiin ei useimmilla ollut vielä varaa, joten ruokia säilytettiin viileään ulkoilmaan yhteydessä olevassa ruokakomerossa. Kalliita tuontitavaroita olivat myös yleiskone, leivänpaahdin, sähkökäyttöinen silitysrauta, pölynimuri ja pyykinpesukone Valaistus parani huomattavasti työpisteisiin asennettavien seinävalaisinten ansiosta. Keittiöiden yleisväritys oli vaalea, yleensä kermanvärinen tai vaaleanvihreä.[3]

Keittiökalusteiden standardointi alkoi sotien jälkeisen jälleenrakentamisen myötä 1940-luvun lopulla.[4] Ensimmäiset standardit julkaistiin RT-kortteina 1945. Työtehoseuran kehittämä tehdasvalmisteisin kiintokalustein toteutettu tyyppikeittiö otettiin käyttöön aravarakentamisessa. Tehdasvalmistus alensi kustannuksia, ja toisiinsa kiinni asennettavat, yhteismitoitetut kiintokalusteet säästivät tilaa. Vaikka suomalaiskeittiöt ovat kasvaneet koossa niin, että olisi mahdollista käyttää monissa maissa ja ammattikeittiöissä suosittuja erillisiä, vapaasti seisovia tai pyörillä liikuteltavia keittiökalusteita, kiinteästi kalustetusta keittiöstä on tullut suomalaisille jonkinlainen ”saavutettu etu”.[5]

Kalusteiden standardimittojen perustaksi otettiin suomalaisen naisen keskipituus. Keittiökalusteiden sijoittelusuositukset perustuivat kotitaloustyön eri vaiheissa tarvittavien liikkeiden analysointiin. Kalustus muodosti ruuan valmistukseen ja säilytykseen sekä astioiden pesuun tarvittavan kokonaisuuden, josta turhat askeleet ja liikkeet oli karsittu[5] Työtehoseura piti välttämättömänä mahdollisuutta työskennellä myös istuen; näin yleistyivät korkea työtuoli tai tuolitikkaat, kansan suussa ”emännänjatkos”, joka auttoi myös usein kattoon asti ulottuvien yläkaappien käyttöä.[6] 1950-luvulla yleistyivät yhä käytössä olevat keittiöiden pohjapiirrostyypit I, II, L ja U, joista L-tyyppi muodostui yleisimmäksi. Työtehoseuran Maiju Gebhardin ideoimasta astiankuivauskaapista tiskipöydän yllä tuli suomalaisen keittiökalustamisen erikoisuus.[3]

1960-luvun alussa yhä noin kolme neljästä suomalaisten maatilojen asuinrakennuksista oli vailla viemäriä ja vesijohtoa, vaikka taajamissa ne alkoivat olla jo yleisiä.[7] Keittiökalusteita valmistivat enimmäkseen kirvesmiehet mittatilaustyönä paikan päälle, vaikka standardit suosivatkin tehdasvalmistusta. Rungot ja ovet tehtiin massiivipuusta ja kimpi- eli rimalevystä, työtasot useimmiten ”IKI-levystä” eli tuon ajan korkeapainelaminaatista.[8] Ala- ja yläkaappien välitilan taustaseinässä käytettiin joko keraamisia laattoja tai 1950-luvulla markkinoille tullutta edullista Enso-levyä, lakkapintaista kovalevyä, jonka kiilto ja raidat saivat sen muistuttamaan saumattua laattaseinää.[9] 1960-luvulla keittiökaappien kiinteistä hyllyistä siirryttiin korkeudeltaan säädettäviin irtohyllyihin.

1970-luvulla keittiökalusteet tehtiin jo pääosin niihin erikoistuneissa yrityksissä. Keittiöistä alkoi tulla merkkituotteita, joita olivat muiden muassa Enso-Gutzeitin Ensolux-keittiöt, Kurikan puunjalostustehtaan Kabyssi-keittiöt, G. A. Serlachius -yhtiön Serla-keittiöt, R. Saarinen Ky:n Marcello-keittiöt ja Vilkan Domus-keittiöt.[8][10]

Mitoituksissa otettiin Suomessa käyttöön standardimitat vuonna 1974, mutta mitat kuitenkin vaihtelivat yritysten välillä ja niitä jouduttiin muuttamaan kodinkoneiden kehityksen ja yleistymisen myötä jatkuvasti. Runkojen ja ovien raaka-aineena käytettiin tuolloin jo pääasiallisesti lastulevyä, aluksi maali- ja sittemmin melamiinipinnoitteisena.[8]

1980-luvun vaurastumisen myötä ovimalleihin tuli lisää vaihtoehtoja ja koristeellisuutta, ja työtasomateriaalien valikoima laajeni halvemman pään melamiinitasoista kalliisiin kivitasoihin. 1980-luvulla työtason vakiokorkeutta nostettiin 850 mm:stä 900 mm:iin. Samalla yläkaappeja nostettiin ylemmäs niin, että työtason ja yläkaappien välitila kasvoi. Saranat katosivat näkyvistä piilosaranoinnin ansiosta. 1980-luvun kodinkoneuutuuksia olivat etenkin astianpesukone ja mikroaaltouuni. [8]

1990-luvulla kalusterunkoja ja erityisesti ovia alettiin tehdä MDF-levystä, mikä antoi uusia pinnoitus- ja muotoilumahdollisuuksia, kuten maalaus, vinyylipinnoitus ja kuviojyrsintä. Tuotantoa alettiin myös siirtää Suomea halvempiin maihin. Työtasoja alettiin tehdä myös massiivipuusta liimalevynä.[8] Yhä käytössä olevat uudet keittiöstandardit valmistuivat vuonna 1994. Tällöin muun muassa keittiökalusteiden edessä tarvittava tila kasvoi 110:stä 130 senttimetriin. Keittiökaapit standardoitiin jo vuonna 1989, ja niiden leveydet ulottuvat 30 cm:n kapeasta kaapista 10 senttimetrin välein aina 140 cm:iin asti.[11]

2000-luvulla CNC-tietokoneohjaus alkoi nopeasti vähentää käsityön tarvetta keittiökalustetehtaissa, kun levystä syntyi valmis runko tai ovi nappia painamalla.[8] Selvä trendi on ollut alakaappien vetolaatikkojen yleistyminen, niiden koon kasvaminen ja monipuolinen käyttö. Nykyisin jopa jääkaappi voi olla integroitu vetolaatikoiden sisälle. Pienissä keittiöissä jopa sokkeleihin voidaan sijoittaa vetolaatikoita.[12] Toinen isoihin vetolaatikoihin liittyvä trendi on olohuoneeseen avautuvat tai sen kanssa samassa tilassa olevat keittiöt, jolloin keittiökalusteilta vaaditaan erityistä tyylikkyyttä ja huonekalumaisuutta.