Keisari

Länsi-Rooman valtakunnan murentumisen ja Romulus Augustuluksen viraltapanon (476) myötä läntinen keisaritraditio katkesi. Itä-Rooman keisarit katsoivat nyt olevansa koko Rooman valtakunnan laillisia hallitsijoita. Tätä Justinianus I (527–566) pyrki myös saattamaan käytäntöön valloittamalla laajoja alueita Italiassa, Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa. 600- ja 700-luvuilla nämä vaatimukset jäivät kuitenkin teoreettisiksi frankki- ja langobardivaltakuntien noustessa sekä arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan ja suuria osia Espanjassa. Ensimmäiseksi länsieurooppalaiseksi keisariksi nousi Kaarle Suuri, joka yhdisti jatkuvilla, uutterilla sodilla suuren osan Länsi-Eurooppaa valtansa alle ja kehitti monipuolisesti oloja ja infrastruktuuria.

Kaarle Suuren kanslia käytti hallitsijasta seuraavaa pitkää ilmaisua :

serenissimus Augustus a deo coronatus magnus, pacificus, imperator romanorum gubernans imperium, qui et per misericordiam dei rex Francorum et Langobardorum

(mitä armeliain ja kunnioitetuin, Jumalan kruunaama suuri, rauhantahtoinen keisari, joka hallitsee roomalaisten valtakuntaa, sekä Jumalan armosta frankkien ja langobardien kuningas)

Langobardivaltakunta (Lombardia) muodostui pohjoisitalialaisen keisariuden valtapoliittiseksi avaimeksi. 800-luvulla se siirtyi eri sukulinjoja pitkin karolinkisuvussa, viimeiset itäfrankkilaiset karolinkikuninkaat Kaarle III (887–888) ja Arnulf Kärnteniläinen (896–899) nousivat keisareiksi. Karolinkien vallan pienentyessä 900-luvun alussa keisarius siirtyi burgundilaisten ja pohjoisitalialaisten hallitsijoiden käsiin. Vuoden 924 jälkeen keisarius jäi kolmeksi vuosikymmeneksi pois käytöstä.

Otto I Suuri valloitti Pohjois-Italian 951/952 ja elvytti Rooman keisariuden tradition tullessaan kruunatuksi Roomassa 962. Hänestä alkaen itäfrankkilaiset ja Saksan kuninkaat pitivät itseään aina vuoteen 1806 ainoina oikeutettuina Rooman keisareiden seuraajina sekä kristikunnan maallisina hallitsijoina. Keskiajalla keisariksi kruunaaminen edellytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti vaativaa matkaa Roomaan. Tämän vuoksi monet kuninkaat eivät koskaan tulleet kruunatuksi keisariksi. Varsinkin 1250–1313 ja 1378–1433 oli vuosikymmenien mittaisia keisarittomia kausia. Viimeiset Rooman keisariksi Roomassa kruunatut Saksan kuninkaat olivat Sigismund Luxemburgilainen (1433) ja Fredrik III (1462).

Fredrik III:n poika Maximilian I ei enää matkustanut Roomaan, mutta 1508 paavi myönsi hänelle arvonimen ”Rooman keisariksi valittu”. Tätä arvonimeä hänen seuraajansa käyttivät aina vuoteen 1806 saakka. Kaarle V puolestaan oli viimeinen saksalainen kuningas, jonka paavi kruunasi. Tällä kertaa kruunaus tapahtui – paavia tarkoituksellisesti nöyryyttäen – Bolognassa. Kaarlen veli ja seuraaja Ferdinand I luopui noustessaan valtaan 1556 paavin kruunauksesta ja käytti keisarin arvonimeä vaaliruhtinaiden tuella. Paavin protestit jäivät huomiotta, ja kaikki Ferdinandin seuraajat toimivat samoin aina vuoteen 1806 saakka.

Varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen keisarius menetti käytännössä merkityksensä, sillä keisarikunnan alueella sijainneet ruhtinaskunnat olivat käytännöllisesti katsoen itsenäisiä valtioita. Saksan keisarit olivat kuitenkin yleensä samalla Itävallan hallitsijoita, mutta Itävallan ulkopuolella heillä ei ollut todellista valtaa.

Vuodesta 1438 alkaen keisarius oli Habsburgien suvun perintöä. Suku päättyi miesjohdossa 1740 Kaarle VI:n kuollessa. Hänen tyttärensä Maria Teresia sai haltuunsa suvun perintömaat, mutta ei keisariutta. Keisarin arvo siirtyi seuraavaksi Wittelsbach-sukuiselle Baijerin kuninkaalle Karl Albrechtille. Vasta tämän kuoltua Maria Theresia onnistui valituttamaan miehensä Franz Stephan von Lothringenin keisariksi. Maria Theresia nosti puolisonsa myös perintömaiden kanssahallitsijaksi. Jatkossa Maria Theresia käytti keisarinnan (imperatrix) arvonimeä keisarin puolisona, mutta ei juurikaan puuttunut keisarikunnan valtapolitiikkaan. Näin keisarius ja kuninkuus olivat väliaikaisesti eronneet toisistaan. Tätä vahvisti vielä Habsburgien monarkian erkaantuminen valtakunnasta.

Viimeisten keisareiden, Leopold II:n ja Frans II:n aikaa leimasi jo Ranskan vallankumous ja Napoleonin valloitukset. Viimeinen saksalais-roomalainen keisari Frans II luopui kruunusta vuonna 1806 ja julisti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkautetuksi.

Bysantin tiiviit kulttuuriset ja poliittiset yhteydet sen naapureihin Balkanilla, Bulgariaan ja Serbiaan, sekä Kiovan ja myöhemmin Moskovan Venäjään saivat nämä maat omaksumaan Bysantin keisariperinteen ainakin ajoittain.

Konstantinopolin patriarkka ja Bysantin sijaishallitsija Nikolaos Mystikos kruunasivat Bulgarian Simeon I:n keisariksi vuonna 913. Seuraava Bysantin hallitus kumosi epäsuositun nimityksen, mikä johti pitkään ja tuhoisaan sotaan Bulgarian ja Bysantin välillä 914–924. Lopulta Bysantti myöntyi hyväksymään Bulgarian keisarin kun tittelin sanamuoto vaihdettiin ”roomalaisten keisarista” ”bulgarialaisten keisariksi”: kyseessä ei tällöin katsottu olevan aivan Bysantin ”oikeaan” keisariuteen verrattava arvo. Bulgarian erottua Bysantista titteli tunnustettiin uudestaan vuosiksi 1018–1185. Bulgarian itsenäistyttyä lopullisesti Osmanien valtakunnasta vuonna 1908, sen monarkki otti jälleen tittelin keisari, tsaari, mutta länsimaissa arvosta puhuttiin pelkästään kuninkaana.

Vuonna 1345 Serbian kuningas Stefan Dusan nimitti itsensä keisariksi ja hänet kruunasivat Skopjessa Serbian patriarkka, Bulgarian patriarkka ja Ohridin arkkipiispa. Bulgaria ja useat muut naapurimaat ja kauppakumppanit hyväksyivät tittelin, mutta Bysantti ei. Titteliä käyttivät vain Stefan Dusan ja hänen poikansa Stefan Uroš V, jonka kuoleman jälkeen 1371 sitä ei käytetty.

Bysantin viimeisen keisarin veljentytär Sofia Palaiologos nai vuonna 1472 Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n, joka alkoi ajaa ajatusta Venäjästä Bysantin seuraajavaltiona. Ajatus Kolmannesta Roomasta konkretisoitui munkki Filofein kirjeessä Iivanan seuraajalle Vasili III:lle. Tämän poika Iivana IV Julma kruunautti itsensä tsaariksi, joka oli slaavilainen muoto keisarista, 16. tammikuuta 1547. Tämän jälkeen Moskovan hallitsijat käyttivät jo Iivana III:n ja Vasilin ajoittain käyttämää titteliä vakituisesti. 31. lokakuuta 1721 Pietari I kruunautti itsensä länsimaalaisittain keisariksi (Vserossijski Imperator). Hän perusteli tittelin nimenvaihdoksen vuonna 1717 löydetyllä kirjeellä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarilta Maksimilian I:ltä Vasili III:lle vuodelta 1514, jossa tämä käyttää Vasilista läntistä keisarinimitystä. Venäjän hallitsijatittelin vuonna 1721 tapahtunut nimenmuutos on joskus johtanut virheelliseen käsitykseen, että tsaari olisi ollut jonkinlainen keisaria alempi titteli. Venäjä oli keisarikunta vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti.