Keinomaailmamenetelmä

Keinomaailma on tutkimusmenetelmä, jota käytetään eläinten käyttäytymiskokeissa, joissa tutkitaan kemiallisesti puolustautuvien saaliseläinten (esim. myrkyllisten hyönteisten) saalistajille suunnattujen varoitussignaalien (esim. näkyvien värikuvioiden kuten musta-keltaisten raitojen) evoluutiota, sekä varoitussignaalien jäljittelyn eli mimikrian evoluutiota.

Keinomaailmassa talitiaisilla (Parus major) on saaliinvalintatehtävä: ne etsivät ja syövät laboratorioon rakennetussa aviaariossa keinotekoisia saaliita. Saaliit ovat mantelinpaloja paperikuorissa, joissa yleensä on signaalina tutkijoiden suunnittelema mustavalkoinen kuvio värin sijasta. Saaliit on myös aseteltu mustavalkoiselle taustalle. Keinomaailmakokeet ovat “teoreettisia kokeita”, joissa manipuloidaan esimerkiksi eri saaliistyyppien puolustustehoa (pahaa makua), signaalien näkyvyyttä, yhdenmukaisuutta sekä absoluuttista ja suhteellista runsautta. Näillä kokeilla testataan hypoteeseja siitä, miten saalistajat oppivat yrityksen ja erehdyksen kautta välttämään syömäkelvottomia saaliita, mitkä tekijät nopeuttavat oppimista ja kuinka ne vastaavasti vaikuttavat saalistyyppien kuolleisuuteen ja sitä kautta niiden varoitussignaalien evoluutioon (ks. esim.[1][2][3] ).

Professori Rauno Alatalo ja professori Johanna Mappes kehittivät keinomaailman [4] alun perin kiertämään sitä varoitussignaalitutkimuksen ongelmaa, että saalistajilla kuten aikuisilla linnuilla voi olla opittua tietoa väreistä, ja myös poikasilla voi olla geeniperimän tuomaa tietoa: lintulajeilla voi olla esimerkiksi synnynnäisiä taipumuksia välttää tiettyjä värejä.[5] [6] [7] Tuomalla saalistaja keinotekoiseen ympäristöön, jossa tieto saaliiden ulkonäöstä oli nollattu, haluttiin tutkia saalispopulaatioon ensimmäisenä ilmestyvien varoitussignaalien kohtaamia valintapaineita.

Keinomaailmakokeista on julkaistu vuoteen 2012 mennessä kaksikymmentä artikkelia tieteellisissä julkaisusarjoissa.

Lähteet
  1. Lindström L, Alatalo RV, Lyytinen A and Mappes J: Strong antiapostatic selection against novel rare aposematic prey. PNAS, 2001, 98. vsk, s. 9181-9184. doi:10.1073/pnas.161071598. Luettavissa maksutta. (englanniksi)
  2. Rowland HM, Ihalainen E, Lindström L, Mappes J and Speed MP: Co-mimics have a mutualistic relationship despite unequal defences. Nature, 2007, 448. vsk, s. 64-67. doi:10.1038/382708a0. (englanniksi)
  3. Ihalainen E, Lindström L and Mappes J: Investigating Müllerian mimicry: predator learning and variation in prey defences. Journal of Evolutionary Biology, 2007, 20. vsk, nro 2, s. 780–791. doi:10.1111/j.1420-9101.2006.01234.x. Luettavissa maksutta. (englanniksi)
  4. Alatalo RV and Mappes J: Tracking the evolution of warning signals. Nature, 1996, 383. vsk, s. 708-710. doi:10.1038/382708a0. (englanniksi)
  5. Schuler W and Hesse E: On the function of warning coloration: a black and yellow pattern inhibits prey-attack by naive domestic chicks. Behavioral Ecology and Sociobiology, 1985, 16. vsk, nro 3, s. 249-255. doi:10.1007/BF00310988. (englanniksi)
  6. Sillén-Tullberg B: The significance of coloration per se, independent of background, for predator avoidance of aposematic prey. Animal Behaviour, 1985, 33. vsk, nro 4, s. 1382-1384. doi:10.1016/S0003-3472(85)80211-6. (englanniksi)
  7. Roper TJ and Cook SE: Responses of Chicks to Brightly Coloured Insect Prey. Behaviour, 1989, 110. vsk, nro 1, s. 276-293. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.