Keidasteoria

  Keidasteoria on näkemys, jonka mukaan maanviljely alkoi Lähi-idässä ensiksi kuivilla alueilla sijaitsevissa keitaissa, jotka olivat jokien tai lähteiden kastelemia. Keidasteorian esitti 1900-luvun alussa arkeologi Raphael Pumpelly. Hän oli käynyt katsomassa muinaisia keitaiden lähelle rakennettuja Turkmenistanin asuinpaikkoja.

Keidasteoriaa tuki myöhemmin 1900-luvun alkupuolella tunnettu arkeologi Gordon Childe.[1] Vuonna 1948 eräs tutkija esitti kaivauksiinsa vedoten tulokset, jonka mukaan maanviljely ei alkanutkaan keitaissa, vaan sadeviljelynä riittävän kosteilla aroalueilla ja vuorilla. Tämä niin sanottu vuorenrinneteoria hyväksyttiin laajalti tutkijoiden parissa.

Sittemmin on taas saatu keidasteoriaa tukevaa näyttöä. Esimerkiksi muinainen Jeriko, jonka asukkaat keräilivät villiviljaa ja siirtyivät ehkä viljelyyn, on luonnonlähteen ja vuoristosta virtaavan joen lähellä[2]. Tell Aswad oli soiden ympäröimällä järven rannalla. Muut varhaiset maanviljelypaikat olivat tulvatasangoilla (Gesher, Mundata Genesaretinjärvestä etelään) tai vuorten juurilta virtaavien jokien "tulvasuistojen" lähellä[3].

Monet varhaiset maanviljelykylät, niin sanotut esikeraamiset neoliittiset kylät, sijaitsevat joko sadeviljelylle sopivan rajan kohdalla tai sen kuivemmalla puolella. Selvästi liian kuivia esikeraamisia neoliittisia keskuksia ovat Etelä-Levantin Baidha ja Basta sekä Nahal Hamar, ja Pohjois-Mesopotamian Bougras. Juuri 300 mm rajan kuivemmalla puolella sijaitsevat Tall Abu Huraira ja Tell Mureybat sekä Jeriko. Juuri 300 mm rajan kostealla puolella sijaitsivat Ain Ghazal Jerf al Ahmar ja Ali Kosh[4]. Mutta esimerkiksi Hureyra ja Mureybat jäävät 200 mm:n sademäärärajan sisään[5].