Kehitysvamma

Lievä kehitysvammaisuus on tavanomaisesti sijoittunut kahden ja kolmen keskihajonnan väliin väestön älykkyysjakautumassa. Lievästi kehitysvammaiset oppivat jokapäiväisessä elämässä tarvittavan puhekyvyn. Useimmat pystyvät huolehtimaan itsestään itsenäisesti syömisen, peseytymisen ja pukeutumisen osalta ja menestyvät kodinhoidossa sekä yksinkertaisissa työtehtävissä.[19][15]

Lievästi kehitysvammaisilla on yleensä luku- ja kirjoitusvaikeuksia[19] ja he ovat usein erityisopetuksessa.[15] Lievästi kehitysvammaiset pystyvät aikuisena asumaan itsenäisesti tai hieman tuettuna. He tarvitsevat usein tukea kyetäkseen asioimaan ja hankkimaan tarvitsemansa palvelut. Heidän rahankäyttötaitonsa voivat olla puutteellista. Monet aikuiset kykenevät kuitenkin ylläpitämään hyviä sosiaalisia suhteita.[15]

Suurin osa keskivaikeista kehitysvammoista johtuu elimellisestä syystä. Keskivaikeasti kehitysvammaiset kehittyvät hitaasti sekä käsityskyvyltään että kielellisesti ja heidän kykynsä näillä alueella jäävät vähäisiksi. Kielen kehityksen taso vaihtelee. Jotkut kykenevät osallistumaan yksinkertaiseen keskusteluun. Toisilla on riittävästi kielellisiä kykyjä omien perustarpeiden ilmaisemiseksi. Jotkut oppivat puhumaan vain joitakin sanoja, mutta saattavat ymmärtää yksinkertaisia ohjeita ja oppia käyttämään käsimerkkejä. Keskivaikeasti kehitysvammaisista osa oppii lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perustaidot. Kyky huolehtia itsestä ja motoriset taidot jäävät vaillinaisiksi.[20] Aikuiset tarvitsevat vaihtelevaa tukea päivittäin. Useimmat pystyvät osallistumaan ohjattuun työhön tavallisella työpaikalla tai työkeskuksessa ja kulkemaan työpaikalleen itsenäisesti.[15]

Useimmilla vaikeasti kehitysvammaisilla on huomattavia liikunnallisia häiriöitä ja muita lisäongelmia.[21] Vaikea kehitysvammaisuus aiheuttaa jatkuvan tuen ja ohjauksen tarpeen. Jos on vaikea kehitysvamma, tarvitsee huomattavaa tukea asumisessa ja työtehtävien suorittamisessa. Pitkän kuntoutuksen avulla voi kuitenkin kehittyä melko itsenäiseksi henkilökohtaisissa päivittäisissä toimissa.[15]

Syvästi kehitysvammaisten henkilöiden käsityskyky ja kielelliset valmiudet ovat rajoittuneet korkeintaan peruspyyntöjen ymmärtämiseen ja yksinkertaisten pyyntöjen esittämiseen.[22] He tarvitsevat jatkuvaa hoivaa, koska heillä on suuria puutteita liikunnassa sekä kyvyssä huolehtia henkilökohtaisista toimista. Opiskelussa tähdätään päivittäisiin elämäntilanteisiin liittyvien asioiden oppimiseen sekä mm. liikunnallisten ja vuorovaikutukseen liittyvien perustaitojen kehittymiseen. Syvästi kehitysvammaiset voivat tulla omatoimiseksi joissakin päivittäisen elämän toiminnoissa, kuten syömisessä, ja oppia yksinkertaisia työtehtäviä. Asumisessaan he tarvitsevat kuitenkin ympärivuorokautista valvontaa.[15]

Kehitysvammaiset tarvitsevat yleensä erityisopetusta, jonka järjestäminen on perusopetuslain velvoittamaa.[24] Kehitysvammaisilla on sen vuoksi kuuden vuoden iässä alkava pidennetty oppivelvollisuus, joka kestää 11 vuotta[15]. Pidennetyn oppivelvollisuuden turvin oppilaalle pyritään takaamaan paremmat mahdollisuudet omaksua yhteiskunnassa tarvittavat perustiedot ja -taidot[25].

Kun lapsella on todettu kehitysviivästymä tai kehitysvamma, tehdään kuntoutustyöryhmän tuella koulumuodon selvitys ja mahdollinen päätös erityisestä tuesta. Kehitysvammaisen oppilaan opetus voidaan järjestää joko yleisopetuksen tai erityisopetuksen ryhmässä tai molemmissa. [25] Erilaisten apuvälineiden ja yksilöllistettyjen oppimateriaalien lisäksi oppilas saattaa tarvita tukea koulunkäynnin päivittäiseen sujumiseen. Koulutoimi myöntää tarvittaessa lapselle koulunkäyntiavustajan[26].

Kehitysvammaisille järjestetään autettua, ohjattua ja tuettua asumista. Autettu ja ohjattu asuminen toteutuvat yleensä asuntoloissa. Autettuun asumiseen liittyy yövalvonta, jota ohjatussa asumisessa ei ole. Tuetussa asumisessa kehitysvammainen asuu omassa asunnossa, jossa käy tarvittaessa ohjaaja.

Aikuisista kehitysvammaisista 13 000 eli vajaa kolmannes asuu vanhempiensa luona[27]. Ryhmäkodeissa asuu yhteensä 9 000 kehitysvammaista. Tuettuja asuntoja on noin 3 000 kehitysvammaisella.[28]

Yksi kehitysvammaisten erityishuoltoon kuuluvia palveluja on työtoiminnan järjestäminen.[3] Sen tehtäväksi Kehitysvammaliiton työryhmä määritteli järjestää kehitysvammaiselle tarpeellista toimintaa ja ohjausta, parantaa omatoimisuustaitoja ja edistää työllistymistä ja yhteiskuntaan sopeutumista.[29]

Kolmasosa kehitysvammaisista osallistuu työtoimintaan, joka on yleensä osa-aikaista palkatonta työtä. Työtoiminta tapahtuu kehitysvammaisten työkeskuksissa, joissa tehdään yritysten alihankintatöinä esimerkiksi lajittelu- kokoonpano- ja pakkaustehtäviä.[30] Noin joka neljäs työtoiminnassa oleva on avotyössä eli työskentelee työkeskusten ulkopuolella. Avotyötoiminnassa yleisimpiä tehtäviä ovat keittiö-, kahvila-, siivous- ja pesulatyöt. Lähes puolet avotyötoiminnan työpaikoista on julkisella sektorilla. Noin 2 prosenttia työikäisistä kehitysvammaisista on palkkatyössä.[31]

Sekä normaalissa työsuhteessa että avotyössä tai työtoiminnassa työskentelevien kehitysvammaisten keskimääräinen työviikko on yleensä alle 25 tuntia. [32] Normaalissa työsuhteessa työskentelevät saavat usein työkyvyttömyyseläkettä palkan lisäksi.[33][34] Työtoiminnasta ei makseta palkkaa eikä eläkemaksuja tai vuosilomakorvauksia eivätkä avotyöntekijät ole työterveyshuollon piirissä.[5][34] Osallistujat saavat työkyvyttömyyseläkettä ja kunnan maksamaa työosuusrahaa, jonka suuruus oli vuonna 2015 keskimäärin viisi euroa päivässä[35][5][36]. Toimintakeskuksissa työskentelevät joutuvat palauttamaan osan työosuusrahasta työpaikkaruokailun kattavana ylläpitomaksuna[36]. Kunnat päättävät työosuusrahan suuruuden sekä sen, maksetaanko sitä lainkaan. Suurimman Suomessa maksettavan työosuusrahan määrä 2015 oli 12 euroa päivässä.[5][31]

Saloviita, Lehtinen ja Pirttimaa arvostelivat vuonna 1997 työtoimintaa sen ristiriidoista. Työtoiminta oli työntekoa ilman palkkaa, virallisesti työkyvyttömät olivat tekemässä työtä, se oli kuntoutusta ilman tavoitteita ja tuloksia, integraatiota yhteiskunnan ulkopuolella ja yritystoiminnan jäljittelyä ilman kannattavuutta. Kirjoittajien mielestä työtoiminnan taustalla oli vaivaishuollon ajoilta periytynyt moralismi, jonka mukaan apu ei saanut olla vastikkeetonta ja köyhiä oli siveellisestä kasvatettava työnteon avulla.[29] Valtakunnallinen vammaisneuvosto totesi vuonna 2014, että työtoimintaan osallistuminen ei ollut aina vapaaehtoista, eikä siitä maksettu palkkaa, vaikka toiminnan tuloksena syntyi myytävä tuote tai palvelu ja toimintaan osallistuvilta edellytettiin työaikojen noudattamista. Avotyössä olevilla saatettiin teettää viikonloppu-, ilta- ja pyhävuoroja, jotta työsuhteessa oleville työntekijöille vältyttiin maksamasta työvuorolisiä.[37][38]