Kaupunkirakenteen hajautuminen

Yksipuolisessa maankäytössä eri käyttötarkoituksen mukaiset maat erotetaan toisistaan, eli on muodostettu vyöhykkeitä . Kaupat keskittyvät yhdelle alueelle, asuinrakennukset toiselle ja teollisuus kolmannelle alueelle. Näin ollen suuret maa-alueet on suunnattu yksittäiseen käyttöön ja erotettu toisista avoimella tilalla, infrastruktuurilla tai muilla esteillä, jotka puolestaan pidentävät kodin, työpaikan, koulun ja kauppakeskuksen välisiä etäisyyksiä ja vaativat henkilökohtaisen ajoneuvon käyttöä. Useimmiten etäisyyksiä ei voida kulkea pyörällä tai joukkoliikenteellä, koska bussiyhteydet ja kevyen liikenteen tieverkosto ovat kehittymättömiä ja etäisyydet ovat liian pitkiä kävellen.

Esikaupunki San Joséssa, Kaliforniassa.

Eräs kaupunkien hajaantumisen tunnusomaisista piirteistä on alhainen väestötiheys perinteisiin kaupunkiympäristöihin verrattuna. Suhteellisen suurilla tonteilla vallitsevat omakotitalot. Esikaupunkien väestötiheys voi joskus olla yli 10 kertaa pienempi kuin kaupunkien ydinkeskustassa, kun taas työpaikkatiheys voi olla yli 100 kertaa pienempi kuin kaupunkien ydinkeskustassa. Tämä johtuu siitä, että taajama-alueen maankäyttö on yksipuolista, ja pysäköintipaikat ovat paljon aiempaa suurempia.

Asukastiheys on alhainen myös ns. harppauskehityksen vuoksi, koska kehittäjät haluavat rakentaa halvemmille tontille, joka on kaukana kaupungista ja sulkea pois kalliimmat tontit kaupungin rajalla. Tällaisia kaupunkialueita erottaa muusta rakennusalueesta viljelysmaa, koska rakennuttaja ei ole ostanut maata väliltä korkeiden kustannusten vuoksi. Tämäntyyppinen toiminta vähentää väestötiheyttä entisestään. Lisäksi rakennuttaja on velvollinen antamaan tietyn prosenttiosuuden rakennusalueesta kunnalliseen tai julkiseen käyttöön.

Nopea kehitys on tapahtunut siitä syystä, että kunta ei velvoita kaupungin laitamilla olevia yksityiskiinteistöjä myymään asteittain rakentajille. Aiemmin kun paikallishallinnot rakensivat infrastruktuuria tiettyyn paikkaan, kaupunki laajeni tasaisesti ja yhtenäisti. Lisäksi se antoi kunnalle oikeuden ostaa yksityisomaisuutta, mikä lisäsi kaupunkien asteittaista kasvua ja vähensi hajanaista ja hajallaan olevaa suunnittelua. Yksityisen sektorin kehittäjillä ei kuitenkaan ole tällaista valtaa, ja siksi kehitettäviksi valitaan maa-alueita, jotka ovat myynnissä juuri silloin, kun he haluavat aloittaa kehittämisen ja jotka ovat mahdollisimman edullisia, jotta hyöty on suurin.

Moottoritien ruuhka Yhdysvalloissa Kalifornian itärannikolla

Kaupunkialueen alhainen asukastiheys ja yksipuolinen maankäyttö merkitsevät sitä, että monet päivittäiset toimet, kuten kaupoissa käynti ja vapaa-ajan aktiviteetit sekä työmatkat, kotiin ja kouluun, vaativat päivittäistä autoliikennettä. Tällainen riippuvuus johtuu asuinpaikan erottamisesta kaupungista ja eri käyttötarkoitusten maa-alueiden erottamisesta toisistaan, eli se perustuu yhden käyttötarkoituksen maankäyttöön (asuinalueet ovat vain asuinalueita, kauppakeskuksia tai teollisuuslaitoksia ei ole). Kävely ja muut liikennemuodot kuin henkilöauto eivät ole mahdollisia, koska usein ei ole helppoja kulkureittejä eikä luotettavia julkisen liikenteen yhteyksiä.

Joukkoliikennelinjojen ylläpito on erittäin kallista, minkä vuoksi linjoja on myös vähän ja joukkoliikenteen liikennetiheys on alhainen. Lisäksi kaupunkiseudun alueet on rakennettu siten, että autoliikennettä suositaan muiden liikennemuotojen kustannuksella. Vaikka kaupat ja virkistysmahdollisuudet ovat asunnon lähellä, autoliikenne on kuitenkin välttämätöntä, sillä alueet erotetaan toisistaan puutarhoilla, muureilla ja kuivatusojilla, joten tiesuunnittelussa ei ole mahdollista käyttää suorimpia ratkaisuja. Edellä mainituista syistä johtuen henkilöauto on käytännössä ainoa kulkuväline näillä alueilla.

Kaupunkialueen rakenne ei ole pelkästään suotuisa autoliikenteelle, vaan myös tieinfrastruktuuri sanelee kaupunkialueen tilajärjestelyn. Esimerkiksi Yhdysvalloissa samankeskisissä ympyröissä laajeneva kaupunkimalli on korvattu mallilla, jossa kaupungit laajenevat keskustasta säteileviä moottoriteitä pitkin.

Työperäisen muuttoliikkeen seurauksena suurin osa työpaikoista sijaitsee kaukana kaupungin keskustasta ja bisnesalueelta ja siirtyy yhä enemmän sen reuna -alueille eli syrjäisille alueille. Monet yritykset haluavat sijoittautua harvaan asutuille alueille, koska ne ovat halvempia ja sinne on helppo laajentaa. Tällainen maankäyttö johtuu sijoittumisen vapaudesta ja pienemmistä investoinneista.

Työperäiselle muuttoliikkeelle on ominaista myös tilanne, jossa köyhempien kaupunkien etnisten vähemmistöjen kansalaisilta puuttuu helposti saavutettavissa olevia yksinkertaisia työpaikkoja kaupungin sisällä kaupunkien hajaantumisen vuoksi, koska nämä työpaikat ovat siirtyneet laitamille, missä tontit ovat halvempia ja laajentumismahdollisuudet suuremmat. Siksi kaupunkilaiset, toisin kuin esikaupunkien asukkaat, alkavat matkustaa kaupungista laitamille.

Kaupunkiympäristön laajentumiseen liittyy luonnonvarojen laaja käyttö ja luonnonympäristön muutokset. Muutokset maankäytössä vähentävät maahan imeytyvän sadeveden määrää, mikä puolestaan alentaa pohjaveden tasoa ja lisää kuivemmilla alueilla aavikoitumisen riskiä.

Syynä resurssien käytön lisääntymiseen ovat kaupunkiseudulla asumiseen liittyvät elämäntapamuutokset. Useimmat rakennukset ovat omakotitaloja, jotka ovat yleensä tehottomampia ja vaativat enemmän resursseja henkeä kohti kuin kerrostalot. Sekä veden- että energiankulutus henkeä kohden on omakotitaloalueilla korkeampi kuin tiheämmin asutuilla alueilla. Kasvava liikenteen tarve ja erityisesti autoliikenteen suuri osuus on seurausta myös lisääntyneistä CO ₂ -päästöistä, joka on yksi tärkeimmistä kasvihuonekaasuista.

Harvaan asutut alueet etääntyvät yhä kauemmas suurista kaupungeista ja pirstovat luonnontilaisia metsiä ja viljelysmaita, mikä johtaa villieläinten elinympäristön ja liikkumiskäytävien häviämiseen. Metsien pirstoutumisen vuoksi villieläimiä tavataan yhä useammin lähiöissä, missä ne etsivät ruokaa roskakorista tai metsästävät kotieläimiä. Kaupungistuminen saastuttaa myös vettä ja ilmaa, maaperän hedelmällisyys ja muodostuminen heikkenevät, eikä ilmasto ole enää niin vakaa. Tulvia ja kuivuutta esiintyy, mikä johtaa viheralueiden tuhoutumiseen.

Aikaisemmin kaupunkien laajenemiseen käytettiin muuta kuin maatalousmaata, kuten pensaikkoa ja peltomaata, jossa on sänkeä ja hedelmättömiä maita, mutta nyt käytetään yhä enemmän hedelmällisiä peltoja, hedelmätarhoja ja metsiä, mikä myös uhkaa ekosysteemien tasapainoa ja lisää maataloustuotteiden tuontitarvetta.

Hajaantuminen lisää eriytymistä eri yhteiskuntaluokkien välillä, koska hajautumassa asuminen on huomattavasti kalliimpaa kuin kaupungissa . Yhdysvalloissa kaupunkien hajaantuminen on myös luonut paljon rotuerottelua monissa kaupungeissa, kuten Detroitissa. Termi valkoinen pako (white flight) kuvaa sitä, kuinka pääasiassa 1960-luvun Yhdysvaltojen rotujännitteiden jälkeen suuri määrä valkoisia alkoi muuttaa lähiöihin, kun taas afroamerikkalaiset ja muut vähemmistöt jäivät kantakaupunkiin. Koska vähemmistöt olivat usein huonommassa taloudellisessa asemassa, ei vain rodullinen vaan myös taloudellinen erottelu lisääntyi, mikä lisäsi entisestään eroa eri yhteiskuntaluokkien välillä. Yhdysvalloissa auton omistamisesta on korkean kaupungistumisen vuoksi tullut erittäin tärkeä tekijä työnhaussa ja työpaikan säilyttämisessä muiden liikennemuotojen huonon laadun vuoksi. Tämä luo kuitenkin esteitä työmarkkinoille pienituloisille, joilla ei ole varaa omaan autoon.

Lisäksi kaupunkirakenteen hajautuminen vähentää keskustan ruuhkia, kun monet yritykset siirtyvät kaupungin laitamille maan halpuuden ja laajenemismahdollisuuksien vuoksi. Tämä puolestaan uhkaa kaupungin keskustan hallitsevaa asemaa. Lisäksi harvaan asutut taajamat ovat suurempia kuin kompaktit kaupungit, joten niiden infrastruktuuri- ja muut ylläpitokustannukset ovat korkeammat.

Koska kaupungistuneilla alueilla kävelyä tai pyöräilyä on huomattavasti vähemmän kuin kaupunkiympäristössä, on tälläkin vaikutusta ihmisten terveyteen. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että liikalihavuuden ja asuintiheyden välillä on negatiivinen korrelaatio, eli liikalihavien osuus on korkeampi harvaan asutuilla alueilla, kuten kaupungistuneilla alueilla. Myös ajoneuvojen ja jalankulkijoiden onnettomuuksien osuus on suurempi kaupungistuneilla alueilla kuin keskustassa. Syynä tähän on sekä autoliikenteen suurempi osuus että puutteellinen katu- ja tieverkosto, jolta usein puuttuu jalkakäytävät tai turvalliset ylitykset. Kaupunkien hajaantumisen vaikutukset mielenterveyteen ovat vaikeammin

Kaupunkia ympäröivät vihreät vyöhykkeet Isossa-Britanniassa

määriteltävissä. Toisaalta vehreyden lisääntyminen ja pakopaikka hermostuneesta ja meluisasta kaupunkiympäristöstä rauhoittaa. Toisaalta kaupunkialueella asuminen vaatii pitkän työmatkan autolla, mikä voi aiheuttaa stressiä, selkäkipuja, sydän- ja verisuonisairauksia.

Vaihtoehdoksi tai ratkaisuksi kaupunkien hajautumiselle on ehdotettu "älykästä kasvua", jolle on ominaista tiheämmät asuinalueet, jotka kannustavat kävelyyn, pyöräilyyn, viheralueiden säilyttämiseen ja sekakäyttöiseen maankäyttöön ja joissa vältetään sekakäyttöisten alueiden ja omakotitaloalueiden erottelu. Siihen liittyisi myös laadukkaampi ja laajemmin saatavilla oleva julkinen liikenne ja tienrakennuksen rajoittaminen. Kaupunkien älykkäällä kasvulla pyritään luomaan alueelle vahva tunne yhtenäisyydestä ja paikasta, jakamaan uuden kehityksen kustannukset ja hyödyt tasapuolisesti kaupungissa ja sen ympäristössä, säilyttämään ja parantamaan luonnon- ja kulttuurivaroja sekä edistämään kansanterveyttä.

Yhdysvalloissa ensimmäinen esimerkki älykkäästä kasvusta oli Oregonin Portland 1970-luvulla, jossa kaupungin laajentuminen rajoittui vain kaupungin sydäntä ympäröivälle alueelle. Lontoon ympärille alettiin perustaa niin kutsuttuja viheralueita jo vuonna 1955 hajautumisen rajoittamiseksi ja kaupunkia ympäröivien viheralueiden säilyttämiseksi.