Hämeensillan Pirkkalaisveistokset

Kolmen veistoksen aiheeksi valittu pirkkalaisliike kuuluu Pohjois-Suomen ja Pohjois-Ruotsin historiaan 1200–1500-luvuilla. Pirkkalaiset toimivat Perämeren ympäristössä ja verottivat lappalaisia.[1] 1920-luvun Suomessa vallinneen teorian mukaan pirkkalaiset olivat lähtöisin Tampereen seudulta Pirkkalasta, mutta nykyisen käsityksen mukaan heidän alkuperänsä on epäselvä.[5]

Veistosten aihepiiri oli kirjailija Jalmari Finnen laatima[1] ja perustui historioitsija Jalmari Jaakkolan tutkimuksiin aiheesta.[2]

Veistosten nimet

• Suomen neito, valaja Aukusti Veuro, veistetty 1928
• Eränkävijä, valaja Aukusti Veuro, veistetty 1928
• Veronkantaja, valaja David Uuranen, veistetty 1928
• Kauppias, valaja David Uuranen, veistetty 1929[2]

Veistokset olivat kauppaneuvos Rafael Haarlan lahja Tampereen kaupungille Haarlan tehtaan vuosijuhlan kunniaksi. Myös Hämeensilta valmistui samoihin aikoihin syksyllä 1929.[1] Seutu oli lahjoittajalle tuttua, sillä hieman aiemmin valmistunut Haarlan palatsi sijaitsee sillan lähituntumassa. Haarla oli paitsi Aaltosen tukija, myös yleensä klassisen taiteen ystävä.[6]

Neljä varsin suurikokoista pronssiveistosta tilattiin Wäinö Aaltoselta tiukalla aikataululla. Hankkeen alullepanija Haarla oli esittänyt tarjouksensa veistosten kustantamisesta vuonna 1923, ja Aaltonen aloitti työt 1927.[1] Kipsimallien tuli olla valmiina jo vuoden 1928 lopulla, jotta ne ehdittäisiin valaa ajoissa. Aaltosen työskentelyä häiritsivät myös muut työt, matkat ja muutto Turusta Helsinkiin.[2] Hän ehti keskittyä kunnolla vain Suomen neitoon ja Eränkävijään ennen kuin kiire pakotti nopeuttamaan työskentelyä. Kauppias ja Veronkantaja jäivät siksi kahta muuta keskeneräisemmiksi.[1] Esimerkiksi vuonna 1939 paljastettua Aleksis Kiven muistopatsasta Aaltonen alkoi työstää 1931, jolloin aikaa yhden patsaan tekemiseen oli enemmän kuin Tampereen neljän patsaan veistämiseen.[7]

Teosten valajia etsittiin tarjouskilpailun avulla. Tarjouksia kyseltiin Ranskasta, Ruotsista, Belgiasta ja Tanskasta, sitten myös Suomesta. Suomalaisten Aukusti Veuron ja David Uurasen tarjoukset olivat kalliimpia kuin halvimman ulkomaalaisen, mutta Haarla halusi teettää pronssivalut kotimaassa. Myös kupari oli peräisin Outokummusta. Haarla oli alun perin luovuttanut tarkoitukseen 100 000 markkaa, mutta kustansi kuitenkin Pirkkalaisveistosten lopulliset kustannukset, jotka kohosivat noin 500 000 markkaan.[2]

Patsaat asetettiin sillalle 26. syyskuuta 1929. Tasavallan presidentin Lauri Kr. Relanderin oli määrä vihkiä silta lokakuun ensimmäisenä päivänä Tampereen 150-vuotisjuhlan kunniaksi, mutta juhlallisuudet peruttiin Kuru-laivan haaksirikon takia.[2]

Pirkkalaisveistokset siirrettiin 31. lokakuuta 2017 Tampereen museoiden kokoelmakeskukseen Hämeensillan kunnostustyön ajaksi. Samalla veistokset myös kunnostetaan ja ne palautetaan entisille paikoille siltaremontin valmistuttua vuonna 2019.[8]

Patsaat antavat historiallisesta pirkkalaisliikkeestä sankarillisen kuvan. Lihaksikkaat mieshahmot ja muodokas neito kertovat 1920-luvun urheilullisista ihannekuvista, vapaan talonpoikaisuuden ihailusta ja sukupuolten roolien eriytyneisyydestä.[1]

Eränkävijää ja Suomen neitoa, joiden veistämistä kiire ei vielä haitannut, on luonnehdittu onnistuneiksi. Taidehistorioitsija Aimo Reitalan mukaan ne kuvastavat urheiluvoittojen pohjustamaa kansallisesti itsetuntoista näkemystä suomalaisesta rodusta. Mieshahmot ovat atleettisia ja vahvatahtoisia sankareita. Suomen neito taas on runollinen.[2]

Veistoksia on myös kritisoitu. Lahjoittaja Haarla kommentoi paljastustilaisuuden jälkeen, että muuten onnistuneet teokset eivät vastanneet hänen makuaan täysin, koska hän kaipasi niille pirkkalaisajan vaatteita.[1] Viime aikoina on kiinnitetty huomiota myös patsaiden sukupuolirooleihin. Miespatsaat edustavat pirkkalaisajan ammatteja, mutta naishahmo perinteisen naisammatin sijasta lähinnä naiseutta.[9]

Yleensä ottaen veistosten sankarillinen tyyli sai hyvän vastaanoton, eikä kansatieteellistä vaatetustakaan aina kaivattu. Jarno Pennanen piti Aaltosen ajatonta ilmaisua syvempänä tulkintana kuin jos veistokset olisi sijoitettu selvemmin omaan aikaansa: ”Hän on kunnioittanut liiaksi tuota muinaista henkeä yrittääkseen Kansallismuseon avulla konstruoida veistoksilleen valheellisen ja epäonnistumaan tuomitun ulkoisen pirkkalaisleiman. Mutta hän on sen sijaan valanut niihin suomalaisen voiman ja suomalaisen raskasmielisyyden.”[2][10]

Esko Hakkila taas kuvaili veistosten muodostavan Aaltosen tuotannossa Eroican, pirkkalaisen sankarisinfonian, ”josta huminoi eränkävijän yksinäinen samoilu rannattomilla saloilla ja värisee neidon odottava nuoruus kalevalaisen kodin kynnyksellä, kajahtaa pohjankävijän sankarimarssin sytyttävä sävel ja ruhjova kieli, helähtää miesten miekkojen mittely ja kajahtaa kalpojen kalske, huokaa Jäämeren maininki ja joikuu lappalaisen laulu tunturin laella revontulten sädehtiessä ja tähtien palaessa Pohjan taivaalla.”[2][11]

Syksyllä 2011 patsaiden erikoiset mittasuhteet herättivät keskustelua. Wäinö Aaltosen sanottiin tehneen veistokset olettaen, että ne sijoitettaisiin 3–4 metriä korkeille jalustoille ja niitä katsottaisiin alaviistosta. Tästä syystä ylävartalo ja pää ovat ylisuuria muuhun vartaloon verrattuna. Epäsuhta näkyy varsinkin kiireellä tehdyissä Kauppiaassa ja Veronkantajassa.[12][13]

Pirkanmaan taidetoimikunta järjesti vuonna 2005 kirjoituskilpailun Pirkkalaisveistosten innoittamista teksteistä. Kilpailun tulokset julkaistiin antologian muodossa vuonna 2006. Kirjassa on Soila Kaipaisen laatima veistosten esittely.[14]

• Johanna Hulkko (toim.): Koskessa virtaa mustetta – Pirkanmaalaisten kirjoittajien antologia. Tampere: Pirkanmaan taidetoimikunta, 2006. ISBN 951-53-2818-7.

• Pirkkalaisveistokset Tampereen kaupungin sivuilla