Kauppatapa

Kauppatapa on liiketoiminnassa käytössä oleva ja ajan myötä vakiintunut menettelytapa, jota pidetään kohtuullisena ja tarkoituksenmukaisena sekä oikeusjärjestyksen mukaisena. Kauppatapa on liike-elämän piirissä noudatettavaa tapaoikeutta. Sen synonyymeja ovat liiketapa sekä vanhahtavat nimitykset kauppiastapa, (kauppa)usanssi ja (kauppa)kutyymi. Kauppatavat täydentävät lainsäädäntöä ja niitä noudatetaan, kun sovitaan tavaran laadusta, määrästä, pakkauksesta, hinnasta, maksutavasta , toimitusajasta ja toimitustavasta.[1][2] Kauppatapa voi syrjäyttää tahdonvaltaiset oikeussäännökset, mutta ei pakottavia oikeussäännöksiä.

Jotkin kauppatavat ovat peräisin 1500-luvulta, mutta useimmat on luotu vasta 1900-luvulla. Kansainvälinen kauppakamari ja kansalliset toimielimet, kuten Suomessa Keskuskauppakamari, rekisteröivät, tulkitsevat ja vahvistavat kaupan menettelytapoja.[1] Kauppatavan vahvistaminen on toimenpide, jolla sen olemassaolo ja vakiintuneisuus todetaan sellaiseksi, että sitä voidaan pitää velvoittavana. Kauppatapalausuntoja antavat kauppakamarit ja Keskuskauppakamarin liiketapalautakunta, joka ylläpitää rekisteriä annetuista lausunnoista.[2]

Kaupankäynnissä on lähtökohtana vallitseva kauppatapa ja vain poikkeuksellinen menettely on mainittava sopimuksessa.[1] Kauppatapa ei välttämättä ole kohtuullisin ja tarkoituksenmukaisin menettelytapa, mutta se ei kuitenkaan saa olla kohtuuton ja epätarkoituksenmukainen.[2] Tyypillisimmät kauppatavat liittyvät tavaroiden kauppaan, jossa niistä käytetään vakiintuneita toimituslausekkeita ja lyhenteitä.[1]

Hyvä liiketapa

Hyvä liiketapa on tunnollisen ja rehellisen elinkeinonharjoittajan tai yrityksen taloudellisessa toiminnassa noudattama hyvä tapa, jonka asiakkaat ja kilpailijat hyväksyvät. Liiketoimi saattaa olla hyvän liiketavan vastainen, vaikka se ei ole aiheuttanut kenellekään konkreettista vahinkoa. Käsite on keskeisessä asemassa arvioitaessa vilpillistä kilpailua, josta on säädetty laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (1061/1978). Lainsäädännössä ei määritellä hyvää liiketapaa yksiselitteisesti, vaan tulkinta-apua on etsittävä elinkeinoelämän itsesääntelystä. Itsesääntelyn muotoja ovat muun muassa Kansainvälisen kauppakamarin hyväksymät säännöt, kuten mainonnan kansainväliset perussäännöt, ja Keskuskauppakamarin liiketapalautakunnan lausunnot. Viime kädessä hyvää liiketapaa tulkitsee tuomioistuin, varsinkin markkinatuomioistuin.[3]

Hyvän liiketavan perusta on elinkeinoelämän yleisesti hyväksytyissä toimintatavoissa, eikä niinkään lainsäädännössä, joka ei sisällä säännöksiä uusien markkinointikeinojen aikaansaamista tilanteista. Lisäksi arvostusten muuttuminen saattaa tehdä aiemmin hyväksytystä toimesta hyvän liiketavan vastaisen tai aiemmin vailla hyväksyntää olleesta toimesta hyväksytyn.[3]

Lähteet
  1. Spectrum, WSOY 1976
  2. Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966
  3. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palstat 184–185.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.