Kauppaporvari

Kauppaporvari oli yleinen nimitys henkilölle, joka oli suorittanut Kauppaseuran tutkinnon ja kokeen läpäistyään sai harjoittaa kauppaa. Arvonimitys alkoi poistua vuoden 1880 jälkeen, kun edellisenä vuonna voimaan tullut uusi elinkeinolainsäädäntö poisti vanhan porvarioikeus-käsitteen lopullisesti.[1]

Kauppaporvarin tutkinto

Henkilön, joka pyrki kauppiaaksi, tuli suorittaa koeaika, harjoittelujakso, palvelusaika ja lopuksi tutkinto. Harjoittelupaikan saamisen jälkeen kokelaalle myönnettiin Kauppaseuran aloitteesta maistraatin valtakirja. Tutkintoon pääseminen ei ollut kuitenkaan yksinkertainen asia, koska siihen vaadittiin harjoittelupaikka olemassa olevasta yrityksestä. Monesti harjoittelupaikka vaati avioliittoa porvarisuvun tyttären tai lesken kanssa. Taustalla oli usein pelko ammattitaidon siirtymisestä kilpailijan tietoon. Niille suvuille, joissa tieto yrittämisestä kulki isältä pojalle, kyseinen menettely oli luonnollista. Oppijakso oli seuraavanlainen: [2]

Koeaika

1,5 vuotta

 > Harjoittelujakso

7 vuotta

 > Palvelusaika

4 vuotta

 > Mahdollisuus

porvarin tutkintoon

Koeaika

Koeaikana oppilaan täytyi osoittaa luonteenlaatunsa ja taipumus ammattiin. Yleensä se tarkoitti harjoittelupaikan saamista, jonka ensimmäisen puolentoista vuoden aikana arvio tehtiin. Jos koeaika osoittautui onnistuneeksi, siirryttiin seuraavalle tasolle.[2]

Harjoittelujakso

Harjoittelujakso kesti seitsemän vuotta. Sinä aikana henkilö alkoi saada vaativampia tehtäviä ja kävi läpi kirjanpidon, kirjoitustaidon suomeksi ja usein vallanpitäjien kielillä, kuten ruotsi, venäjä tai ranska. Myös kaupankäyntitaidot eri käsitteineen tuli osata. Usein kuitenkin yhteenlaskettu koe- ja harjoitteluaika lyheni hyvän palveluksen ansiosta 6–8 vuoteen.[2]

Palvelusaika

Saatuaan harjoitusajan isännältä hyväksytyn kirjelmän kokelas saattoi aloittaa palvelusajan. Palvelusaika tehtiin kokelaan omiin nimiin. Tämä tarkoitti pääoman hakemista joltakin toiselta porvarilta. Yleensä se oli hänen harjoittelujaksonsa isäntä. Usein kävi myös niin, että isäntä asetti kokelaalle tiettyjä ehtoja, kuten että tämän tuli myydä hänen tuotteitaan tai isäntä peri liiketilan vuokraa tai muita liiketoimintaan liittyviä rajoitteita ja ehtoja. Palvelusajan päätyttyä isäntä kuittasi hyväksytysti aiemmin antamansa harjoitusajan kirjeeseen palvelusajan hyväksynnän huomautuksineen. Joskus isäntä saattoi hylätä palvelusajan, jolloin seurasi lisätutkimuksia. Jos kiista oli suuri, sen saattoi ratkaista maistraatti tai kauppaseura.[2]

Porvaritutkinto

Kun tutkinto oli suoritettu hyväksytysti, kokelas anoi pormestarilta ja raadilta porvarinoikeudet. Lisäksi hän sitoutui asumaan kyseisessä kaupungissa vähintään kuusi vuotta. Lisäksi verot tuli maksaa kyseiseen kaupunkiin. Lopuksi kokelas vannoi porvarivalan ja hänet merkittiin kaupungin kirjoihin. Näin hän oli kyseisen kaupungin porvariston täysivaltainen jäsen.[2]

Historia

Kauppaporvari-käsite syntyi Ruotsin vallan aikana 1500–1600-lukujen taitteessa. 1800-luvun lopulla kauppaporvarit menettivät yksinoikeutensa kaupankäyntiin ja kaupungin hallintoon. Yksi syy oli vuoden 1859 uusi elinkeinoasetus, joka helpotti tavallisen kansalaisen pääsemistä kauppiaaksi. Edellytyksenä oli ainoastaan riittävä kirjoitus-, lasku- ja kirjanpitotaito. Ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1868 tämä merkitsi porvariston kaupankäynnin yksinoikeuden päättymistä. Lisäksi vuonna 1879 voimaan tullut elinkeinolaki määritti kaupankäynnille riittäväksi edellytykseksi Suomen kansalaisuuden ja virallisen elinkeinoilmoituksen jättämisen. Yksi syy lain muuttamiselle olivat 1860- ja 1890-lukujen konkurssiaallot. Valtiovalta katsoi, ettei liiallinen rahavallan keskittyminen yhdelle ryhmälle ollut hyväksi valtiontaloudelle. Syynä päätökseen oli myös uuden ajan liikemiesten nouseminen kaupunkien ja politiikan johtopaikoille. Porvariston ote kyseisistä valtapaikoista oli heikentynyt. Samanaikaisesti myös uusi kaupallinen koulutusjärjestelmä alkoi saada jalansijaa 1900-luvulle siirryttäessä. Tämä edesauttoi ajattelutapaa tasa-arvoisesta mahdollisuudesta osallistua liike-elämän palvelukseen itsenäisenä yrittäjänä.[2][1]

Katso myös

Lähteet
  1. P. W. Snellman: Oulun Kauppaseuran ja Kauppiaiden eläkelaitoksen toim.kertomus 1771–1939, s. 305. Kaleva kustannus, 1939.
  2. Kaija Niemitalo: Oulun porvarin puoti, kauppiaselämää 1800-luvulla. Rumputus: Oulun kaupungin kulttuuritiedote, 2005: 6, s. 3. Pohjois-Pohjanmaan museo.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.