Kauppala
Kauppala (ruots. köping) on eräs aikaisempaan kunnallishallintoon kuulunut käsite Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa kauppala oli maalaiskuntaan kuulunut epäitsenäinen kauppala tai kaupunkimainen kunta, jolla ei ollut kaikkia vanhojen kaupunkien eikä edes kaikkia vuoden 1959 lakiuudistuksen jälkeen perustettujen uusien kaupunkien oikeuksia ja velvollisuuksia. Ruotsissa tämä kuntamuoto lakkautettiin vuonna 1971, Suomessa 1977. Ruotsissa kuntamuotojen erityisnimitykset jäivät vuonna 1971 pois käytöstä, Suomessa nimitys kaupunki säilyi ja kaikista kauppaloista tuli vuoden 1977 alusta kaupunkeja, paitsi Karhulasta, joka yhdistettiin Kotkaan.
Kauppalat Suomessa
- Pääartikkeli: Luettelo Suomen kauppaloista
Aiemmin maaseudulla oli kaupankäynti eli maakauppa kielletty markkinoita lukuun ottamatta. Viljakauppa vapautettiin Suomessa vuonna 1775 ja maalaistavaroiden kauppa 1842. Maakaupan vapautumisen jälkeen maaseudulle perustettiin uusia kauppapaikkoja. Ne perustettiin usein kirkonkyliin ja kasvavan teollisuuden alueille ja ne saivat monesti suunnitellun kaavan.
Tampereesta oli suunniteltu jo vuonna 1775 kauppalaa, mutta se perustettiin lopulta neljä vuotta myöhemmin kaupunkina.[1] Suomen ensimmäinen kauppala, Ikaalinen, perustettiin sitten vasta vuonna 1858. Se oli niin sanottu epäitsenäinen kauppala ja sellaisena erityiskunta. Epäitsenäisillä kauppaloilla oli omat hallintoelimensä. Ne saivat myös itsenäisesti suorittaa kunnalliset ja valtiolliset vaalit, mutta kuuluivat maalaiskuntaan eikä niillä ollut omaa kunnallisverotusta. Vasta vuoden 1972 alussa koko Ikaalisten maalaiskunnan alueesta, ja samalla sen osana olevasta kauppalasta, tuli itsenäinen kauppala.
Muut kauppalat kuin epäitsenäiset kauppalat olivat itsenäisiä eli eri kuntana olevia kauppaloita. Sellaisia oli jo 1800-luvulla (ensimmäisenä Salo vuonna 1891), ja varsinkin 1920-luvulta lähtien sellaisia perustettiin runsaasti. Pienen kaupungin tapaiseksi kasvanut kirkonkylä tai muu taajama voitiin erottaa ympäröivästä maalaiskunnasta eri kunnaksi (kuten vaikkapa Karkkila Pyhäjärvi Ul:stä vuonna 1932, Seinäjoki siihen asti Seinäjoki-nimisestä maalaiskunnasta vuonna 1931 ja Kemijärvi siihen asti Kemijärvi-nimisestä maalaiskunnasta vuonna 1957). Silloin kun erotettava kauppala sai kyseisen maalaiskunnan siihenastisen nimen, piti maalaiskunnan nimi muuttaa. Yleensä uusi nimi muodostui siihenastisen nimen genetiivimuodosta ja sanasta maalaiskunta (kuten siihenastisen Seinäjoki-nimisen maalaiskunnan nimi muutettiin Seinäjoen maalaiskunnaksi, jotta se erottui Seinäjoen kauppalasta ja siihenastisen Kemijärvi-nimisen maalaiskunnan nimi Kemijärven maalaiskunnasta, jotta se erottui Kemijärven kauppalasta). Toisaalta saatettiin muuttaa koko maalaiskunta kauppalaksi kuten Mänttä vuonna 1948 ja Jämsä vuonna 1969. Ensin mainittu tapa oli 1950-luvulle asti tavallisempi, koska maaseudun kunnallishallinto oli erilaista kuin taajaan asuttujen alueiden eikä siksi kauppaloihin kuten ei kaupunkeihinkaan saattanut kuulua laajoja maaseutualueita. Kokonaisen maalaiskunnan kauppalaksi muutto tuli 1950-luvulle asti kyseeseen vain, jos sisälsi maalaiskunnaksi poikkeuksellisen vähän haja-asutusaluetta kuten Nokia vuonna 1937, Mänttä vuonna 1948 ja Kuusankoski vuonna 1957.
1960-luvulla yleistyi tapa muuttaa koko maalaiskunta kauppalaksi, kun eri kuntamuotojen väliset hallinnolliset erot olivat vähenneet. Tämän tavan yleistyminen johti siihen, että alkoi syntyä myös laajoja maaseutualueita käsittäviä kauppaloita, ja tämä vauhdittui vielä sen vaikutuksesta, että kauppaloihin kuten kaupunkeihinkin alettiin liittää maalaiskuntia. Näistä maalaiskunnista monet olivat maalaiskunta-sanaa nimessään käyttäviä kuntia. Vielä 1950- ja 1960-luvun vaihteessa harkittiin Tapiolan ja Leppävaaran erottamista kauppalaksi Espoosta. Tämä ei toteutunut, vaan sen sijaan koko Espoo muutettiin kauppalaksi vuonna 1963.
Kauppala oli tarpeellinen kuntamuoto aikana, jolloin kaupunkien ja maalaiskuntien hallintojärjestelmät erosivat huomattavasti toisistaan. Kuntamuotona kauppala oli tehokkaampi kuin maalaiskunta, mutta väestölleen halvempi kuin kaupunki. Tyypillisesti se toimi 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvulla väliportaana paikkakunnan kehittyessä kaupungiksi. Lainsäädännön vähitellen muuttuessa eri kuntamuodot erosivat toisistaan lopulta enää lähinnä muodollisesti.
Kauppaloiden muuttaminen kaupungeiksi ja kauppalakäsitteen lakkauttaminen
Kaksi Suomen kauppalaa – Iisalmi ja Lahti – muutettiin kaupungeiksi jo autonomian aikana, mutta viimeksi mainitun 1905 kaupungiksi muututtua ei yhtään Suomen kauppalaa vuoteen 1959 mennessä muutettu kaupungiksi kuten ei muutenkaan Suomen kaupunkien määrä tuona aikana noussut, mikä johtui lähinnä kaupunkien rasituksista kuten velvollisuudesta maistraatin, raastuvanoikeuden ja kunnallisen poliisilaitoksen ylläpitoon. Lopulta vuonna 1959 säädettiin laki joka mahdollisti kauppalan muuttaminen kaupungiksi, jolle ei tullut kaikkia vanhempien kaupunkien velvoitteita. Näitä aiempaa kevyemmän kaupungin aseman (mm. maistraattia ei tarvinnut ylläpitää) saaneita kaupunkeja kutsuttiin epävirallisella nimityksellä uusi kaupunki. Ensimmäiset olivat Hyvinkää, Kouvola, Riihimäki, Rovaniemi, Salo ja Seinäjoki 1960 ja viimeiset Nurmes, Raisio ja Vantaa 1974. Niin sanotuiksi uusiksi kaupungeiksi vuoteen 1974 mennessä muutettiin yli puolet niistä Suomen kunnista, jotka mainitun lain säätämisen aikaan olivat olleet kauppaloita ja muutama niistäkin, jotka olivat muuttuneet maalaiskunnista kauppaloiksi vasta lain voimassaoloaikana.
Kunnallislain uudistuksen yhteydessä vuonna 1976 poistettiin kuntien jako maalaiskuntiin, kauppaloihin ja kaupunkeihin. Vuoden 1977 alussa siirryttiin lain johdosta käytäntöön, jossa on vain yksi kuntamuoto, kunta, vaikka osalla kunnista on nimityksenä kaupunki. Lain voimaan tullessa kauppalasta tuli kaupunki, ellei kauppalanvaltuusto ennen sitä päättänyt ja sisäasiainministeriölle ilmoittanut, että kauppala jää kunnaksi, joka ei ole kaupunki. Yhtään tällaista ilmoitusta ei tehty. Näin kaikista Suomen 22 kauppalasta tuli kaupunkeja, paitsi Karhulasta, joka liitettiin Kotkan kaupunkiin. Kunnilla, jotka vuonna 1976 olivat kaupunkeja tai kauppaloita, oli eräitä erityisvelvollisuuksia vielä 1990-luvulla.
Kauppalat Ruotsissa
Keskiajalla sana kauppala, ruotsiksi köping, tarkoitti kauppapaikkaa, mutta vasta 1600-luvulla sana sai oikeudellisen merkityksen. Kaupunkien elinkeinoelämän suojelemiseksi ja samalla maaseudun kaupankäynnin valvomiseksi kaupungit saivat oikeuden perustaa alakauppapaikkoja (lydköpingar).
Kauppalan perustaminen tapahtui hallitsijan päätöksellä. Hän antoi kaupungille erioikeuden eli privilegion pystyttää yhden tai useamman kauppapaikan. Niistä jotkut saattoivat olla käytössä vain osan vuotta. Vain erioikeuden saaneen kaupungin porvareilla oli oikeus pitää kauppalassa puotia tai käydä muuten kauppaa. Samoin kauppalan käsityöläisten täytyi kuulua kaupungin ammattikuntaan.
Ensimmäisenä tällaisen erioikeuden sai Kalmar vuonna 1620. Seuraava vaihe oli vapaakauppaloiden (fria köping) perustaminen. Ensimmäiset olivat Tampere vuonna 1779 ja Malmköping 1784. Niitä ei ollut sidottu mihinkään kaupunkiin, vaan ne olivat maaherran valvonnassa. Lakiuudistus vuonna 1862 mahdollisti sen, että kauppala voi muodostaa oman kunnan (köpingskommun). Kauppala voi halutessaan myös pysyä epäitsenäisenä ja osana jotakin kuntaa. Silloin sitä kutsuttiin epäitsenäiseksi kauppalaksi (municipalköping). Kauppaloiden määrä oli suurimmillaan vuosina 1959–1964, jolloin niitä oli 95. Kunnallisuudistus vuonna 1971 lakkautti lopullisesti tämän kuntamuodon Ruotsissa.
Monien Ruotsin taajamien/entisten kaupunkien nimissä on sana köping, vaikka ne on perustettu kaupungeiksi, eivätkä ne ole koskaan olleet kauppaloita. Tällaisia kaupunkeja ovat Enköping, Falköping, Jönköping, Köping, Lidköping, Linköping, Norrköping, Nyköping ja Söderköping.
Lähteet
Kunnallislaki, Suomen asetuskokoelma 953/1976 (aiempi 642/1948).
Seuraavassa on kutakin kauppalaa koskevat säädökset Suomen asetuskokoelmassa:
|
|
Viitteet
- Tiina Tuulasvaara-Kaleva: Ruotsin kuninkaan alaisuudessa (Arkistoitu – Internet Archive) Koskesta voimaa (Tampereen kaupungin historiaa). Viitattu 5.8.2011.