Kaukokulkeutuminen

Kaukokulkeutuminen tarkoittaa haitallisten aineiden, kuten happamoittavien ilmansaasteiden, lyijyn, radioaktiivisen saasteen tai muiden epäpuhtauksien, leviämistä päästölähteistä pitkiä matkoja laajoille alueille.[1]

Kaukokulkeutumista koskevan yleissopimuksen allekirjoittajamaat (vihreällä).

Yleisimmin kaukokulkeutumisella tarkoitetaan ilman epäpuhtauksien leviämistä. Sitä koskee Genevessä vuonna 1979 Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission puitteissa tehty yleissopimus, joka tuli voimaan vuonna 1983 ja jonka Suomikin on ratifioinut. Valtiosta toiseen tapahtuvalla ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumisella tarkoitetaan sopimuksessa sellaisten haitallisten aineiden leviämistä, jotka fyysisesti ovat kokonaan tai osittain peräisin tietyn valtion kansallisen lainkäyttövallan alueelta ja joiden haitalliset vaikutukset ulottuvat toisen valtion lainkäyttövallan alueelle niin kauas, ettei yksittäisten päästölähteiden tai -lähderyhmien vaikutuksia voi erottaa toisistaan.[2]

Kaukokulkeutumisen yleissopimusta on täydennetty useilla lisäpöytäkirjoilla, joissa säädetään muun muassa epäpuhtauksien tarkkailua ja arviointia koskevasta laajasta eurooppalaisesta yhteistyöohjelmasta (EMEP). Ohjelma on ollut erityisen menestyksekäs happamoittavan laskeuman vähentämisen kannalta.[3]

EMEPin kaukokulkeumamallien tulosten mukaan esimerkiksi Tampereen seudun nitraattityppilaskeumasta noin 80 % ja kokonaistyppilaskeumasta noin 75 % on ulkomaisten päästöjen eli kaukokulkeutumisen aiheuttamaa. Kokonaistyppilaskeuma oli Tampereen seudulla keskimäärin lähes 0,6 g(N)/m² vuonna 1999.[4] Typen vuosittainen kokonaislaskeuma on Etelä-Suomessa nykyisin 0,4–0,6 g/m² eli 4–6 kg/ha[5], josta suurin osa on kaukolaskeumaa. Laskeuma ylittää monin paikoin herkimmille metsämaille ja vesistöille määritellyt kriittiset kuormitusarvot.[4] Voimakas typpilaskeuma rehevöittää metsien kasvustoa, ja heikommat lajit kärsivät.[6]

Typpilaskeuman ohella kaukokulkeutuminen vaikuttaa Suomessa merkittävästi etenkin pienhiukkasten ja otsonin pitoisuuksiin. Pienhiukkasten viipymäajat ilmakehässä ovat sateettomissa oloissa vuorokausista viikkoihin ja kulkeutumismatkat sadoista tuhansiin kilometreihin. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla keskimäärin vain alle puolet ilman pienhiukkasista on peräisin paikallisista lähteistä, ja suurin osa on kaukokulkeutuneita hiukkasia.[7]