Kauhuelokuva

Kauhuelokuva on elokuvan lajityyppi, jonka päätarkoituksena on herättää katsojassa pelon, kauhun ja inhon tunnetta. Kauhuelokuville tyypillisiä elementtejä ovat kuolemaan liittyvät teemat sekä erilaiset yliluonnolliset ilmiöt ja hirviöhahmot, kuten kummitukset, vampyyrit, zombit, kiroukset, demonit ja sarjamurhaajat.

Vampyyri herättää kauhua elokuvassa Mark of the Vampire (1935).

Kauhuelokuva sai alkunsa jo 1800-luvun lopulla, ja se on saanut vaikutteita erityisesti goottilaisista romaaneista. Varhaisimpina klassikoina pidetään saksalaisia Tri Caligarin kabinettia ja Nosferatua 1920-luvun alusta, mutta termiä ”kauhuelokuva” alettiin käyttää vasta 1930-luvulla, kun Universal Pictures julkaisi useita lajityyppiä edustaneita elokuvia.

Kauhuelokuva on ollut erityisesti nuorten suosiossa, vaikka monet kauhuelokuvat ovat pienellä budjetilla tehtyjä niin sanottuja b-elokuvia. Kauhuelokuva on usein herättänyt myös pahennusta, ja monet kauhuelokuvat ovat joutuneet sensuurin kohteeksi. Lajityypin elokuvien kuvasto on usein väkivaltaista, minkä vuoksi niitä on pidetty raaistavina.

Määritelmä ja jaottelu
Boris Karloff Frankensteinin hirviönä elokuvassa Frankensteinin morsian (1935).

Kauhuelokuva on elokuvan lajityyppi, jonka tarkoituksena on tuottaa katsojassa kauhun ja pelon tunteita. Kauhuelokuvassa käytetään hyväksi makaabereita asioita ja kerrontaa, jossa on jännitystä, yllätyksiä ja kauhutehosteita.[1] Muutkin väkivaltaiset elokuvat, kuten sota-, katastrofi- ja rikoselokuvat voivat herättää ahdistusta ja pelkoa. Kauhuelokuvassa pelko on kuitenkin yleensä syvempää ja henkilökohtaisempaa. Yksi keskeisimmistä pelon aiheuttajista on kuolemanpelko, joka voi kohdistua sekä fyysiseen kuolemaan että yliluonnolliseen sielun joutumiseen ikuiseen kadotukseen. Kauhuelokuvissa on usein hirviöhahmo, jonka tavoitteena on ihmishahmon tuhoaminen.[2]

Kauhuelokuvalle läheisiä lajityyppejä ovat fantasia- ja jännityselokuva. Kauhuelokuvassa saattaa olla samanlaisia mielikuvituksellisia teemoja kuin fantasiaelokuvassakin, mutta kauhu eroaa fantasiasta juuri makaaberien ainesten vuoksi. Fantasiaelokuvan tarina on yleensä humoristisempi.[3] Jännityselokuvaan verrattuna kauhu on ahdistavampaa ja pelottavampaa. Jännityselokuvassa yleensä vain viitataan pelkoon eikä siinä käytetä ahdistavia elementtejä aivan yhtä paljon.[4] Kauhuelokuva on myös verrattavissa komedia- ja pornoelokuviin, jotka myös määritellään sillä perusteella, miten ne vaikuttavat katsojaan. Esimerkiksi Linda Williams sijoittaa kauhun, pornon ja melodraaman samaan luokkaan, sillä niiden tarkoituksena on tuottaa voimakas fyysinen reaktio.[5]

Tarkkojen genrerajojen vetäminen on melko vaikeata, ja kauhuelokuvakin on kehittynyt eri aikoina moneen eri suuntaan.[6] Kauhuelokuvat voidaan jakaa useisiin alalajeihin juonikuvioidensa, asiasisältönsä tai niissä esiintyvien hirviöiden mukaan. Lisäksi kauhuelokuvat voivat muodostaa tietynlaisia sarjoja, jotka ovat suosittuja hetken ja joihin tehdään lyhyessä ajassa useita elokuvia. Niissä voidaan nähdä myös genresekoituksia, jotka lainaavat elementtejä muista lajityypeistä, ja tietyille elokuvastudioille sekä -ohjaajille ominaisia tyylejä.[7] Kauhuelokuvat voidaan jakaa esimerkiksi seitsemään alalajiin[8]:

  • Goottilaiset kauhuelokuvat perustuvat perinteisiin tarinoihin.
  • Yliluonnollisissa ja okkultistisissa elokuvissa sekä kummituselokuvissa henget, kummitukset, noituus ja paholainen sekaantuvat todellisen elämän tapahtumiin.
  • Psykologisessa kauhussa käsitellään psyykkisiä tiloja ja psykooseja sekä rikoksia ja sarjamurhaajia.
  • Hirviöelokuvissa luonnolliset oliot tai tieteishirviöt aiheuttavat tuhoa.
  • Slashereissa joukko nuoria joutuu vainoajan uhreiksi.
  • Ruumiskauhussa, splattereissa ja goressa käsitellään ihmisruumiin iljettäviä piirteitä, ja niihin liittyy usein silpomista, sairauksia ja poikkeavaa tai fetisististä käyttäytymistä.
  • Äärimmäisen väkivaltaiset elokuvat keskittyvät äärimmäisiin aiheisiin tai tabuihin, kuten väkivaltaan ja kidutukseen.

Yksittäistä kauhuelokuvaa saattaa olla vaikeaa luokitella tiettyyn alagenreen. Monet voidaan sijoittaa useampaan alaluokkaan. Lisäksi monet elokuvat lainaavat aineksia myös muista genreistä. Tieteiskauhu ja kauhukomediat ovat yleisiä sekoituksia, mutta kauhuelokuvat voivat sisältää aineksia myös esimerkiksi lännenelokuvista.[9]

Taustat ja lähteet

Kirjallisuus
Pääartikkeli: Kauhukirjallisuus

Ihmiskunnan taistelu pahuutta vastaan on yleinen teema kirjallisuushistoriassa, ja jo varhaisissa kirjallisissa teoksissa on mukana suuri taistelu hyvän ja pahan välillä. Esimerkiksi babylonialaisessa Gilgameš-eepoksessa ja Homeroksen Odysseiassa on taisteluja hirviöitä vastaan. Raamatussa esiintyy monia hirviöitä, ja siinä käydään lopullinen taistelu pahuuden ruumiillistumaa, Saatanaa, vastaan.[10] Muita julmia kuvauksia on esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä ja Giovanni Boccaccion Decameronessa.[11]

Pelko ja demonit nousivat kirjallisuuden keskusteemoiksi Englannissa 1700-luvulla. Ensimmäiseksi goottilaiseksi romaaniksi lasketaan Horace Walpolen Otranton linna vuodelta 1764.[12] Walpole sai lukuisia seuraajia, ja 1700-luvun lopussa Ann Radcliffe vakiinnutti viidessä romaanissaan goottilaisen kauhuromantiikan erityispiirteet: rappeutuvat linnat, sumuiset maisemat, julmat rikokset ja yliluonnollisten tapahtumien järkiperäistäminen.[8] Radcliffen ohella 1700-luvun lopulla vaikutti Matthew Lewis, jonka romaani Munkki (1796) oli merkittävä pahuuden tutkielma.[13] Vuonna 1818 ilmestyi yksi lajityypin merkittävimmistä teoksista, Mary Shelleyn Frankenstein.[14]

Goottilainen romaani vaikutti suuresti eurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen. Erityisesti demoniset kauhuainekset kehittyivät edelleen brittiläisten Charles Dickensin, Sheridan Le Fanun ja Oscar Wilden teoksissa. Yhdysvaltalaisen Edgar Allan Poen kertomukset vaikuttivat myöhemmin paljon useisiin elokuviin. Muita 1800-luvun merkittäviä romantiikan ajan kirjailijoita, joiden romaaneissa oli kauhuaineksia, olivat E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, Victor Hugo ja Alexandre Dumas.[15] 1800-luvun merkittävimpiä kauhuromaaneja olivat Wilden Dorian Grayn muotokuva, Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde ja Bram Stokerin Dracula.[16] Stoker synnytti uuden kauhun alalajin, kun hän yhdisti romaanissaan kansanperinteen moninaiset vampyyriuskomukset kokonaisuudeksi.[17]

1900-luvun alussa H. P. Lovecraft kehitti Cthulhu-taruston, mutta hänen vanhahtava kielensä ei ole kuitenkaan houkutellut elokuvantekijöitä.[18] Lovecraft ei ollut kovinkaan suosittu elämänsä aikana, mutta hänen tyylinsä on vaikuttanut moniin myöhempiin kauhukirjailijoihin, kuten Ramsey Campbelliin, Clive Barkeriin ja Stephen Kingiin.[19] Kauhusarjakuva syntyi 1950-luvulla, kun EC Comics julkaisi tarinoita, joiden keskiössä olivat kauhu ja oudot tapahtumat.[20]

Teatteri ja näytelmät

Teatteritaiteessa on käytetty kauhuelokuvalle tyypillisiä julmia aineksia jo kreikkalaisessa tragediassa. Kauhutragedia oli suosittua erityisesti italialaisen renessanssin aikana.[15] William Shakespearen näytelmissä on runsaasti yliluonnollisia aineksia: Macbethissä on noitia ja kummituksia, verisen Titus Andronicuksen tarinaan kuuluu raiskaus ja kannibalismia, ja Myrskyn pääosassa on taikuri, joka hallitsee henkiä.[21]

Saksassa Friedrich Schillerin, Johann Wolfgang von Goethen ja August von Kotzebuen näytelmissä on monia kauhuun viittaavia aineksia, esimerkiksi Goethen Faustissa.[15] Ranskassa syntyi 1800-luvulla Grand Guignol -teatteri, joka erikoistui julmuuksien esittämiseen.[22]

Kuvataide
Antoine Wiertz, Elävänä haudattu, 1854.

Kuvataiteesta kauhuelokuviin ovat vaikuttaneet Hieronymus Boschin ja Pieter Brueghel vanhemman helvettinäyt, Salvator Rosan ja Francisco de Goyan noitahahmot, Giovanni Battista Piranesin kidutusvankilat ja Henry Fuselin painajaiskuvat.[23]

Saksalaiset ekspressionistiset mykkäajan kauhuelokuvat saivat ulkoasunsa erityisesti Arnold Böckliniltä ja Caspar David Friedrichin romanttis-mystisistä maisemista. Kauhuelokuville tyypillistä valaistusta, jonka hallitsevina osatekijöinä ovat vahvat varjot, pystysuoraan lankeava valo ja pimeys, käytettiin myös chiaroscuro-tyylissä (valohämy), esimerkiksi Caravaggion makaabereissa esityksissä.[23]

Belgialaisen Antoine Wiertzin työt ovat selkeitä kauhuelokuvakuvaston edeltäjiä. Wiertzin maalauksissa kuvataan esimerkiksi, miten elävänä haudattu pyrkii ylös arkustaan ruton uhrien joukossa. Wiertz kuvasi kauheuksia pikkutarkalla realistisella tyylillä.[24]

Historia

Ensimmäiset vuosikymmenet
Näyttelijä Lon Chaney, Sr. oli maskeerausmestari 1920-luvulta. Tässä hän on itse tekemässään meikissä elokuvassa Suuren oopperan kummitus.

Kauhuelokuvan historia on käytännössä yhtä pitkä kuin elokuvataiteen historiakin. Ensimmäisenä kauhuelokuvana voidaan pitää Georges Mélièsin Le Manoir du diablea, joka esitettiin jouluaattona 1896 Pariisissa. Kaksi minuuttia kestävässä elokuvassa näkyy muun muassa suuri lepakko, joka muuttuu Mefistofeleeksi, luurankoja, kummituksia ja noitia.[25] Méliès teki muitakin varhaisia kauhuelokuvia, ja hän käytti myös elokuvahistorian ensimmäisiä erikoistehosteita. Keskeyttämällä kuvauksen ja aloittamalla sen uudestaan Méliès pystyi hävittämään ihmisiä kuvasta. Brittiläinen George Albert Smith puolestaan kehitti kaksoisvalotustekniikan, jonka ansiosta elokuvaan pystyi luomaan kummitusmaisia hahmoja.[26]

Monet ensimmäisistä kauhuelokuvista olivat tummia ja surrealistisia. Niiden visuaaliseen asuun olivat vaikuttaneet ekspressionistiset taidemaalarit ja kerrontaan Grand Guignol -teatterien tarinat.[27] 1900-luvun alussa kauhuelokuvia tehtiin monien klassisten teosten pohjalta. Victor Hugon Pariisin Notre-Damen päähenkilöstä Quasimodosta tuli myös ensimmäisen pitkän kauhuelokuvan hirviö ranskalaisessa elokuvassa Notre-Dame de Paris vuodelta 1911. Mary Shelleyn Frankensteinista sovitettiin ensimmäinen elokuvaversio vuonna 1910. Muita kirjallisia teoksia, joita hyödynnettiin varhaisissa kauhuelokuvissa, olivat Arthur Conan Doylen Baskervillen koira, Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, Edgar Allan Poen novellit, Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva ja H. G. Wellsin Tohtori Moreaun saari.[28]

Saksassa kauhuelokuvasta tuli vakavasti otettava lajityyppi, kun Tri Caligarin kabinetti ilmestyi vuonna 1920. Sen jälkeen saksalainen ekspressionismi tuotti monia varhaisen kauhuelokuvan klassikoita. F. W. Murnau ohjasi esimerkiksi elokuvat Der Januskopf (1920) ja vampyyriklassikon Nosferatu (1922).[29] Nosferatu oli ensimmäinen suuren tuotannon vampyyrielokuva.[30] Sen päähenkilö oli kreivi Orlock, jonka rottamainen hahmo oli paljon uskollisempi monien kansantarinoiden vastenmielisille vampyyrihahmoille kuin myöhemmät Dracula-sovitukset.[31]

Mykkäelokuvan kaudella Hollywoodissa ei syntynyt vielä kauhuklassikoita.[32] Yhdysvalloissa kauhun hyväksyntään vaikutti kuitenkin ensimmäinen kauhuelokuvatähti Lon Chaney, Sr., joka tunnettiin nimellä ”tuhansien kasvojen mies”. Lisänimen hän oli saanut maskeeraus- ja näyttelijätaidoistaan. Chaneyn tunnetuin elokuva oli Suuren oopperan kummitus (1925), joka kertoi Pariisin oopperan kostonhaluisesta säveltäjästä ja kummituksesta.[33]

Universalin menestys 1930-luvulla

Äänielokuva mullisti elokuvamaailman, ja samalla se vaikutti suuresti myös kauhuelokuvan kehitykseen. Kauhuelokuvat olivat 1920-luvulla visuaalisia ja usein tunnelmaltaan unenomaisia. Ääni toi kuitenkin uuden ulottuvuuden kauhuun, kun hirviöiden karjunnalla, musiikilla ja muilla äänillä pystyttiin luomaan tunnelmaa ja pelon odotusta.[34]

Kauhuelokuva menestyi hyvin 1930-luvulla. Keskikokoisella budjetilla tehty Tod Browningin ohjaama Dracula (1931) oli Universal Picturesille suuri menestys. Termiä ”kauhuelokuva” käytettiin ensimmäisen kerran, kun tuotantoyhtiö ilmoitti Draculan suosion jälkeen tekevänsä lisää kauhuelokuvia.[35] Draculan jälkeen Universal alkoi tuottaa valkokankaalle Mary Shelleyn Frankensteinia. Elokuvan ohjaajaksi valittiin James Whale ja nimirooliin Boris Karloff. Frankenstein sai vuoden 1931 ennakkonäytöksissä katsojat kirkumaan ja pyörtymään, minkä jälkeen Universal leikkasi elokuvasta kohtauksia.[36] Whale ohjasi elokuvalle myös jatko-osan Frankensteinin morsian (1935).[35] Universalin hirviöelokuvien sarjaan kuuluivat lisäksi Muumio (1932) ja Ihmissusi (1941).[37] Ihmissuden kuvasto ja symboliikka vakiintuivat myöhemmin ihmissusia käsittelevien elokuvien osaksi.[38]

Universalin menestyksen siivittämänä muutkin tuotantoyhtiöt kiinnostuivat kauhuelokuvista. Fredric March voitti elokuvasta Tri Jekyll & Mr. Hyde (1931) ensimmäisen kauhuelokuvan saaman Oscar-palkinnon. Ensimmäinen laajaan levitykseen päässyt värillinen kauhuelokuva oli Vahakabinetin arvoitus (1935).[35]

1940-luku

Hollywood-elokuva jakautui 1940-luvulle tultaessa a- ja b-elokuviin. Jälkimmäisillä oli pienet budjetit, ja niiden mainostukseen käytettiin vain vähän rahaa. Kauhuelokuvat olivat yleensä b-elokuvia, sillä niiden katsojamäärät olivat ylitarjonnan takia selvästi pienentyneet 1930-luvun huippuvuosista. Monet kauhuohjaajista, kuten Browning ja Whale, jäivät suurien tuotantoyhtiöiden ulkopuolelle.[39] Samalla kun yhdysvaltalainen kauhuelokuvatuotanto hiipui, Britanniassa kauhuelokuvat kiellettiin. Brittiläiset viranhaltijat vetosivat siihen, että ihmisten ei tarvinnut nähdä toisen maailmansodan kauhujen lisäksi kauhua enää elokuvissa.[40]

Suuret tuotantoyhtiöt tekivät lähinnä vain pehmeitä kauhuelokuvia, joissa ei ollut voimakkaita pelottavia elementtejä, kuten Suuren oopperan kummitus (1943), jonka tähtenä oli Claude Rains, ja Dorian Grayn muotokuva (1945), josta Angela Lansbury oli Oscar-ehdokkaana. Monissa b-elokuvissa näyttelivät Bela Lugosi ja Boris Karloff. RKO:n tuottaja Val Lewton tuotti yksitoista merkittävää b-luokan kauhuelokuvaa, joista ensimmäinen oli Kissaihmiset (1942).[41] Lewtoninkaan elokuvat eivät aiheuttaneet voimakasta kauhun tunnetta vaan lähinnä pientä ahdistusta varjojen ja vihjausten avulla.[42]

1950-luku
Godzillan (1954) juliste. 1950-luvun kauhuelokuvissa esiintyi usein säteilyn synnyttämiä hirviöitä. Japanissa, jonne pudotettiin toisessa maailmansodassa kaksi atomipommia, tällainen elokuvahirviö oli mutanttidinosaurus Godzilla.[43]

Kauhuelokuvat vakiintuivat 1950-luvulla b-elokuviksi. Vuosikymmenen aikana syntyi monia pienempiä elokuvastudioita, jotka tuottivat halpoja eksploitaatioelokuvia, joita markkinoitiin voimakkaasti suuren voiton takaamiseksi.[44] Suuret elokuvastudiot keskittyivät uusien tekniikoiden, kuten värielokuvan, hyödyntämiseen ja vastaamaan television haasteeseen. Suuret elokuvatähdet esiintyivät pääasiassa eeppisissä elokuvissa ja musikaaleissa, ja monet Universalin valtakauden kauhunäyttelijöistä olivat jo kuolleet tai eivät olleet enää pinnalla. Kauhuelokuvien pääyleisö oli teinit, joiden ansiosta kauhugenre oli edelleen tuottoisa.[45] 1950-luvulla drive-in-teatterit yleistyivät ja monet teini-ikäiset sekä nuoret vanhemmat kävivät niissä. Pienet elokuvayhtiöt, joista menestynein oli American International Pictures, tuottivat monia suoraan teini-ikäisille suunnattuja kauhuelokuvia.[46]

Kauhuelokuva kärsi myös tieteiselokuvan syntymisestä. Ihmiset alkoivat kiinnostua yhä enemmän avaruuslennoista, ja kylmä sota synnytti ydinsodan uhan.[47] Lisäksi Roswellin tapaus ja muut ufo-havainnot puhuttivat ihmisiä. Tieteisfiktio oli suosittua jo 1930- ja 1940-luvuilla, mutta se keskittyi lähinnä kioskikirjallisuuteen ja sarjakuviin, kunnes elokuvatekniikan kehittyminen mahdollisti tieteisfiktion siirtymisen myös valkokankaalle.[48] Ensimmäiset tieteiselokuvat olivat toiveikkaita, kuten Matka kuuhun vuodelta 1950. Pian lajityyppi yhdistyi kuitenkin kauhun kanssa, ja niin syntyivät ensimmäiset tieteiskauhuelokuvat, kuten Yön pedot (1954) ja Ruumiinryöstäjät (1955).[47]

Tieteiskauhussa luotiin vetypommitestien aikana monia jättiläismäisiä mutanttihirviöitä, joita nähtiin myös Yön pedoissa. Japanissa kehitettiin 1950-luvun tunnetuin jättiläishirviö, Godzilla, joka esiintyi ensimmäisen kerran valkokankaalla elokuvassa Godzilla (1954).[43] Mustan laguunin hirviö (1954) oli 1950-luvun merkittävin yhdysvaltalainen hirviöelokuva, ja sen eläinhirviöstä tuli lopulta myöhempi lisäys Universalin 1930- ja 1940-lukujen hirviögalleriaan.[49]

Elokuvateollisuudessa kehitettiin myös monia uusia ideoita ja temppuja, joilla yritettiin houkutella yleisöä. Ensimmäinen merkittävä kolmiulotteinen elokuva oli kauhuelokuva Vahakabinetti (1953).[50] Tuottaja-ohjaaja William Castle käytti temppuja useissa elokuvissaan: esimerkiksi elokuvan The Tingler aikana teatterin istuinten alle asetetut laitteet antoivat pienen tärinän tunteen, kun hirviö oli vapaana.[51]

Hammerin menestys

Brittiläinen elokuvayhtiö Hammer Film Productions julkaisi vuonna 1957 elokuvan Frankensteinin kirous, josta tuli maailmanlaajuinen menestys.[52] Kriitikot eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta, mutta Hammerin Dracula (1958) oli jopa Frankensteiniakin suurempi yleisömenestys.[53] Pienestä brittiläisestä yrityksestä tuli maailman johtava historiallisen kauhun tuottaja, ja näyttelijät Peter Cushing ja Christopher Lee nousivat kauhuikoneiksi.[54] Universal Pictures oli alkujaan uhannut haastaa Hammerin oikeuteen, jos Frankensteinin kirouksen maskeeraus muistuttaisi Universalin Frankensteinin maskeerausta. Hammerin menestyksen jälkeen yritykset tekivät kuitenkin yhteistyösopimuksen. Universal antoi Hammerille luvan käyttää yrityksen arkistoja, ja Hammer tekikin monia uusia versioita vanhoista elokuvahirviöistä.[55]

Hammerin menestyksen myötä kauhuelokuva nousi uuteen kukoistukseen maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolella tehtiin vain noin 30 kauhuelokuvaa 1950-luvun alkupuoliskolla, mutta jälkipuoliskolla määrä nelinkertaistui. Elokuvahistoriallisesti merkittäviä olivat esimerkiksi ranskalaiset Pirulliset (1955) ja Silmät ilman kasvoja (1959).[53] Samalta aikakaudelta on myös ensimmäinen kauhuelokuviin keskittynyt elokuvalehti, Famous Monsters of Filmland, joka perustettiin 1958.[56] Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana lehti sai kymmenittäin seuraajia.[57]

Psyko mullistaa kauhuelokuvan

Tunnettu jännityselokuvien ohjaaja Alfred Hitchcock teki 1960-luvulla kaksi kauhuelokuvaa. Monet hänen aiemmistakin elokuvistaan olivat jännityksen ja kauhun välimaastossa. Kuitenkin vain Psykoa (1960) ja Lintuja (1963) voidaan pitää todellisina kauhuelokuvina.[58] Psykosta tuli Hitchcockin tunnetuin elokuva, ja se pystyi harvinaisella tavalla muokkaamaan lajityyppinsä temaattisia ja tyylillisiä malleja.[59] Perinteisesti kauhuelokuva oli yhdistetty vain goottilaisiin kartanoihin ja yliluonnollisiin tapahtumiin, mutta Psykossa ”hirviönä” oli seksuaalinen psykopaatti ja murhapaikkana motellin suihku.[60] Samana vuonna, kun Psyko ilmestyi Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa valmistui Michael Powellin ohjaama Kurkistelija. Elokuvan päähenkilö on Mark Lewis, joka kuvaa tekemänsä murhat kaitafilmille. Kurkistelija sai kriitikkojen moitteet valmistumisvuonnaan mutta saavutti laajan arvostuksen 1980-luvulla.[60] Hitchcockin Linnut mullisti kauhuelokuvan kuvastoa Psykon tavoin, sillä se oli ensimmäinen elokuva, jossa eläimet hyökkäsivät tietoisesti ihmisten kimppuun.[61]

Tyttözombi syö uhriaan elokuvassa Elävien kuolleiden yö (1968).

Hollywoodissa ohjaaja Roger Corman teki American International Picturesille muutamia suosittuja kauhuelokuvia Hammerin tyylillä.[62] Kun Edgar Allan Poen teokseen pohjautunut elokuva Vieraana kauhujen talossa (1960) menestyi, AIP kannusti Cormania tekemään samaan tyyliin lisää elokuvia, joten hän ohjasi lopulta seitsemän Poe-filmatisointia.[63] Hammer-elokuvista otti vaikutteita myös italialainen Mario Bava, jonka vuoden 1960 elokuva Paholaisen naamio on kulttiklassikko. Bava oli ensimmäinen niistä italialaisista ohjaajista, joiden tekemät kauhuelokuvat olivat selvästi roisimpia kuin brittiläiset tai yhdysvaltalaiset. Häntä seurasivat Lucio Fulci ja Dario Argento.[64]

Psykon ohella muita 1960-luvun kauhuelokuvia, jotka vaikuttivat lajityypin tulevaisuuteen, olivat splatter-elokuvien edeltäjä, Herschell Gordon Lewisin ohjaama Blood Feast (1963) ja George A. Romeron Elävien kuolleiden yö (1968), jossa esiintyi ensimmäistä kertaa lihaa syöviä zombeja.[65] Roman Polański ohjasi 1960-luvulla kolme merkittävää kauhuelokuvaa: Inhon (1965), Hammer-tribuutin Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani (1967) ja Rosemaryn painajaisen (1968).[66] Inho oli Psykon vanavedessä syntynyt psykologinen ja seksuaalinen kauhuelokuva, mutta Rosemaryn painajainen toi goottilaisen kauhuperinteen perheidylliin. Elokuvassa Mia Farrow’n esittämä Rosemary synnyttää Saatanalle antikristuksen.[67]

Kauhu palaa valtavirtaan 1970-luvulla

Polańskin Rosemaryn painajaisen jälkeen suuret elokuvayhtiöt alkoivat jälleen tuottaa suuren budjetin kauhuelokuvia, joissa oli myös huippunäyttelijöitä.[68] Uusi kauhuelokuvien nousukausi kuvasti myös vuosikymmenen ilmapiiriä: 1960-luku oli ollut optimistinen seksuaali- ja kulttuurivallankumouksineen, mutta 1970-luvun alun asenteisiin vaikuttivat muun muassa Vietnamin sota ja öljykriisi.[69] Rosemaryn painajaisen innoittamana tehtiin muitakin uskonnollisia aiheita käsitteleviä kauhuelokuvia, kuten Manaaja (1973) ja Ennustus (1976).[70] Manaaja aiheutti runsaasti kohua, sillä se rikkoi useita Hollywoodin tabuja. Siinä riivattu tyttölapsi muun muassa tyydyttää itseään krusifiksilla ja käyttää kieltä, jota ei amerikkalaisessa valtavirtaelokuvassa ollut aiemmin kuultu.[71] Manaaja on kuitenkin myös arvostettu teos, joka vaikutti suuresti siihen, että kauhuelokuva hyväksyttiin valtavirtaan. Se nosti kauhuelokuvan arvostusta samaan tapaan kuin 2001: Avaruusseikkailu oli kasvattanut tieteiselokuvan arvostusta.[72]

Muita vuosikymmenen merkittäviä kauhuelokuvia olivat Tappajahai (1975), Carrie (1976) ja Alien.[70][73] Carrien pääosassa oli tyttö, jolla on psykokineettisiä voimia, ja elokuvan menestyksen jälkeen paranormaalit ilmiöt yleistyivät kauhuelokuvissa. Carrien loppukohtauksesta, jossa Carrie palaa vielä säikyttämään, tuli 1980-luvulla kauhuelokuvien paljon käyttämä lopetus.[74] Alien loi populaarikulttuuriin elokuvan nimihahmon, joka on yksi tunnetuimmista avaruusolioista. Sen suunnittelijana oli surrealistitaiteilija H. R. Giger.[75]

Splatter- ja slasher-alatyypit kehittyivät 1970-luvulla, jolloin tehtiin vain muutamia goottilaisten romaanien teemoihin perustuvia elokuvia. Slasherit juontavat juurensa psykologisista kauhuelokuvista, kuten Psykosta ja Kurkistelijasta. Pienellä budjetilla tehty John Carpenterin Halloween oli alagenren tyypillisimpiä edustajia. Splatterit saivat innoituksensa 1960-luvun drive-in-teattereiden eksploitaatioelokuvista.[76] Wes Cravenin Viimeinen talo vasemmalla (1972) ja Yön silmät (1977) sekä Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (1974) olivat radikaaleja elokuvia, joiden kuvastoa ei ollut aiemmin nähty elokuvissa.[77] Viimeisen talon vasemmalla väkivalta oli raaempaa ja realistisempaa kuin mihin elokuvissa oli totuttu. Sitä seurasi sarja raiskausta ja kostoa käsitteleviä elokuvia. Niistä pahamaineisin on Naisen päivä (1978), jonka raiskauskohtaus kestää yli 40 minuuttia.[78]

Muita 1970-luvulla syntyneitä tyylejä olivat italialaiset kannibaalielokuvat ja yhdysvaltalaiset blaxploitaatiot.[70] Kannibaalielokuvat saivat innoituksensa erityisesti zombielokuvasta Elävien kuolleiden yö. Niissä kauhun aiheuttajana ei kuitenkaan ollut zombit, vaan tiettyjen alkuasukasheimojen ihmissyöntiperinteet.[79] Tunnetuin lajin edustajista lienee Ruggero Deodaton Kannibaalien polttouhrit (1980).[80]

Slashersarjojen suosio 1980-luvulla

Paramount Pictures ei halunnut vain katsoa vierestä, kun itsenäiset elokuvayritykset keräsivät merkittäviä taloudellisia voittoja slashereillään. Paramount toi Halloweenin ja The Amityville Horror -elokuvan jälkeen teattereihin elokuvan Perjantai 13., joka muunsi slasher-elokuvat entistä raaistavampaan suuntaan ja joka oli ilmestyessään suuri taloudellinen menestys.[81] Vielä kolme vuotta aiemmin 20th Century Fox oli julkaissut Dario Argenton Suspirian tytäryhtiön kautta, mutta Paramountin elokuvan saatua suosiota muutkin elokuvayhtiöt seurasivat sen esimerkkiä ja tuottivat itse omat splatterinsa.[82]

Slasherit, kuten edellä mainittu Perjantai 13. ja Wes Cravenin Painajainen Elm Streetillä (1984), saivat useita jatko-osia. Monissa elokuvissa oli avoin loppuratkaisu, ja jatko-osia tuotettiin samaan tahtiin kuin Universal 1930-luvulla.[82] Psykon innoittamina monet slasherit olivat seksuaalisesti värittyneitä.[83] Painajainen Elm Streetillä ennakoi goottilaisen perinteen paluuta, sillä siinä yhdistyivät yliluonnolliset ainekset ja sarjamurhaaja. Elokuvan päähenkilön Freddy Kruegerin seuraajiksi kauhuelokuviin ilmestyi monia karismaattisia hirviöitä, kuten Hellraiserin (1987) Pinhead, sadomasokistinen demoni, jonka pää oli lävistetty useilla nauloilla.[84] Vuonna 1987 ilmestyi kaksi suosittua vampyyrielokuvaa: Joel Schumacherin The Lost Boys ja Kathryn Bigelow’n Pimeyden läheisyys. Samaan aikaan tuotantoyhtiöt alkoivat lopettaa slashersarjojaan VHS-nauhurin suosion ja niihin kohdistetun painostuksen takia.[85]

VHS tuli markkinoille jo 1970-luvun lopussa, mutta suuret elokuvayhtiöt eivät hyödyntäneet uutta tekniikkaa piratismin pelossa. Pienemmät yritykset kuitenkin etsivät videolle monenlaista materiaalia. Monet videolla levitetyt kauhuelokuvat olivat kiisteltyjä ja synkkiä, eikä niiden teatterilevitys olisi onnistunut laajassa mittakaavassa sensuurin takia. Elokuvia mainostettiin jopa raaoilla kansikuvilla.[86] Pian perustettiin myös ensimmäiset elokuvayhtiöt, jotka suuntasivat elokuvansa suoraan videolevitykseen.[85]

1990- ja 2000-luku

Kauhun ja jännityselokuvan raja hämärtyi 1990-luvulla. Slasher-elokuvat olivat menettäneet tehonsa ylituotannon takia, ja Peter Jacksonin Aivokuollut (1992) oli enää kauhukomedia, jossa kauhu ei ollut pääosassa. Psykologiset jännityselokuvat tarjosivat kauhua aikuisemmalle väestölle.[87] Vaarallisen suhteen (1987) menestyksen jälkeen ilmestyi teattereihin useita jännityselokuvan ja kauhun sekoituksia, joiden joukosta syntyi myös 1990-luvun tunnetuin antisankari, Hannibal Lecter. Lecteriä näytteli Jonathan Demmen ohjaamassa Uhrilampaissa (1991) Anthony Hopkins, joka voitti roolistaan myös Oscar-palkinnon. Kauhuelokuvat palasivat todelliseen maailmaan, kuten kävi myös Psykon jälkeen 30 vuotta aiemmin. Slasher-elokuvien murhaajissa oli usein yliluonnollisia piirteitä, mutta psykologisissa jännityselokuvissa murhaajat olivat inhimillisiä.[88] Lajityypin toinen mestariteos 1990-luvulla oli David Fincherin ohjaama Seitsemän.[87]

Kauhuelokuva palasi goottilaisen romaanin pariin 1990-luvulla. Francis Ford Coppolan ohjaama Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1992 ja Kenneth Branaghin ohjaama Mary Shelleyn Frankenstein vuonna 1994.[88] Kiinnostus goottilaiseen romaaniin näkyi siinäkin, että Universalin alkuperäisistä hirviöstä myös ihmissusi (Wolf, 1994) ja muumio (Muumio, 1999) tuotiin valkokankaalle. Muumio oli kuitenkin enemmän seikkailuelokuva kuin kauhuelokuva.[89] Uusintaversioista tuli arkea, ja monia vanhoja elokuvia tuotettiin uudelleen. Vuonna 1998 ilmestyi Gus Van Santin ohjaama Psycho. Trendi jatkui 2000-luvulla, ja vuosituhannen alussa tehtiin 1970–1980-lukujen slashereiden päivityksiä, kuten Texasin moottorisahamurhat (2003), Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja Painajainen Elm Streetillä (2010).[90] Aasialaisista kauhuelokuvista ja niiden uudelleenfilmatisoinneista tuli suosittuja 1990-luvun lopulla. Aiemmin aasialaista kauhua esitettiin lähinnä pienelle yleisölle taidepiireissä, mutta Ringu (1998) ja Audition (1999) nostivat sen suosiota myös länsimaissa.[91]

Vuoden 1999 elokuva The Blair Witch Project käytti mainostamisessa uutta tekniikkaa, ja se oli historian tuottoisin kauhuelokuva. Elokuvaa mainostettiin kuukausia ennen ensi-iltaa tositapahtumana internetissä. Todella pienellä budjetilla tehty elokuva tuotti teattereissa yli 245 miljoonaa dollaria.[92] Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi teattereihin Paranormal Activity, joka oli kuvattu vuonna 2007 vain 15 000 dollarilla. Elokuva käytti myös verkkomarkkinointia, ja se on tuottanut kymmeniä miljoonia dollareita.[93] Kauhuelokuvien uutena lähteenä ovat 1990- ja 2000-lukujen sarjakuvat[88] ja videopelit[94]. Sarjakuvafilmatisointeja edustavat Crow (1994) ja Blade (1998).[88] Monet videopeleihin perustuvat elokuvat olivat olleet epäonnistumisia. Paul W. S. Andersonin ohjaama zombielokuva Resident Evil tuotti kuitenkin hyvin. Tämän jälkeen on kuvattu useita kauhuelokuvia, jotka perustuvat videopeleihin. Lisäksi monet suuren budjetin kauhuelokuvat, kuten Varjojen valtakunta (2003) ja Van Helsing (2004), ovat saaneet runsaasti vaikutteita videopeleistä.[94]

2000-luvun puolivälissä elokuvateattereihin ilmestyi useita huomattavan raakoja valtavirran elokuvia, jotka käsittelevät kidutusta, kuten Saw (2004) ja Hostel (2006). Niiden sisältämä väkivalta on hyvin visuaalista. Aiemmin vastaavat elokuvat olivat yleensä pienten yhtiöiden tuottamia ja menivät suoraan videolevitykseen. Saw ja Hostel olivat kuitenkin suurten levittäjien markkinoimia, ja ne keräsivät lippuluukuilla maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia dollareita. Vastaavista realistisesti kuvatuista kidutuselokuvista on käytetty nimitystä ”kidutusporno”.[95]

Tyyli

Kauhuelokuvassa käytetään yhä tiettyjä tehokeinoja, vaikka tekniikka onkin kehittynyt. Voimakkaiden tunteiden luomiseen on käytetty näkökulmaotoksia, tummaa tai chiaroscuro-valaistusta, hyppyleikkauksia, visuaalisia ja usein väkivaltaisia kohtauksia, joissa hyödynnetään maskeerausta, proteeseja ja visuaalisia tehosteita sekä hermostuttavia äänitehosteita ja musiikkia.[96] Kauhuelokuvalle tyypillistä on, että kauhua herättäviä asioita näytetään suoraan eikä niihin vain viitata. Tällaisia asioita ovat kauhua herättävät ulkomuodot ja kuolemaan sekä demonisuuteen liittyvät symbolit.[97]

Saksalaisissa ekspressionistissa kauhuelokuvissa (esimerkiksi Tri Caligarin kabinetti ja Nosferatu) hyödynnettiin chiaroscuro-valaistusta sekä käytettiin valon ja varjon ääripäitä.[98] Valaistuksen vaikutuksen Hollywood-elokuviin voi nähdä etenkin Universal Picturesin kauhuelokuvissa 1930-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen film noireissa. Kauhuelokuvat käyttävät edelleen ekspressionistista valaistusta ja kuvakulmia.[99] Kauhuelokuvat olivat vielä värielokuvankin läpimurron jälkeen pitkään mustavalkoisia.[97] Niistä tuli värillisiä vasta 1960- ja 1970-luvuilla, mikä johtui erityisesti brittiläisen Hammerin menestyneistä värillisistä kauhuelokuvista.[100]

Musiikista on tullut kauhulle tärkeä elementti. Katsojat jännittyvät tunnistaessaan tietyt musiikilliset vihjeet: pitkät ja syvät sävelet voivat lisätä jännitystä ja staccato-rytmi hermostuneisuutta. Musiikki on yleensä synkkää ja painostavaa.[101] Äänitehosteet lisäävät pelottavaa ilmapiiriä, ja niihin kuuluu usein ihmisääniä, kuten sydämenlyöntiä, hengitystä tai kirkumista. Toisaalta hiljaisuudellakin pystytään luomaan samantapainen painostava tunnelma.[102]

Kauhuelokuvissa leikkaukset ovat esimerkiksi vastakuvia, joissa esitetään uhrin reaktio hirviöön, tai kohteita, jotka ennakoivat pahuuden läsnäoloa. Sellainen saattaa esimerkiksi olla ihmissusielokuvassa täysikuu.[103] Kauhuelokuvalle tyypillisiä ovat myös niin sanotut šokkileikkaukset, joiden tarkoituksena on säikyttää katsoja. Šokkileikkaus on nopea siirtyminen järkyttävään kuvamateriaaliin, ja sen vaikutusta tehostetaan muilla elokuvatekniikoilla, kuten kuvan rajauksella ja äänitehosteilla.[104]

Sensuuri ja arvostelu

Kauhuelokuva on ollut pitkään suosittu lajityyppi. Se on kuitenkin hyvin harvoin saanut kulttuurista tunnustusta, ja monien kauhuelokuvien on epäilty vahingoittavan esimerkiksi lapsia tai naisia.[105] Kauhuelokuva on yhdistetty moraaliarvojen rappeutumiseen ja sen kieltämistä tai säätelemistä on ajettu poliittisin kampanjoin.[106] Kauhuelokuvien kohua herättäviä aineksia ovat olleet erityisen raaka väkivalta, avoin seksuaalisuus, tietyt uskonnolliset ja moraaliset aiheet ja yhteiskunnallisten laitosten kuten hallituksen, tieteen, kirkon tai perheen kyvyttömyys pahuutta vastaan.[107] Monia kauhuelokuvia on sensuroitu ankarasti, ja esimerkiksi myöhemmin mestariteoksena arvostettu Kurkistelija leikattiin 1960-luvulla pilalle.[108] Mykkäajan kauhuelokuvat eivät vielä aiheuttaneet suurta yhteiskunnallista huolta, mutta 1930-luvun ensimmäiset äänelliset kauhuelokuvat herättivät jo kohua.[109] Kuitenkin jo 1920-luvulla Benjamin Christensenin ohjaama dokumentaristinen Noita (1922) kiellettiin kuvastonsa takia useassa maassa.[110]

1930-luvulla elokuvien sisältöön alettiin suhtautua tarkemmin ja kauhuelokuvat aiheuttivat huolta sisältönsä takia. Niissä yhdistyi usein seksi, väkivalta ja yliluonnollinen. Kokonaisuus rikkoi tabuja, kyseenalaisti kristillisiä arvoja ja horjutti yhteiskunnallista tasapainoa. Monet varhaiset kauhuelokuvat olivat suosittuja lasten keskuudessa, minkä takia Yhdistyneessä kuningaskunnassa kauhuelokuville annettiin H-merkintä.[109] H-merkinnän syntymiseen vaikutti erityisesti vuoden 1931 Frankenstein-elokuva, jossa pieni tyttö kuolee hirviön käsiin. National Society for the Prevention of Cruelty to Children valitti British Board of Film Classificationin (BBFC) riittämättömästä valppaudesta, minkä seurauksena BBFC loi H-merkinnän elokuville, joissa on pelottavaa tai ahdistavaa sisältöä. Vaikka merkintä oli vain suuntaa antava, monet paikalliset viranomaiset kielsivät H-elokuvien katsomisen kokonaan alle 16-vuotiailta.[111] Yhdysvalloissa kauhuelokuvat olivat suosittuja 1930-luvun laman aikana, vaikka muuten elokuvateollisuuden tuotto laski. Will H. Hays pyrki hidastamaan kauhuelokuvien (ja gangsterielokuvien sekä seksikomedioiden) tuotantoa, sillä elokuvien moraalittomuutta vastaan taistelemalla uskottiin voitavan lieventää myös kasvavaa yhteiskunnallista kriisiä. Kauhuelokuvat keräsivät erityisesti uskonnollisten kansalaisryhmien huomiota, ja monet paikalliset tarkastajat leikkasivat kauhuelokuvia mielensä mukaan. Vuonna 1934 Motion Picture Producers and Distributors of America alkoi valvoa tarkemmin elokuvien sisältöä, mikä näkyi myös Universalin kauhuelokuvien pehmentymisessä.[112] Italiassa sensuuri oli iskenyt jo aiemmin, sillä maassa ei tehty ainuttakaan kauhuelokuvaa lähes 40 vuoteen 1920-luvun alun jälkeen.[29]

Kauhuelokuviin on kohdistunut yhä enemmän arvostelua 1960-luvulta alkaen, kun niistä on tullut väkivaltaisempia. Aikaisemmin kauhuelokuvissa esitettiin vain viitteitä väkivaltaan, mutta moderni kuvasto on muuttunut raaemmaksi.[113] Yhdistyneessä kuningaskunnassa syntyi 1980-luvulla kampanja raakojen videoelokuvien kieltämiseksi. Kauhu oli suosituin genre VHS-elokuvissa, ja lapsetkin pystyivät vuokraamaan raakoja tallenteita, sillä elokuvalaki ei koskenut VHS-elokuvia.[86] Mary Whitehousen ja Daily Mailin aloittamassa kampanjassa oltiin sitä mieltä, että väkivaltaiset videoelokuvat aiheuttavat väkivaltaa. Konservatiivipuolue käytti kampanjaa hyväkseen, sillä samaan aikaan eri puolella maata oli köyhyyden ja työttömyyden aiheuttamia mellakoita. Vuonna 1984 säädettiin laki, joka sääteli videonauhoitteita.[114] Suomessa vuoden 1987 videolaki kielsi kaikki yli 16-vuotiaille tarkoitetut elokuvat.[115] Alun perin toimikunta oli esittänyt ylimmäksi ikärajaksi 18 vuotta, mutta eduskunta laski ikärajan 16 vuoteen.[116] Seurauksena oli korkeatasoisten K-18 elokuvien esityskielto. Erityisesti Texasin moottorisahamurhista tuli järjettömän väkivallan tunnuskuva, vaikka ohjaaja Tobe Hooper esittääkin suurimman osan teurastuskohtauksista kuvan ulkopuolella.[117] Suomessakin videolain puolestapuhujat käyttivät sitä esimerkkinä, vaikka kyseistä elokuvaa ei ollut edes vielä nähty Suomessa.[115]

Kauhuelokuvien kielteisestä vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin on näyttöä. Neurologi Antonio Damasion mukaan lasten ylialtistuminen väkivallalle voi olla kehittyvälle psyykelle haitallista.[115] Michiganin yliopiston tutkimuksen mukaan kauhuelokuvien katsomisella voi olla lapsille jopa pitkäaikaisia vaikutuksia, jotka haittaavat vielä aikuisiässäkin.[118] George Gerbnerin kehittämän kultivaatiomallin mukaan mediaväkivallan vaikutukset ovat pitkäaikaiset, ja ne voivat ilmetä empatiakyvyn puutteena, väkivaltaan turtumisena ja pelkotiloina.[119] Myös Kirsti Lagerspetzin tutkimusryhmän tutkimuksissa on havaittu väkivallan katsomisen heikentävän empatiakykyä.[120] Lisäksi Yhdysvaltain kansallisen mielenterveysinstituutin rahoittamassa tutkimuksessa osoitettiin, että kauhuelokuvien katsominen voi altistaa nuoret lapset ahdistuneisuudelle ja unihäiriöille sekä aiheuttaa aggressiivisuutta ja itsetuhoista käytöstä.[121]

Kauhuelokuvan tutkimus

Yleistä

Akateemisessa tutkimuksessa kauhuelokuvaa alettiin käsitellä vakavasti vasta 1970-luvun puolivälissä. Ensimmäiset kauhuelokuvaa käsitelleet kirjoitukset olivat 1930- ja 1940-luvuilla raportteja kauhuelokuvien haitallisista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Hammerin menestymisen jälkeen 1950-luvulla brittiläisissä elokuvalehdissä käsiteltiin lajityypin psykologiaa. Carlos Clarens ja Ivan Butler pitivät 1960-luvun lopussa kauhuelokuvaa taiteena ja yhdistivät sen kauhukirjallisuuden pitkään historiaan. Clarensia ja Butleria seurasivat useat tutkijat 1970-luvulla. Kirjallisuudessa keskityttiin kauhuelokuvien hirviöihin ja näyttelijöihin sekä lajityypin historiaan ja psykologiaan.[122]

Elokuvateoria on tutkinut erityisesti sitä ristiriitaiselta tuntuvaa seikkaa, että kauhuelokuva voidaan kokea miellyttäväksi. Kauhuelokuvien tutkimus käynnistyi erityisesti freudilaisella psykoanalyysillä. Tutkimus lisääntyi 1970-luvun aikana, jolloin myös feministiset kriitikot kiinnostuivat kauhusta erityisesti naisiin kohdistuneen väkivallan takia. Pian osa tutkijoista hylkäsi kuitenkin psykoanalyyttisen mallin.[123] Kognitivismi haastoi psykoanalyysin 1990-luvulla. Kognitivismi perustui ihmisten omiin käsityksiin kauhusta eikä pelkästään tiedostamattomiin prosesseihin, kuten psykoanalyysi. Lisäksi sosiaalipsykologisen mallin kohteena oli myös faniuden tutkimus.[124]

Psykoanalyysi
Ydinperhe on yhteiskunnassa merkittävä yksikkö, ja siksi se on kauhuelokuvissa usein joko kauhun lähde tai sisääntulopaikka hirviölle.[125]

Psykoanalyysin mukaan monet kauhuelokuvan piirteistä kuvastavat pelkoja, huolia ja haluja, jotka on jostain syystä torjuttu. Sigmund Freudin mukaan monet yksilöä eteenpäin ajavat tunteet on haudattu tiedostamattomaan mieleen. Voidaan ajatella, että kauhuelokuvien hirviöt tai traumaattiset tapahtumat edustavat katsojan tiedostamattomia tunteita tai haluja, jotka saavat näin turvallisen purkauskanavan.[126]

Robin Woodin mukaan hirviö on torjutun ruumiillistuma, ja hirviön ensiesiintyminen elokuvassa symboloi torjutun paluuta. Tästä syystä kauhuelokuvien hirviö on usein menneisyyden hahmo, joka palaa kiusaamaan muita henkilöitä. Hahmo voidaan nähdä myös hirviömäisenä toisena: se edustaa jotakin, joka on erilainen kuin minä tai yhteiskunnan ulkopuolella.[127] Woodin mukaan länsimainen yhteiskunta on yksiavioinen, heteroseksuaalinen, porvarillinen, patriarkaalinen ja kapitalistinen. Normaaliutta kauhuelokuvissa esittääkin heteroseksuaalinen pariskunta, perhe ja näitä tukevat yhteiskunnalliset instituutiot, kuten poliisi, kirkko ja armeija.[128] Hirviö edustaa länsimaisessa kauhuelokuvassa usein yhteiskunnan torjuttua toiseutta, mihin kuuluvat toiset ihmiset, naiset, köyhälistö, muut kulttuurit ja etniset ryhmät, vaihtoehtoiset aatteet ja poliittiset järjestelmät, seksuaalisesti poikkeavat ja lapset. Kauhuelokuvien keskeisenä teemana voikin nähdä normaaliuden ja toiseuden ristiriidan.[129] Torjutun paluu on Woodin mukaan yhteiskunnalle uhka, ja kauhuelokuvissa tämä uhka voidaan kohdata ja käsitellä.[130]

Barbara Creed on käsitellyt kauhuelokuvia psykoanalyytikko Julia Kristevan töiden, erityisesti abjektion käsitteen, pohjalta. Kristeva yhdistää abjektion vastenmieliseen reaktioon, joka syntyy, kun jokin objekti uhkaa minuuden ja toiseuden rajoja.[131] Creedin mukaan kauhuelokuvissa äidilliset hahmot esitetään usein abjekteina, jotka edustavat hirviömäistä naiseutta. Kauhuelokuvien keskeisenä teemana voidaankin nähdä abjektin puhdistaminen. Kauhuelokuvat esittävät abjektin kohtaamisen ja sen häätämisen ihmismaailmasta. Ne voidaan nähdä nykyaikaisena riittinä, jossa kaikki järjestystä uhkaava erotetaan ja asetetaan holhoavan lain alaiseksi.[132]

Kognitivismi

Kaikki tutkijat eivät pidä psykoanalyysia aidosti tieteellisenä, ja he ovat etsineet myös kauhuelokuvien tulkitsemiseen muita filosofisia tai psykologisia tapoja. Noël Carroll on lähestynyt kauhuelokuvia kognitivismin näkökulmasta. Carrollin mukaan kauhusta pitäminen on ristiriitaista. Hän on kysynyt tutkimuksissaan, miksi katsoja pelkää sellaista, jonka hän tietää olevan epätodellista, ja pitää sellaisesta, joka ei ole miellyttävää. Carroll kutsuu elokuvan herättämää kauhua taidekauhuksi erotuksena todellisesta kauhusta.[133]

Carrollin mukaan kauhuelokuvaa määrittävät kaksi tunnetta: pelko ja inho. Jälkimmäinen syntyy välimuodossa olevasta hirviöstä, jota ei esimerkiksi pystytä määrittelemään eläväksi tai kuolleeksi.[134] Kauhuelokuvassa pitääkin olla jokin olio, joka aiheuttaa kauhun tunteet. Sen pitää olla vaarallinen aiheuttaakseen pelkoa, epäpuhdas aiheuttaakseen inhoa ja lisäksi vielä selittämätön. Katsoja pystyy kokemaan taidekauhua hirviötä kohtaan, koska hän luo mielikuvan siitä, että se on todellinen. Katsoja ei kuitenkaan samaistu elokuvan henkilöihin, vaan hän kokee samanlaisia tunteita kuin elokuvassa pelkäävä hahmo. Carrollin mukaan katsojat eivät varsinaisesti pidä kauhusta, vaan heitä kiehtoo tarinan rakenne. Mielenkiinto syntyy tarinasta, joka käsittelee hirviön tunnistamista, kohtaamista ja kukistamista. Hirviö itsessään ei ole kiinnostuksen kohde.[135]

Kognitivistisessakin lähestymistavassa on omat ongelmansa. Se ei vastaa siihen, miksi eri katsojat voivat reagoida samaan elokuvaan eri tavalla. Toiset voivat rakastaa ja toiset vihata elokuvaa syistä, jotka liittyvät esimerkiksi sukupuoleen, etniseen taustaan tai historialliseen yhteyteen.[136]

Yhteiskunnalliset teemat

Robin Wood esittää esseessään, että kauhuelokuvan teemoihin ja niiden muuttumiseen on vaikuttanut kulttuuripoliittinen tilanne. Monet kauhuelokuvien nopeista temaattisista muutoksista voidaan selittää yhteiskunnallisen ja kulttuurisen tilanteen muutoksella. Tällainen muutos näkyy erityisen hyvin monissa jatko-osissa tai uudelleenfilmatisoinneissa, joiden aihepiiri on vaihtunut.[137]

Kauhuelokuvassa käsitellään usein suuria yhteiskunnallisia huolenaiheita, ja Paul Wells onkin kutsunut kauhuelokuvan historiaa 1900-luvun pelkojen historiaksi. Monet kauhuelokuvat ovatkin kuvastaneet juuri oman aikansa huolenaiheita. Esimerkiksi Godzilla syntyi atomipommista kärsineessä Japanissa. 1970-luvulla yleistyneet avioerot näkyvät elokuvassa The Brood (1979) ja perheväkivalta Hohdossa (1980). Yhteiskunnan ja vähemmistöjen välisiä ristiriitoja käsittelevät Texasin moottorisahamurhat (maaseudun työttömät 1970-luvulla), Candyman (1992, afroamerikkalaiset) ja Veren vangit (1994, homoseksuaalit). Hullun lehmän tauti ja suu- ja sorkkatauti Yhdistyneessä kuningaskunnassa vaikutti elokuvan 28 päivää myöhemmin (2002) syntymiseen.[138]

Katso myös

Lähteet
  • Baddeley, Gavin: Goth chic. Johdatus pimeän puolen estetiikkaan. (Goth Chic. A Connoisseur’s Guide to Dark Culture, 2002.) Suomentanut Ike Vil. Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-503-1.
  • Cherry, Brigid: Horror. London: Routledge, 2009. ISBN 978-0-415-45668-5. (englanniksi)
  • Gledhill, Christine: The Horror Film. Teoksessa Cook, Pam (toim.): The Cinema Book, s. 347–355. London: British Film Institute, 2007. ISBN 978-1-84457-193-2. (englanniksi)
  • Hänninen, Harto & Latvanen, Marko: Verikekkerit. Kauhun käsikirja. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-12084-0.
  • Jones, Alan: The Rough Guide to Horror Movies. London: Rough Guides, 2005. ISBN 1-84353-521-1. (englanniksi)
  • Mäyrä, Frans: Johdanto: nopea viillos kauhuun. Teoksessa Halme, Jukka & Nummelin, Juri (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2. Verkkoversio. Viitattu 23.12.2017. (PDF)
  • Schepelern, Peter: Lajityyppikäsite ja kauhuelokuva. Teoksessa Kinisjärvi, Raimo & Lukkarila, Matti (toim.): Kun hirviöt heräävät. Kauhu ja taide, s. 8–39. Oulun elokuvakeskuksen julkaisusarja 6. Oulu: Pohjoinen, 1986. ISBN 951-749-010-0.
  • Worland, Rick: The Horror Film. An Introduction. Oxford: Blackwell, 2007. ISBN 978-1-4051-3901-3. Google-kirjat (viitattu 24.3.2010). (englanniksi)

Viitteet
  1. Schepelern 1986, s. 16.
  2. Worland 2007, s. 7.
  3. Schepelern 1986, s. 17.
  4. Schepelern 1986, s. 18.
  5. Elements of Genre Film Reference. Viitattu 10.5.2010. (englanniksi).
  6. Jones 2005, s. 2.
  7. Jones 2005, s. 3–4.
  8. Jones 2005, s. 4–5.
  9. Jones 2005, s. 7.
  10. Jones 2005, s. 3.
  11. Schepelern 1986, s. 20.
  12. Schepelern 1986, s. 20–21.
  13. Mäyrä 2005, s. 3.
  14. Jones 2005, s. 5.
  15. Schepelern 1986, s. 22.
  16. Jones 2005, s. 8.
  17. Mäyrä 2005, s. 6.
  18. Mäyrä 2005, s. 6–7.
  19. Jones 2005, s. 9.
  20. Mäyrä 2005, s. 7.
  21. Jones 2005, s. 4.
  22. Schepelern 1986, s. 22–23.
  23. Schepelern 1986, s. 23.
  24. Schepelern 1986, s. 23–24.
  25. Jones 2005, s. 13.
  26. Jones 2005, s. 14–15.
  27. Wilson, Karina: Horror Films in the 1920s Horror Film History. Viitattu 20.3.2010. (englanniksi).
  28. Jones 2005, s. 15.
  29. Jones 2005, s. 17.
  30. Baddeley 2005, s. 55.
  31. Baddeley 2005, s. 56.
  32. Baddeley 2005, s. 57.
  33. Wilson, Karina: The Silent Era Of Horror Movies Horror Film History. Viitattu 27.12.2017. (englanniksi).
  34. Wilson, Karina: Horror Films in the 1930s Horror Film History. Viitattu 20.3.2010. (englanniksi)
  35. Jones 2005, s. 21.
  36. Baddeley 2005, s. 65.
  37. Baddeley 2005, s. 69–70.
  38. Hänninen & Latvanen 1996, s. 80.
  39. Jones 2005, s. 24.
  40. Baddeley 2005, s. 71.
  41. Jones 2005, s. 25.
  42. Baddeley 2005, s. 72.
  43. Worland 2007, s. 78.
  44. Baddeley 2005, s. 74.
  45. Wilson, Karina: Horror Films in the 1950s, part 1 Horror Film History. Viitattu 20.3.2010. (englanniksi).
  46. Worland 2007, s. 80.
  47. Jones 2005, s. 28.
  48. Wilson, Karina: Horror Films in the 1950s, part 3 Horror Film History. Viitattu 20.3.2010. (englanniksi).
  49. Hänninen & Latvanen 1996, s. 280–281.
  50. Jones 2005, s. 28–29.
  51. Jones 2005, s. 30.
  52. Jones 2005, s. 32.
  53. Jones 2005, s. 33.
  54. Baddeley 2005, s. 151.
  55. Baddeley 2005, s. 157.
  56. Jones 2005, s. 33–34.
  57. Worland 2007, s. 85.
  58. Wilson, Karina: Horror Films in the 1960s Horror Film History. Viitattu 7.4.2010. (englanniksi)
  59. Worland 2007, s. 86.
  60. Worland 2007, s. 87.
  61. Hänninen & Latvanen 1996, s. 282.
  62. Jones 2005, s. 37.
  63. Baddeley 2005, s. 146.
  64. Baddeley 2005, s. 163–165.
  65. Jones 2005, s. 36.
  66. Jones 2005, s. 36–37.
  67. Worland 2007, s. 93.
  68. Jones 2005, s. 38.
  69. Wilson, Karina: Horror Films in the 1970s Horror Film History. Viitattu 24.3.2010. (englanniksi).
  70. Jones 2005, s. 39.
  71. Hänninen & Latvanen 1996, s. 141.
  72. Jones 2005, s. 92.
  73. Hänninen & Latvanen 1996, s. 190.
  74. Hänninen & Latvanen 1996, s. 189–190.
  75. Hänninen & Latvanen 1996, s. 328.
  76. Wilson, Karina: 70s Horror Genre Study 70s Horror Films. Arkistoitu 17.12.2009. Viitattu 24.3.2010. (englanniksi).
  77. Jones 2005, s. 40–41.
  78. Hänninen & Latvanen 1996, s. 372–373.
  79. Hänninen & Latvanen 1996, s. 217.
  80. Hänninen & Latvanen 1996, s. 219.
  81. Jones 2005, s. 42–43.
  82. Jones 2005, s. 43.
  83. Worland 2007, s. 105.
  84. Worland 2007, s. 106.
  85. Jones 2005, s. 45.
  86. Jones 2005, s. 44.
  87. Wilson, Karina: Horror Films in the 1990s Horror Film History. Viitattu 20.3.2010. (englanniksi)
  88. Jones 2005, s. 48.
  89. Baddeley 2005, s. 182.
  90. Jones 2005, s. 51.
  91. Jones 2005, s. 50.
  92. Worland 2007, s. 112–113.
  93. Frankel, Daniel: ’Paranormal’ Now the Most Profitable Film Ever The Wrap. 28.10.2009. Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  94. Jones 2005, s. 53.
  95. Wilson, Karina: Horror Films in the 2000s Horror Film History. Viitattu 12.5.2010. (englanniksi).
  96. Cherry 2009, s. 52.
  97. Schepelern 1986, s. 31.
  98. Cherry 2009, s. 62.
  99. Cherry 2009, s. 65.
  100. Cherry 2009, s. 77.
  101. Cherry 2009, s. 70.
  102. Cherry 2009, s. 71.
  103. Cherry 2009, s. 85.
  104. Cherry 2009, s. 85–86.
  105. Worland 2007, s. 118.
  106. Cherry 2009, s. 200.
  107. Worland 2007, s. 119.
  108. Hänninen & Latvanen 1996, s. 9.
  109. Smith, Sarah: Children, Cinema and Censorship. From Dracula to the Dead End Kids, s. 57–58. New York: I.B. Tauris, 2005. ISBN 978-1-85043-812-9. Google-kirjat (viitattu 9.5.2010). (englanniksi)
  110. Jones 2005, s. 20.
  111. Brooke, Michael: The H Certificate BFI Screenonline. Viitattu 10.5.2010. (englanniksi).
  112. Worland 2007, s. 121.
  113. Kendrick, James: A Nasty Situation: Social Panics, Transnationalism, and the Video Nasty, s. 153. Hantke, Steffen (toim.): Horror Film. Creating and Marketing Fear, s. 153–172. Jackson, Mississippi: University Press of Mississippi, 2004. ISBN 978-1-57806-692-1. Google-kirjat (viitattu 17.5.2010). (englanniksi)
  114. Cherry 2009, s. 207.
  115. Rosenqvist, Juha: Kauhea moraali Widerscreen.fi. 22.12.2006. Viitattu 17.5.2010. .
  116. Forselius, Tilda Maria & Luoma-Keituri, Seppo (toim.): Uhka silmälle. 7 esseetä kauhun katsomisesta ja videohysteriasta, s. 190. Helsinki: Like, 1989. ISBN 951-8929-03-3.
  117. Hänninen & Latvanen 1996, s. 377.
  118. DeGroat, Bernie: Scary movies can have lasting effects on children and teens, study says The University Record. 29.3.1999. Arkistoitu 13.5.2010. Viitattu 26.5.2010. (englanniksi)
  119. Gerbner, George, et al. Communications Technology and Social Policy: Understanding the New "Cultural Revolution". New York: Interscience Publication, 1973.
  120. Björkqvist, K., Österman, K. & Kaukiainen, A. Sosiaalinen älykkyys - empatia = epäsuora aggressio?: Psykologia 2002:2, 163–170.
  121. Halloween Horror Movies May Cause Emotional Problems In Young Children ScienceDaily. 31.10.2006. Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  122. Gledhill 2007, s. 347.
  123. Cherry 2009, s. 95.
  124. Cherry 2009, s. 96.
  125. Cherry 2009, s. 109.
  126. Cherry 2009, s. 99–101.
  127. Cherry 2009, s. 106–107.
  128. Gledhill 2007, s. 351.
  129. Cherry 2009, s. 107–108.
  130. Cherry 2009, s. 110.
  131. Cherry 2009, s. 112.
  132. Grant, Michael: Body Horror, s. 356. Teoksessa Cook, Pam (toim.): The Cinema Book, s. 355–360. London: British Film Institute, 2007. ISBN 978-1-84457-193-2. (englanniksi)
  133. Cherry 2009, s. 155–156.
  134. Cherry 2009, s. 156.
  135. Cherry 2009, s. 157–158.
  136. Cherry 2009, s. 165.
  137. Cherry 2009, s. 167–168.
  138. Cherry 2009, s. 169–170.

    Kirjallisuutta
    • Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili. Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto: Valtion painatuskeskus, 1985. ISBN 951-859-914-9.
    • Kinisjärvi, Raimo & Lukkarila, Matti: Kun hirviöt heräävät : kauhu ja taide. Oulu: Pohjoinen, 1986. ISBN 951-749-010-0.
    • Rhodes, Gary D.: The Birth of the American Horror Film. Edinburgh University Press, 2017. ISBN 9781474430869.
    • Schneider, Steven Jay (päätoim.): 101 kauhuelokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. (101 Horror Movies You Must See Before You Die, 2009.) Suomentanut Sini Bonke. Helsinki: Readme.fi, 2009. ISBN 978-952-220-178-2.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.