Kauhajoen taistelu

Pääartikkeli: Kauhajoen kapina, Samelinlakson taistelu, Parjakannevan taistelu

Ruotsalaisten ylivoimasta huolimatta 28.–29. heinäkuuta käyty Parjakannevan taistelu päättyi ruotsalaisten perääntymiseen Kurikkaan majuri Carl von Otterin johdolla. Aikaisemmin heinäkuussa Kauhajoen talonpojat olivat nousseet kapinaan venäläisiä vastaan. Kauhajoen kapinaksi nimetty tapahtuma päättyi venäläisen kenraali Vasili Orlov-Denisovin kasakoiden suorittamaan kostoretkeen. Kauhajokea hävitettiin polttaen ja ryöstäen. Orlov-Denisov kasakoineen poistui Kauhajoelta heinäkuun puolivälin jälkeen mutta palasi jälleen Parjakannevan taisteluun. Taistelun aikana ja sen jälkeen Orlov-Denisov joukkoineen poltti Päntäneellä taloja. Eversti Bibikov joukkoineen poltti puolestaan lukkari Carl Magnus Wallenströmin puustellin. Kauhajoen kapinan aikana metsiin paenneet kauhajokiset olivat hieman ehtineet jo rauhoittua, mutta nyt Orlov-Denisov oli jälleen paikkakunnalla.[5]

Georg Carl von Döbeln

Kenraali Georg Carl von Döbeln oli Parjakannevan taistelun aikana Lapualla, josta hän sai määräyksen lähteä Kauhajoelle, koska von Otterin kaksi pataljoonaa eivät riittäneet suojaamaan Kauhajokea.[6] Kauhajoella tultaisiin käymään taistelu ja venäläiset tultaisiin ajamaan pois paikkakunnalta. Taistelu olisi von Döbelnin ja hänen 2. Prikaatin porilaispataljooniensa ensimmäinen itsenäinen taistelu. Von Döbelnin tiedetään sanoneen joukoilleen mahdollisesti juuri tulossa olevan ensimmäisen itsenäisen taistelutehtävän innoittamana, että "ne (joukot) saisivat kylliksi puuhata ja marssia kotiseutuaan kohti, vaikka kaikki hornan henget olisivat tietä salpaamassa". Von Döbeln joukkoineen saapui 30. heinäkuuta Kurikkaan, jossa he joutuivat odottamaan siihen asti, kun 70 talonpojasta koostuva joukko sai Kauhajoelle johtavat sillat korjattua. Parjakannevan taistelusta Kurikkaan paennut ruotsalaisjoukko oli perääntyessään tuhonnut sillat. Joukot pääsivät jatkamaan matkaansa jälleen 2. elokuuta.[5]

»Tie kauhea ja peloittava. Ajoin yksinäni. Kauhajoella ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Tahdoin syöttää hevostani, vaan en tavannut missään taloa. Poltettujen kylien taajoja raunioita. Yhdellä ainoalla syöttövälillä kuljin seitsemän kylän halki, joista ei ollut hituistakaan jäljellä. Vihdoin kylä, mutta ilman asukkaita. He ovat metsässä, siellä niillä on kotinsa, mutta muuta ei olekaan. Tapasin vanhan äijän, joka oli rohjennut tulla esille armeijan jäljestä nähdäkseen, oliko hänen talonsa tuhkana. Syötin hevostani ja ajoin edemmäksi. Kaikki poltettuna, raastettuna, tuhottuna. Laihot oli leikattu, niityt syötetty, kylät poltettu, asukkaat karkotettu, piesty, hirtetty, murhattu. Kirkolla oli hirsipuu, jossa oli roikkunut kaksi ihmistä.»
(Sotatuomari Aspin kuvaus Kauhajoelta Kauhajoen kapinan ja Kauhajoen taistelun väliseltä ajalta.[2])

Sotatuomari Aspin kuvaus saattaa olla liioiteltu, mutta venäläisten aiheuttama jälki Kauhajoella oli silti riittävän pahaa, että se herätti ärtymystä von Döbelnin joukoissa.[2][7] Von Döbelnin oman kertoman mukaan Kauhajoki oli hävitetty "hirsipuilla, tulella ja miekalla".[7]

Ruotsin joukkojen komentaja Kauhajoen taistelussa oli kenraali Georg Carl von Döbeln. Von Döbelnin mukana paikkakunnalle saapui Porin Rykmentistä kolme pataljoonaa, joihin oli liittynyt myös everstiluutnantti Johan Fredrik Eekin pataljoona. Yhteensä 1 580 miestä. Lisäksi taisteluun saapui sata miestä "Vaasan nostoväkeä" ja viisi komppaniaa Pohjanmaan Rykmentistä majuri Carl von Otterin johdolla eli yhteensä 724 miestä. Yhteensä taisteluun valmistautui siis 2 200–2 300 sotilasta ja kuusi tykkiä. Tulossa olevassa taistelussa pohjalaiset pääsisivät taistelemaan ensimmäistä kertaa Suomen sodan aikana kotiseutunsa puolesta.[2]

• 3 pataljoonaa Porin Rykmentistä[8]
• everstiluutnantti Johan Fredrik Eekin pataljoona
• sata miestä "Vaasan nostoväkeä"
• 5 komppaniaa Pohjanmaan Rykmentistä[8]

Venäjän joukkoja komensi kenraalimajuri Dmitri Dmitrijevitš Šepelev. Hänen joukkojensa vahvuus oli 1 150 sotilasta[2] ja kuusi tykkiä.[6]

Kauhajoen taistelu kartalla.

Saavuttuaan Kauhajoelle 2. elokuuta kenraali Georg Carl von Döbeln karkotti paikkakunnalla majailleet venäläiset ja alkoi perehtyä tilanteeseen. Hän määräsi rakuunoja tiedusteluretkille etelän suuntaan, asetti "piileviä ratsuvahteja" sekä varmistuksia. Näillä toimilla hän pyrki saamaan tietoonsa vihollisen aikomukset. Venäläiset kenraalimajuri Šepelevin johdolla olivat päättäneet tulla takaisin Kauhajoelle.[2]

Von Döbelnin joukot varautuivat siihen, että venäläiset saattava hyökätä sekä Päntäneen että Nummijärven suunnista. Joukot jaettiin siksi kahtia ja keskitettiin Kauhajoen kirkon kohdalle, jossa Nummijärveltä ja Karviasta sekä Päntäneeltä ja Lapväärtistä tulevat tiet yhtyivät. Majuri Carl Gyllencreutzin johtamat kolme Pohjanmaan Rykmentin komppaniaa asettuivat asemiin Kauhajoen itäpuolelle, Nummijärvelle johtavan tien varteen. Pääosa porilaisista ja yksi pohjalaiskomppania vahvistuksenaan puolestaan asettui asemiin Päntäneelle vievän tien varteen Vuorenmäen kohtaan, Kauhajoen länsipuolelle. Porilaisista osa jäi kirkon luo reserviksi.[6][2] Everstiluutnantti Carl von Otter oli von Döbelnin esikuntapäällikkö.[6]

Parin päivän kuluttua, yöllä 9.–10. heinäkuuta, kapteeni Carl Johan von Konov sai komppaniansa kanssa määräyksen lähteä tiedustelemaan vihollisen aikeita, sillä perimätiedon mukaan von Döbelniltä loppui maltti.[7] Nummijärvelle ja Karviaan johtavan tien suunnalla, Havusen talon kohdalla tiedustelijat havaitsivat hiljaa liikkuvan ryhmän kasakkoja. He havaitsivat myös suuria jalkaväkijoukkoja ja tykkejä, jotka liikkuivat kohti Kauhajokea. Sitten von Konov palasi päälliköidensä luokse. Von Döbelnin komentamat ruotsalaisjoukot siirtyivät 10. elokuuta kello 3 aamuyöllä puolustusasemiinsa.[2]

Dmitri Dmitrijevitš Šepelev.

Venäläiset pääjoukot kenraalimajuri Šepelevin johdolla neljän tykin kanssa hyökkäsivät pian meluten ja huutaen Päntäneen suunnasta Samelinlaksoon jääkäriketjuiksi asettuneita, everstiluutnantti Enok Furuhjelmin johtamia porilaisia vastaan. Samelinlaksossa kulkevalle tielle von Döbelnin joukot olivat kaivaneet murroksen. Tielle oli asetettu kapteeni Hesseliuksen kuusinaulainen tykki.[8] Päntäneelle johtavan tien lisäksi von Döbelnin joukot olivat linnoittaneet muutakin taktisesti epäedullista maastoa.[6] Kirkon luona reservissä ollut komppania tuli porilaisten avuksi näiden jouduttua perääntymään.[1] Samaan aikaan osa Šepelevin joukoista lähti komentajansa käskystä kiertämään metsän kautta von Döbelnin johtaman pääjoukon oikealle sivustalle. Hyökkäys pysähtyi, kun reservikomppania von Döbelnin sivustalla uhkasi saartaa venäläiset.[1] Venäläisten hyökkäys tyrehtyi kokonaan, kun kapteeni von Konov tykkiensä kanssa tuli porilaisten avuksi. Pian venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen saatuaan joukkoihinsa vahvistusta, jonka vuoksi von Döbeln joutui komentamaan majuri Johan Adolf Grönhagenin kolme komppaniaa sekä majuri Johan Fredrik Eekin porilaispataljoonan taisteluun. Yksi komppania majuri Eekin pataljoonasta G. A. Brakelin johdolla hyökkäsi tien länsipuolelta venäläisiä vastaan. Toinen komppania puolestaan siirtyi tien vasemmalta puolelta kapteeni Carl Gripenbergin johtamana siellä taistellutta jääkäriketjua vahvistamaan. Näin venäläisjoukot oli ympäröity kahdelta suunnalta ja Filppulassa, Kauhajoen molemmilla puolilla ollut reservi lähti hyökkäämään venäläisten kimppuun,[1] minkä jälkeen von Döbelnin joukot ajoivat venäläisjoukkoja takaa lähelle Päntänettä, Parjakannevan Kyynyn jokisillalle, jonka venäläiset polttivat.[9][8]

»Voimakas tykkien jyske, kiväärinlaukausten pauke ja luotien suhina molempien taistelevien jääkäriketjuissa, jotka ulottuivat puolen peninkulman alalle, oli yhdessä valtavana vastakohtana ympäröivän luonnon majesteettiselle tyyneydelle.»
(kuvaili mukana taistelussa ollut.[8])

Samoihin aikoihin, kun venäläiset torjuttiin Päntäneen suunnassa, oli venäläinen jalkaväki kahden tykkinsä kanssa eversti Koslovin johdolla hyökännyt Gyllencreutzin pohjalaisjoukkoja vastaan myös Nummijärven suunnasta, mutta hyökkäys kilpistyi pian pohjalaisrynnäkköön. Koslovin joukot yrittivät kiertää pohjalaisjoukkojen vasemmalle sivustalle, mutta pohjalaisten takana ollut porilaiskomppania torjui yrityksen. Samalla pohjalaiset aloittivat vastahyökkäyksen. Varsinkin kapteeni Konovin joukot kunnostautuivat hyökkäyksessä. Sen jälkeen Koslov joukkoineen alkoi perääntyä Nummijärvelle päin.[6][1] Kellon ollessa yhdeksän olivat von Döbelnin joukot lyöneet ja karkottaneet venäläiset sekä Päntäneen että Nummijärven suunnilla.[3]

Tappiot

»Pitkin verivirtaista maantietä makasivat he huiskin haiskin ja ynnä niiden kanssa poisheitettyjä lihatynnyreitä, patoja, vaatteita, tykkipyöräin kappaleita, ampumavara-kirstuja ja kuolleita hevosia»
(kuvaili von Döbeln taistelun jälkiä.[3])

Kauhajoen taistelussa Ruotsin tappiot olivat noin 57–67 sotilasta, joista 20–30 kaatuneita. Haavoittuneiden joukossa oli yhteensä 13 pohjalaista. Tiedot Venäjän tappioista vaihtelevat 119 kaatuneesta 250:en. Tiedot venäläisten haavoittuneiden määrästä vaihtelevat puolestaan 30:stä 200:an.[1] Venäjä tunnusti vieneensä taistelupaikalta 200 haavoittunutta, mistä seurasi von Döbelnin kuvaamia verivirtaisia maanteitä. Von Döbelnin joukot hautasivat 119 venäläistä kaatunutta. Myös kauhajokiset talonpojat hautasivat venäläisiä suohon viisi tai kuusi yhtä kuoppaa kohti. Vaikka Ruotsin tappiot olivat vähäiset Venäjän vastaaviin verrattuna, oli von Döbeln huolissaan, sillä senhetkisen tilanteen vuoksi sairaus tai pieni haava saattoi johtaa jopa kuolemaan. Ruotsin joukoilla oli pulaa lääkkeistä, eikä pohjalaisjoukoissa ollut edes kunnollista välskäriä. Von Döbelnin mielestä Kauhajoen taistelu oli "loistava ja suurenmoinen näytelmä" ja kapteeni Carl Brakelin[10] mukaan taistelu oli sujunut aivan, kuten harjoituksissakin.[3]

Venäläiset hyökkäsivät pohjalaisjoukkojen kimppuun Sotkanrinteiden alapuolella, Kauhajoen itäpuolella. Kuva otettu itään päin.

Näillä main venäläisten hyökkäys tyrehtyi pohjalaisrynnäkköön. Kuva otettu länteen päin.

Taistelun muistomerkki kummulla, jolla se ehti maata yhdeksän vuotta ennen pystyttämistään. Kumpu sijaitsee Kauhajoen länsipuolella Sotatien päässä, paikalla, jolla porilaisjoukot ottivat yhteen venäläisten kanssa.

Paikalliset asukkaat seurasivat tiiviisti taistelua, jonka päätyttyä he palasivat piilopaikoistaan iloisina auttamaan haavoittuneiden ja kuolleiden kokoamisessa mättäiltä ja ojista.[11]

Kauhajoen taistelun jälkeen kenraali von Döbeln meni Lapväärttiin, jossa otti nostoväen johtajuuden itselleen. Kauhajoelle jäivät vielä majuri Carl von Otterin johtamat pohjalaisjoukot sekä majuri Johan Adolf Grönhagenin johtama porilaispataljoona. Yhteensä joukoissa oli noin 1 200 miestä, jotka siirtyivät venäläisten perässä kohti Nummijärveä, jossa 28. elokuuta käytiin Nummijärven taistelu.[3]

Von Döbeln palkittiin Kauhajoen taistelun päivänä Miekkaritarikunnan suurristillä ansioistaan Lapuan taistelussa. Lisäksi kapteeni Erik Ugglaa ja majuri Carl Gyllencreutzia ehdotettiin ritareiksi samaan ritarikuntaan. Kapteeni C. Printzille, luutnantti F. von Numersille ja C. Herlingille, vänrikki G. Printzille ja C. von Essenille sekä lippujunkkari C. Herlinille ehdotettiin heidän urhollisuutensa vuoksi kultamitalia.[12]

Heinä- ja elokuun aikana Kauhajoella käytiin kolme pienempää kahakkaa sekä Kauhajoen ja Nummijärven taistelut. Taistelut ja Kauhajoen kapina aiheuttivat Kauhajoelle puutetta ja jopa nälänhätää, sillä kesän sato oli pääasiassa tuhoutunut eikä syksylläkään ollut juuri siemeniä kylvettäväksi saatikka hevosia kylvötöihin. Vuonna 1808 ja 1809 kuolleisuus Kauhajoella oli suurta, mikä johtui vähäisestä ja yksipuolisesta ravinnosta sekä taudeista, joihin metsässä asuneet helposti sairastuivat. Syntyneitä oli paljon vähemmän kuin kuolleita. Kauhajoen asukkaat eivät myöskään pystyneet maksamaan veroja Venäjän kruunulle, minkä vuoksi siltä anottiin verovapautusta. Venäjä olisi kerännyt verot, mutta kauhajokisilla ei ollut mitään maksuksi kelpaavaa. Toisaalta kauhajokiset eivät myöskään saaneet Venäjältä korvauksia Suomen sodan tuhoista.[13]

Vuosina 1909–1917 Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea esimerkiksi rajoituksin ja kielloin. Tätä aikakautta on jälkeenpäin alettu kutsua toiseksi sortokaudeksi. Kauden alkuaikoina suomalaiset pyrkivät tukemaan kansallistuntoaan ja säilyttämään omanarvontunnetta esimerkiksi korostamalla kulttuuriarvoja. Kauhajoella muistettiin kauden alkuaikoina sata vuotta sitten käytyä Suomen sotaa. Kunnallisneuvos Carl Wilhelm von Schantz oli aikoinaan pystyttänyt Samelinlakson ja Parjakannevan taistelun taistelupaikoille sekä Kauhajoen taistelun muistoksi Vuorenmäen tuntumaan puiset ristit. Kauhajoen nuorisoseura muun muassa Johannes Leppäsen, M. E. Harjan ja A. K. Kauran johdolla alkoi Kauhajoen taistelun satavuotispäivän lähestyessä puuhata taistelupaikalle kivipatsasta. Patsas tultaisiin pystyttämään 10. elokuuta 1908 muiden edistysseurojen kanssa. Keväällä 1908 pohdittiin, että pyydettäisiinkö pystyttämiselle lupa. Keskusteluissa päädyttiin pyytämään lupaa Venäjän keisarilta, vaikka tiedossa oli, että pystyttämislupia ei varsinkaan meneillä olevan sortokauden aikana myönnetty. Keisari ei myöntänytkään lupaa patsaalle. Lisäksi viranomaisten oli vahdittava, ettei patsasta pystytettäisi salaa.[14]

Hanketta ei kuitenkaan pantu jäihin, sillä Seinäjoen kiviveistämöltä tilattiin kivi, joka pystytettäisiin taistelupaikalle. Kiveä varten rakennettiin kumpu. Myös kiven paljastusjuhlan suunnittelu aloitettiin. Kiveä hankkimassa olleet vannoivat, etteivät petä toisiaan. Rangaistuksena patsaan pystyttämisestä saattoi olla matka Siperiaan. Paljastusjuhlaan saatiin puhujaksi Rauman seminaarin johtaja kouluneuvos Franssila. Puhujaakin uhkasi maastakarkotus.[14]

Juhlaohjelma valmistui, ja ennen juhlaa kivi kuljetettiin Seinäjoelta Kauhajoelle. Juhlapäivää edeltävänä yönä noin kymmenen "toisilleen tuntematonta" miestä saapui sovitulle paikalle ja kiven pystytys alkoi. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä nostohirsi pääsi luiskahtamaan ja kivi kaatui kummulle. Miehet poistuivat vähin äänin nostolaitteet mukanaan, sillä lähellä kulkeneella tiellä oli liikennettä.[14]

Seuraavana päivänä Kauhajoen Rientolassa alkoivat taistelun satavuotisjuhlat. Juhla keräsi suuren yleisön. Rientolasta juhlijat siirtyivät kävellen muistoristille, jossa ristille laskettiin Kauhajoen kunnan seppele. Edellisenä yönä paikalle tuodusta kivestä, joka makasi kummulla, ei kukaan puhunut mitään. Vasta kuukausi juhlien jälkeen kuvernöörin määräyksestä alettiin tutkia, ketkä olivat hankkineet ja yrittäneet pystyttää kiven. Kuvernöörille ilmoitettiin, ettei uutta muistomerkkiä ole pystytetty. Kuvernööri hyväksyi selityksen. Kummulla maannut kivi nostettiin pystyyn vasta vuonna 1917.[15][14]

• Alanen, Aulis J.: Etelä-Pohjanmaan historia IV. 1.: Isostavihasta Suomen sotaan 1700–1809. Vaasa: Etelä-Pohjanmaan Historiatoimikunta, 1948 (näköispainos 1987).
• Alanen, Aulis J.: Eteläpohjalaisia taisteluissa 1. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05953-X.
• Lappalainen, Jussi T; Ericson Wolke, Lars; Pylkkänen, Ali: Suomen sodan historia 1808–1809. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Karttakeskus, 2008. ISBN 978-952-222-018-9.
• Petander, C.–B. J.: Pohjanmaan Rykmentti 1626 – 1809. (Tiivistelmä ev.luutn. evp. C–B.J. Petanderin laajasta ruotsinkielisestä Kuninkaallisen Pohjanmaan rykmentin historiasta. Tiivistelmän on laatinut ev.luutn.evp. Stig Roudasmaa). Etelä-Pohjanmaan Sotaveteraanipiiri.
• Ruismäki, Liisa: Kauhajoen historia: esihistoriasta vuoteen 1918. Jyväskylä: Kauhajoen kunta ja seurakunta, 1987. ISBN 951-99888-2-3.
• Ruismäki, Liisa: ”Karttoja Kauhajoen taisteluista 1808”, Kauhajoen Joulu 2008. Kauhajoki: Kauhajoki-Seura ry, 2008. ISSN 1458-4239.