Katupeilin takana

Näyttämöllä Katupeilin takana esitettiin ensi kerran Suomen Kansallisteatterissa joulukuussa 1946, ja se ilmestyi painettuna seuraavana vuonna.[1] Serpin epookkikomedia on kuulunut vuosikymmenien ajan suomalaisten teattereiden suosikkeihin. Elokuva oli SF:n 15-vuotisjuhlaelokuva ja valmistui yhtiön sadantena näytelmäelokuvana.

Elokuvan päärooleissa on pitkälti samoja näyttelijöitä kuin Kansallisteatterissa. Sivurooleja lisättiin huomattavasti[1]. Näissä rooleissa on monia myöhemmin tunnetuiksi tulleita näyttelijöitä, kuten Martti Katajiston tulkitsema Jean Sibelius. Myös Tarmo Mannin tulkitsema Axel Gallén vilahtaa teatterikohtauksessa. Pikkuosissa nähdään eräitä tunnettuja näyttelijöitä, kuten Kullervo Kalske, Elsa Turakainen ja Heikki Savolainen.

Elokuva on esitetty televisiossa useaan otteeseen, ensimmäisen kerran joulupäivänä 1958.

Näyttelijät Matti Ranin ja Eeva-Kaarinen Volanen elokuvassa.

Alkuperäinen näytelmä ajoittuu kolmeen maaliskuiseen päivään vuonna 1892. Elokuvaversiossa tapahtumat on siirretty kesäaikaan. Vappu Biörcke viettää kesää Jalle-setänsä maatilalla. Pieni polkupyöräonnettomuus tuo hänen luokseen nuoren maisteri Kalle Härkösen. Jalle-sedän kartanossa vietetään pienet juhlat, jolloin useat elokuvan sivuhenkilöt tulevat tutuiksi. Vappu palaa Helsinkiin moster Mellan kanssa, mutta pitkästyy tapahtumien puutteessa. Elämään tulee kuitenkin särmää, kun Vappu joutuu kahnauksiin vanhoillisen isänsä kanssa. Tämän mukaan ei ylioppilaiden rientoihin saa mennä eikä miesvieraita vastaan saa ottaa, ei varsinkaan huoneessa, jossa on aukipedattu sänky.

Vappu kuitenkin uhmaa sääntöjä ja karkaa teatteriin. Mutkien kautta Kalle Härkönen päätyy lopulta Vapun makuuhuoneeseen, tosin täysin kunniallisissa merkeissä. Isä-Ossian ja Vapun sisko Elisabeth kuitenkin järkyttyvät sinänsä viattomasta tilanteesta. Jalle-setä ja Sonja Brandt kokevat tilanteen koomisena ja yrittävät tyynnytellä Ossiania. Moster Mella seisoo jossain välimaastossa. Tämän hässäkän jälkeen Kallen pitäisi vielä pyytää Vapun kättä Ossianilta. Tämä pitää Kallea röyhkeänä pyrkyrinä, ja kaiken lisäksi Kallen sukunimikin on vielä niin rahvaanomainen. Tarinassa seurataan myös Ossianin ja Sonjan romanssin kehittymistä sekä Jalle-sedän ja moster Mellan välillä kipunoivaa lemmenliekkiä. Taustalla analysoidaan Venäjän vallan aikaisen suomalaisen sivistyneistön suhdetta valtiollisiin auktoriteetteihin.

Elokuvaa on luonnehdittu idylliksi 1800-luvun lopulta. Erityisesti sen tarjoamaa ajankuvaa on kehuttu. Aikalaisarvioissa se sai yksimielistä suitsutusta Jouko Tyyrin Ylioppilaslehteen kirjoittamaa arviota lukuun ottamatta.[2] Myöhemmin televisioesityksen yhteydessä Ilta-Sanomien Timo Malmi arvioi, että Särkkä hallitsee suomalais-venäläisen epookin kuvauksen hienosti, etenkin Volasen, Laakson ja Pöystin kaltaisten näyttelijöiden kanssa.[3]

• Teatteri.org (Arkistoitu – Internet Archive)

Karjalohja.fi. (archive.org)

• Katupeilin takana Elonetissä.