Katariina Suuri

Pietari nousi keisarin valtaistuimelle hallitsijanimellä Pietari III vuonna 1762 tätinsä Elisabetin kuoleman jälkeen. Lyhyen hallituskautensa aikana hän irrotti Venäjän seitsenvuotisesta sodasta ja aloitti toimet kirkon vallan kaventamiseksi. Samalla hän menetti ortodoksisen papiston tuen pitäessään salaa kiinni luterilaisuudesta. Siviilihenkilöt ja sotilaat katsoivat Pietarin sopimattomaksi tehtäviinsä ja halusivat julistaa tämän hallituskyvyttömäksi. Siviilit kannattivat Katariinan väliaikaista hallitusta, kunnes tämän 8-vuotias poika Paavali tulisi täysi-ikäiseksi.

Sotilaspiirit puolestaan vaativat tsaarin istuinta Katariinalle. Katariina suoritti vallankaappauksen kuultuaan huhun miehensä aikeista mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa ja sulkea Katariina luostariin. Kaappaus oli veretön, ja Pietari suljettiin Ropsunhovin palatsiin lähelle Pietarhovia.[6]

Pietari III kuoli epäselvissä oloissa heti vangitsemisensa jälkeen. Myöhemmin Orlov tunnusti kirjeessään Katariinalle osallistuneensa murhaan, jossa Pietari kuristettiin tai tukahdutettiin hengiltä.[7] Katariina säilytti kirjeen läpi elämänsä merkkinä omasta syyttömyydestään.[6] Pietarin kuoleman jälkeen Katariina antoi julkilausuman, josta on tehty ja tehdään edelleen paljon pilkkaa. Julkilausuman mukaan Pietari III oli kuollut ”peräpukamakoliikkiin”. Tästä erikoisesta kuolinsyystä tuli 1700-luvun Euroopassa kiertoilmaus poliittiselle murhalle.[8]

Miehensä kuoleman jälkeen Katariinasta tuli Venäjän keisarinna Katariina II. Hänen hallituskautensa kesti vuodesta 1762 vuoteen 1796. Vallananastus tapahtui niin nopeasti, että ulkomaiset diplomaatit eivät uskoneet sen vakiintumiseen. Katariinaa pidettiin ”nuorena seikkailijattarena”, jonka hallituskaudesta muodostuisi pikavierailu maailman historiaan.[9]

Valtaannousunsa jälkeen Katariina pyrki nopeasti parantamaan horjuvaa asemaansa ulkomaalaisena hallitsijana. Hän piti valtion asioiden johdossa samat ministerit, jotka olivat toimineet edellisten hallitsijoiden aikana. Nikita Panin jatkoi ulkoministerinä ja Mihail Vorontsov pääministerinä.[9] Katariina ryhtyi korjaamaan valtion katastrofaalista budjettivajetta peruuttamalla mahtisukujen etuoikeuksia ja luomalla uusia veroja ja maksuja. Lisäksi hän otti lainaa, luopui hallitsijoiden henkilökohtaisesta budjetista ja perusti pankin, jolla oli setelinanto-oikeus.[9]

Katariina halusi myös lisätä kansanopetusta ja selkeyttää julmaa ja sekavaa lainsäädäntöä kirjoittamalla vuonna 1767 oman lakikokoelman, joka kuitenkin sisälsi laajoja lainauksia Montesquieun Lakien hengestä sekä Beccarian Rikoksesta ja rangaistuksesta. Katariina lupasi tehdä Venäjästä oikeusvaltion, joka kunnioittaa kaikkien ihmisten luontaisia oikeuksia. Montesquieun teoksesta Katariina poikkesi siinä, että hallitsija oli Venäjällä suvereeni. Suuri alue edellytti ehdotonta valtaa. Lainsäädäntötoimikunta kutsuttiin koolle 1767, ja siihen kuului aateliston, porvariston, valtion laitosten, kasakoiden, ei-venäläisten henkilöiden ja kruununtalonpoikien edustajia. Lainsäädäntötoimikunta hajotettiin vain vuoden kestäneen työn jälkeen osmanien valtakuntaa vastaan käydyn sodan vuoksi. Ainoa tulos toimikunnan työstä oli päätös myöntää keisarinnalle arvonimet "Suuri" ja "Isänmaan viisas äiti". Vaikka lainsäädäntötyö pysähtyi, se toimi esimerkkinä tuleville sukupolville. Katariina pyrki jopa luomaan eräänlaisen edustuksellisen parlamentin perustamalla Suuren valiokunnan, jonka toiminta kuitenkin päättyi jo pian alkamisensa jälkeen.[10][11]

Katariina suosi valtansa vakiinnuttamiseksi uutta nousevaa aatelia ja institutionalisoi lainsäädäntöön maaorjuuden, joka oli Länsi-Euroopassa valistuksen voimasta ja seuraavalla vuosisadalla teollistumisen johdosta heikkenemässä.

Katariinan menetettyä puolisonsa nuorena hänellä oli monia rakastajia. Näihin kuuluivat muun muassa Grigori Orlov, Grigori Potjomkin ja nuorena kuollut Aleksandr Lansko. Nämä pääsivät merkittäviin yhteiskunnallisiin asemiin.

Hallitustoimet ajoivat Katariinan eroon pojastaan Paavalista, joka kasvoi lastenhoitajien huomassa, oppi vihaamaan äitiään ja ihannoi isäänsä, jota ei juurikaan ollut ehtinyt tuntea. Vanhemmiten Katariina alkoi suunnitella poikansa syrjäyttämistä vallanperimyksessä korvaamalla tämän pojanpojallaan Aleksanterilla (myöhempi Aleksanteri I), joka oli kasvanut isoäitinsä huomassa ja ihaili tätä suuresti.[12] Vastenmielisyys oli molemminpuolista ja aika ajoin Katariina ilmaisi sen julkisesti. Hänen mielestään Paavali oli kuin ”sinappia jälkiruoassa”.[13]

Katariina kirjoitti ahkerasti valistusmiehille, kuten Voltairelle, d'Alembertille, Diderotille ja von Grimmille. Diderot ja von Grimm myös kävivät hänen luonaan Pietarissa.[14]

Katariina II oli kulttuuria suosiva valistushallitsija, joka kävi kirjeenvaihtoa valistusfilosofien kanssa. Hän teki Pietarista Pariisin kilpailijan Euroopan kulttuurielämän keskuksena. Vuonna 1764 Katariina rakennutti Pietariin Eremitaašin, joka toimi hänen hovimuseonaan. Hän tuki italialaista oopperaa, maalaustaidetta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria. Italialaiset arkkitehdit suunnittelivat Pietarin lähelle Tsarskoje Seloon Katariinan palatsin, jonka loistokkuus lumosi hänet. Katariina palkitsi pääarkkitehtina toimineen Bartolomeo Rastrellin kreivin arvonimellä. Katariinan hallituskaudella yksityiset kirjapainot saivat julkaista kirjoja ja Moskovan Bolšoi-teatteri rakennettiin.[15]

Katariina II:n hankkimia Rubensin maalauksia talvipalatsissa

Katariinan taiteen keräily ei perustunut rakkauteen taidetta kohtaan vaan enemmänkin poliittisiin vaikuttimiin kasvattaa Venäjää Euroopan valistuneiden maiden joukossa. Hän tiesi, että merkittävän aseman saavuttaminen kansainvälisessä politiikassa vaati tuekseen suuren taidekokoelman.[16] Katariina myönsi itse, ettei tuntenut rakkautta taiteeseen, vaan oli ”saaliinhimoinen ahmatti”.[17] Eurooppalaiset intellektuellit kuten Voltaire ja Étienne Maurice Falconet toimivat hänen taideasiantuntijoinaan ja hankkivat hänen kokoelmiin Rembrandtin, Rubensin ja muiden mestareiden maalauksia eri pääkaupunkien taidehuutokaupoissa. Valtavan budjettinsa avulla Katariina rahoitti taidehankinnat ja saavutti rauhanomaiset voitot kilpailijoistaan.[16]

Hollantilaisen kauppa-alus Vrouw Marian uppoaminen Suomenlahteen kesällä 1771 merkitsi Katariinalle melkoista menetystä. Aluksen mukana vajosi mereen useita Amsterdamin suuresta taidehuutokaupasta hankittuja maalauksia, jotka olivat matkalla hänen kokoelmiinsa.[16] Musiikki ei kuulunut keisarinnan suosikkiajanvietteisiin, sillä hänen omien sanojensa mukaan se oli hänelle harvoin muuta kuin meteliä.[2] Esikuvansa Pietari Suuren kunniaksi hän teetti Pietariin patsaan, kuuluisan Vaskiratsastajan, jonka jalustaan hän antoi kirjoittaa latinaksi ja venäjäksi ”Pietari ensimmäiselle Katariina toiselta 1782”.[18]

Jemeljan Pugatšev istuimellaan

Hallituskautensa aikana Katariina laajensi Venäjän keisarikuntaa itään ja länteen. Laajentaminen ei kuitenkaan onnistunut ilman sotia. Krimin niemimaan omistus ja Balkanin ja Mustanmeren hallinta aiheuttivat kiistoja ja johtivat vuonna 1768 alkaneeseen sotaan, jossa Osmanien valtakunta kärsi raskaita tappioita.[19] Kreivi Aleksei Grigorjevitš Orlovin johtama Venäjän keisarikunnan laivasto tuhosi koko Osmanien laivaston vuoden 1770 aikana Chíosin lähellä Egeanmerellä. Seuraavan vuoden aikana Venäjä valtasi Krimin niemimaan, koska tataarien muodostama Krimin kaanikunta harjoitti Venäjän mielestä kristittyjen sortoa.[20]

Saavutetuista voitoista huolimatta Katariina halusi rauhaa osmanien hallituksen Korkean portin kanssa. Armeijan ylläpito oli kallista ja Katariina näki menetykset voittoja suurempina. Sota toi talousongelmia Venäjälle ja säädetyt verot saivat aikaan sosiaalista levottomuutta. Myöskään Preussi ja Itävalta eivät halunneet Venäjän vahvistuvan liikaa. Itävalta teki salaisen liiton osmanien kanssa ja lupasi palauttaa näille Venäjän aluevaltauksen alle jääneet maat. Katariinan saatua tietää salaisesta sopimuksesta, hän taivutteli Itävallan Arkkiherttuatar Maria Teresian muuttamaan mieltään lupaamalla tälle osan Puolaa.[20] Venäjän, Itävallan ja Preussin neuvottelut johtivat ensimmäiseen Puolan jakoon 1772.[21]

Jo Pietari Suuren hallituskautena aloitetut uudistukset johtivat Pugatševin kapinaan (1773–1774), joka oli kasakoiden viimeinen suuri kansannousu hallituksen päätöksiä vastaan.[22] Kapina levisi nopeasti koska Venäjän sotavoimat olivat toisaalla. Kapinan johtaja Jemeljan Pugatšov uskotteli kansalle olevansa Pietari III, tsaarin valtaistuimen oikeutettu hallitsija. Hän lupasi talonpojille maata ja määräsi maaorjuuden lakkauttamisen. Turkin kanssa kesällä 1774 solmitun rauhan jälkeen Venäjän armeija puuttui kapinaan ja mestautti Pugatševin. Talonpoikien ahdinko syveni kapinan jälkeen ja Katariina menetti yhteyden maaseudun väestöön.[10]

Syksyllä 1786 Venäjän ja Turkin välit kärjistyivät turkkilaisten huolestuttua Venäjän leviämisestä Kaukasukseen. Kesällä 1787 osmanit vaativat Katariinaa hyväksymään turkkilaisen konsulin nimityksen Krimillä ja vetämään venäläiset joukot pois Georgian alueelta.[20] Samana vuonna Turkki aloitti uuden sodan Venäjää vastaan. Talousongelmista kärsivä Katariina joutui sotaan myös serkkunsa, Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n kanssa. Kustaan joukot hyödynsivät Venäjä-Turkki sotatilaa saadakseen hyvitystä Ruotsin ja Suomen aiemmille aluemenetyksille. Suomalaisten upseerien muodostama Anjalan liitto lähetti Katariinalle kirjeen, jossa toivottiin pikaista rauhaa ja todettiin Ruotsin kuninkaan käynnistämän sodan aiheettomaksi.[23] Rauha solmittiin Värälässä vuonna 1790 ilman rajamuutoksia. Viimeisinä vuosinaan Katariina osallistui Puolan myöhempiin jakoihin 1793 ja 1795.[5]