Kasvissyönti

Suomessa myös kalansyönnin on toisinaan katsottu kuuluvan kasvissyöntiin. Vähän yli kolme prosenttia vuonna 2008 julkaistun aiempien vuosien tutkimuksia yhdistelevän suomalaisen metatutkimuksen vastaajista määritteli itsensä kasvissyöjäksi, mutta 42 prosenttia heistä söi kuitenkin kalaa eli he olivat pescovegetaareja. Meijerituotteita käyttävien laktovegetaristien ja vegaanien yhteenlaskettu osuus oli 0,18 prosenttia, ja loput käyttivät meijerituotteiden lisäksi myös kananmunia. [8]

Lihantuottajien Lihatiedotusyhdistyksen kyselyn mukaan 7 % suomalaisista (eli 384 000 ihmistä) ei syönyt lihaa vuonna 2016. Lihaa syömättömiä oli eniten 15−24-vuotiaissa, joista 16 % ei syönyt lihaa. 3 % väestöstä söi lihaa harvoin. Kysely ei kuitenkaan kartoittanut kalan syöntiä.[9] Vuonna 2015 lihaa ei syönyt 6 % väestöstä (329 000 ihmistä).[10] Vuonna 2014 osuus oli 5 % ja korkein 25−34-vuotiaiden keskuudessa, jossa se oli 10 %.[11]

Kasvissyöjät ovat tyypillisesti hyvin koulutettuja eteläsuomalaisia nuoria naisia[12]. Valtakunnalliseen Nuorten terveystapatutkimukseen vuonna 2001 osallistuneista 12–18-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista viisi prosenttia ilmoitti olevansa vegaaneja. Kuitenkin vain noin 0,3 prosenttia perusopetuksessa olevista ja 0,8 prosenttia toisen asteen koulutuksessa opiskelevista tamperelaisista valitsi itselleen vegaanisen kouluruoan vuonna 2018.[1]

Kasviproteiinien kulutus on lisääntynyt Suomessa.[13]

Semivegetaristit pidättäytyvät muun kuin siipikarjan ja kalan lihan syömisestä.[16] Muslimit ja juutalaiset taas pidättäytyvät sianlihasta ja hindut naudanlilhasta. Pescovegetaristit syövät mereneläviä, mutta eivät maaeläimiä.^lähde?

Fleksitarismi (engl. flexitarianism) tarkoittaa joustavaa ruokavaliota, jossa noudatetaan pääasiassa vegaanista tai lakto-ovo-vegetaarista ruokavaliota mutta jossa saatetaan myös maltillisesti käyttää ei-kasviperäisiä tuotteita. Tämä joustava kasvissyönti on ollut viime aikoina nousussa, kun lisätietoa kasvisruoan myönteisistä ympäristöllisistä, eettisistä ja terveydellisistä vaikutuksista on tullut paljon. Termiä on tuonut esille Brian Kateman, jonka muotoilema sana reducetarian (vähentäjädieetti) tarkoittaa ruokavaliota, jossa lihan ja muidenkin eläinperäisten tuotteiden syöntiä pyritään vähentämään.

Seuraavien etuliitteiden syntyyn on vaikuttanut se, että joissakin kulttuureissa ja kielen käyttötavoissa sanalla eläin on tarkoitettu vain nisäkkäitä ja muita biologisesti ihmistä lähempänä olevia eläinkunnan (animalia) edustajia eikä esimerkiksi lintuja, kaloja, hyönteisiä tai äyriäisiä.[17]

• lakto – käyttää maitoa
• ovo – munia
• pesco – mereneläviä, kuten kalaa, äyriäisiä ja simpukoita
• pollo – siipikarjaa, kuten kanaa
• demi – ei syö nisäkkäiden lihaa
• semi – syö pääasiassa kasvisruokaa, mutta joskus kanaa tai kalaa.[18][2]

1850-luvulla Suomesta matkustettiin Keski-Euroopan vuoristoparantoloihin hakemaan apua vaikeisiin vaivoihin. Osassa parantoloista noudatettiin kasvisruokavaliota. Eräät terveysmatkailijoista noudattivat suositeltua kasvisruokavaliota vielä kotiin palattuaankin.[19]

Vanhin tunnettu suomalainen kirjallinen lähde kasvissyönnistä on heinäkuussa 1865 Finlands Allmänna Tidningenissä julkaistu tuntemattoman kirjoittajan artikkeli Om vegetarianismen, joka on laaja katsaus eurooppalaisen kasvissyönnin historiaan ja taustatekijöihin. Artikkelissa esitellään aikakauden kasvissyöjien esittämiä moraalisia ja terveydellisiä perusteluja ruokavaliolle. Heistä esitellään yhdysvaltalainen fysiologi Sylvester Graham sekä Vegetarian Society -yhdistyksen Isoon-Britanniaan vuonna 1847 perustanut yhdysvaltalainen Bronson Alcott. Väitteiden tueksi vedotaan myös vanhempiin auktoriteetteihin siteeraamalla kasvissyöntiin liitettyjä tieteilijöitä ja taiteilijoita, Pythagorasta, Platonia, Ciceroa, Michelangeloa, Isaac Newtonia, John Lockea ja Voltairea. Kaikkien kohdalla yhteys kasvissyöntiin ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen.[19]

Kasvisruokavalio mainittiin lehdistössä seuraavan kerran vuonna 1879, kun Wiborgs Tidning kertoi Saksan kasvissyöjien yleiskokouksesta ja siellä käsitellyistä aiheista, joihin kuului aloite kasvisruokien lisäämisestä julkisten laitosten ruokatarjoiluihin sekä kysymys siitä, voiko kasvissyöjä käyttää eläinperäisiä vaatteita.[19]

Kasvisruokailua käsittelivät harvakseltaan lähinnä ruotsinkieliset lehdet, vaikka suomen- ja ruotsinkielisiä lehtiä oli yhtä paljon. Vuonna 1883 useissa sanomalehdissä kerrottiin kasvissyönnin leviämisestä Itävallassa, Sveitsissä ja Saksassa, etenkin Berliinissä, jonka 5 000 kasvissyöjästä suurimman osan kerrottiin olevan opiskelijoita. Kaksi vuotta myöhemmin kerrottiin, että Lontoossa on jo kahdeksan kasvisravintolaa. Ensimmäinen suomenkielinen uutinen kasvisruokailusta on pieni sivumaininta Waasan lehdessä joulukuussa 1888 artikkelissa "Kuinka elämäämme pitentäisimme?", jossa se mainitaan muiden kohtuullisten elintapojen ohella yhtenä keinona elää kauemmin. Kaksi vuotta myöhemmin Uudessa Suomettaressa on kahdessa numerossa julkaistu artikkeli Wegetarismista, joka esittelee kasvissyöntiä suomenkielisille lukijoille. Kasvisruokavaliolle esitetään 24 perustelua, jotka ovat enimmäkseen terveydellisiä, mutta myös eettisiä ja uskonnollisia. Lisäksi vedotaan auktoriteetteihin ja edullisuuteen. Moraalinen perustelu oli esimerkiksi: "Kaikki tunnon ihmiset, miehet kuin naisetkin, syvästi loukkautuvat, havaitessaan teurastajan kuolettavain iskujen alla ähkyväin eläinten hirveätä mylvinää."[19]

Toukokuussa 1894 Suomessa julkaistiin ensimmäinen kasviskeittokirja Helene Seilingin Kortfattad vegetariansk kokbok. Kirjassa on 156 reseptiä ja kuuden viikon malliruokalista. Johdannossa on Seilingin puolison Max Seilingin kirjoittama parikymmensivuinen kasvissyönnin esittely. Ruokavaliota perustellaan kirjassa terveellisyydellä, ja siinä esitellään pelkällä kasvisravinnolla toimeentulevia Aasian kansoja osoituksena siitä, että raskaitakin töitä tekevä voi pärjätä pelkällä kasvisravinnolla.[19]

Etunimeltään tuntemattomaksi jäänyt neiti Forss avasi lokakuussa 1894 Helsingin Rauhankadulle Suomen ensimmäisen kasvisruokapaikan eli "vegetaarisen päivällistarjoilun". Seuraavana vuonna "kapteenin rouva" H. Levander perusti kasvisravintolan Kasarmikadulle. Ensimmäiset ravintolat jäivät todennäköisesti lyhytikäisiksi. Syksyllä 1897 Heinolan kylpylä ilmoitti alkavansa tarjota myös kasvisruokaa. Vuonna 1903 Karin Boldt avasi Vegetaariset ruokasalit Helsinkiin. Heinäkuussa 1906 rouva Lindberg avasi ravintolan naapuriin kilpailevan kasvisravintola Reformin, joka mainosti noudattavansa tanskalaisen Skodsborgin parantolan kasvisruokaoppeja. Syksyllä 1906 Boldt sulki ravintolansa muutamaksi vuodeksi mahdollisesti kilpailun tai miehensä Jean Boldtin vangitsemisen takia. Asiakaspohjan laajentamiseksi Lindbergin ravintolan ruokalistalle lisättiin myös kala- ja lihavaihtoehtoja. Ravintolassa kokoontuivat useat uudistusliikkeet, kuten naisten asemaa parantavat Naisasialiitto Unioni ja Hemmet-naisasiayhdistys.[19]

Kasvissyönti vakiintui Suomessa 1900-luvun alussa. Suomalaiset eivät osallistuneet Pohjoismaisten vegetaristien ensimmäiseen yhteiskongressiin, joka pidettiin Tanskan Christianiassa kesällä 1904, vaan seuraavaan, joka järjestettiin Ruotsin Helsingborgissa vuonna 1906. Mukana oli myös eläinsuojelu-, raittius- ja rauhanaatteiden kannattajia. Vuonna 1907 perustettiin Suomen ensimmäinen vegetaristiyhdistys, ruotsinkielinen Finlands vegetariska förening. Keväästä 1908 alkaen muun muassa Edith Olsson järjesti erityisiä kasvisruokakursseja. Olsson piti kursseja Fiskarsissa, Helsingissä ja Turussa. Elokuussa 1909 hän perusti Helsinkiin pysyvän kasvisruokakoulun, vegetaristisen pitopalvelun ja kasvisruokakoulun nimeltä Vegetus. Kasvisravintola Osmolan avautuessa syksyllä 1909 Helsingissä toimi yhtäaikaisesti kolme kasvisravintolaa. Kasvisravintoloita perustettiin kesällä 1910 myös Viipuriin, Turkuun, Tampereelle ja Naantaliin.[19]

Sanomalehtikirjoittelun perusteella Helsingin ulkopuolella asuvat kasvissyöjät eivät olleet kuulleet vegetaristiyhdistyksen perustamisesta, vaan toivoivat sellaista Suomeenkin. Suomen kasvissyöjät voitiin jakaa kahteen joukkoon, joista ensimmäisen muodostivat ruotsinkieliset helsinkiläiset raittius- ja kansanvalistusliikkeen toimijat ja toisen suomenkieliset Helsingin ulkopuoliset raittius- ja luonnonparannusliiketaustaiset henkilöt.[19]

1950-luvulla Helsingin Kalevankadulla toimi ravintola nimeltä Vegeta. Sen inspiraationa oli Saksasta vuosikymmeniä aikaisemmin tullut luontaisterveysliike, jonka edistäjiin kuului muiden muassa professori Toivo Rautavaara. Hänet tunnetaan muun muassa luonnon yrttien ja kasvien hyödyntämiseksi sodan aikana tekemästään työstä. 1960-luvulla rouva Makkosen Kasvisbaari oli Helsingin ainoa kasvisravintola ja 1970-luvun alussa Oraansuojelijat ry perusti ravintola Kasviksen.[20] 1980-luvulla kasvisruoka alkoi yleistyä, ja pelkästään kasvisruokiin erikoistuneita ravintoloita avattiin useita eri puolelle Suomea.^lähde?

Yksinomaan kasvikunnan tuotteisiin rajoittuvan vegaanisen ruokavalion koostaminen tuottaa useille vaikeuksia, minkä vuoksi suomalaisilla vegaaneilla onkin sekaruokaa syöviä merkitsevästi huonompi B₁₂-vitamiini-, D-vitamiini- ja seleenitasapaino.[32] Lisäksi puolet suomalaisista vegaaneista kärsii vaikeasta jodinpuutoksesta. Vegaaneilla on todettu myös alhaisia veren eikosapentaeenihappo-(EPA) ja dokosaheksaeenihappopitoisuuksia (DHA)[22].

B₁₂-vitamiinia eli kobalamiinia tuottavat vain bakteerit, joita löytyy eläinten suolistosta ja maaperästä. Ihmisen paksusuolessa muodostuu B₁₂-vitamiinia, mutta koska B₁₂-vitamiini imeytyy ihmisen elimistöön ohutsuolessa, sitä on saatava ravinnosta.[33]

Vegaaniruokavaliota noudattaville syntyy siis ilman korvaavien ravintolisien nauttimista vitamiinin puutostila. Ihminen on kehityshistoriansa aikana ollut sekaruokainen niin pitkään (1–2 miljoonaa vuotta), että ihmisen fysiologia on tottunut saamaan eläinkunnan tuotteista B₁₂-vitamiinia eikä kykene tuottamaan sitä itse.[34][35] Saatavilla on myös vegaaneille sopivaa B₁₂-vitamiinia tablettimuodossa, ja lisäksi joihinkin kasviperäisiin ruoka-aineksiin, kuten kasvimaitoon, on lisätty B₁₂-vitamiinia.^lähde?

Oluen valmistuksen sivutuotteena jäänyt oluthiiva on hyvä B1, B2, B3, B5, B6, B7, B12, foolihapon, fosforin, raudan sekä magnesiumin lähde.^lähde?