Kasvatus

Kasvatuksen käsite on ns. ryväskäsite. Se liittyy moniin lähikäsitteisiin kuten opetukseen, koulutukseen, harjoittamiseen ja sosiaalistamiseen eikä sitä voida kokonaan erottaa niistä. Esimerkiksi Ari Antikainen on tarkastellut kasvatuksen käsitettä kysymällä, miksi meillä on kasvatusta. Laajin antropologinen vastaus kuuluu: kasvatus liittää kasvatuksen ihmislajin kehitykseen. Kasvatuksen suppea, psykologinen määritelmä määrittelee kasvatuksen kahden henkilön, kasvattajan ja kasvatettavan, vuorovaikutuksena; tavoitteellisena toimintana, jolla pyritään ohjaamaan kasvatettavan persoonan kehittymistä. Kasvatuksen sosiologinen määritelmä sijoittuu Antikaisen mukaan jonnekin laajan ja suppean määritelmän väliin. Siinä kasvatus on sosiaalistumista siihen kulttuuriin ja sosiaaliseen ympäristöön, jossa ihminen elää. Kasvattajina eivät toimi yksin henkilöt yksilöinä vaan myös sosiaalisten rakenteiden ja instituutioiden edustajat.

Kasvatustapahtumat on perusteltua jakaa päämääränsä perusteella kahtia: yhteisöllisiin ja yksilöllisiin. Yhteisöön kasvatuksen loogisena tuloksena on kasvu yhteiskunnallisesti toimintakykyiseksi yksilöksi. Yhteisöön sosiaalistunut ei toimi vain omaksi hyväkseen vaan kokee velvollisuudekseen toimia myös jonkin laajemman kokonaisuuden hyväksi. Yhteisöön kasvatus liittyy näin sosialisaation käsitteeseen. Itseksi kasvatuksessa kasvattajan päämääränä on tukea lapsen yksilöitymistä ja kasvua täydeksi itsekseen; tulemaan omaksi itsekseen. Itseksi kasvatuksen loogisena tuloksena on kasvu eheäksi kokonaispersoonallisuudeksi.

Peltonen on pohtinut kasvatuksen ja sosialisaation käsitteiden eroa. Hänen mukaansa sosialisaation käsitteen alaan kuuluviksi voidaan mieltää sellainen toiminta, jossa kasvavat joutuvat välittömästi ja aidosti toimimaan suhteessa erilaisiin kulttuuris-yhteiskunnallisiin merkityssisältöihin (kulttuurin presentaation periaate), joita heillä on periaatteessa mahdollisuus muokata ja tulkita (sivistyksellinen periaate). Kasvatuksessa taas on kyse vasta silloin, kun aikuinen sukupolvi pyrkii systemaattisesti valikoimaan niitä kulttuuris-yhteiskunnallisia merkityssisältöjä, joiden kanssa kasvavat asetetaan vastakkain (kulttuurin representaation periaate). Lisäksi kasvatustoimintaa harjoittaessaan aikuinen sukupolvi pyrkii näiden sisältöjen avulla kehittämään kasvavien omaa, itsenäistä toimintaa tulevaisuutta silmällä pitäen.

Psykologisella tasolla kasvatus on toimintaa, jonka päämääränä on aiheuttaa kasvatissa kasvua. Kasvulla tarkoitetaan tällöin laajasti sivistymistä, täysikasvuiseksi ja omavastuiseksi tulemista. Pääosin kasvun oletetaan perustuvan tietoiseen oppimiseen. Kasvatukseen kuuluu kasvattajan toimintaa (kasvattaminen), kasvatin omaa toimintaa ja muita kasvuun vaikuttavia tekijöitä.

Hollo on määritellyt kasvatuksen (vain) kasvamaan saattamiseksi. Hän on johtanut kasvatuksen määritelmän sanasta kasvattaa, joka on alun perin tarkoittaa voimien ja taipumusten herättämistä ja kehittämistä. Hollo painottaa kasvavan itsetoimintaa, jota kasvattaja voi suunnata ja tukea.

Tavallisesti kasvatukseen liitetään kaksi ominaisuutta: tavoitteisuus ja kasvattajan ja kasvatin välinen keskinäisvaikutus, jolle on tyypillistä molemminsuuntainen vaikuttaminen.

Kasvatus tai muukaan kotiympäristö ei juurikaan selitä ihmisten tuloja, älykkyyttä, itsekontrollia, mielenterveysongelmia tai alkoholismia. Niiden takana ovat perintötekijät ja yksilöllinen ympäristö, kuten sairastetut taudit. Tiedot on saatu muun muassa kaksos- ja adoptiotutkimuksista. Adoptoidut lapset muistuttavat paljon enemmän biologisia sukulaisiaan kuin kasvinperheensä jäseniä. "Toisen lapsen jälkeen vanhemmat alkavat uskoa geeneihin", sanotaan. Tutkijat pitävät silti mahdollisena, että perhetaustan ääriolot voivat vaikuttaa mainittuihin ominaisuuksiin.[2]

Lastenpsykiatrian professorin Andre Sourander kuitenkin väittää, että ympäristön ja kasvatuksen vaikutuksesta lasten mielenterveysongelmiin ja käytöshäiriöihin olisi vahvaa tutkimusnäyttöä. Hänen mukaansa pitäisi tukea lapsen positiivisia puolia ja vaikuttaa myönteisesti lapsen itsetuntoon. Lastenpsykiatrian professori Kaija Puura myöntää, että persoonallisuuteen ei voi vaikuttaa, mutta sanoo, että liian ankara tai ymmärtämätön kasvatus voi silti aiheuttaa vahinkoa. Kasvatus tulisi sopeuttaa kunkin lapsen geneettisen temperamentin mukaan. Lasta ei kuitenkaan tarvitse treenata, eivät vanhemmat voi vaikuttaa siihen, kuka voittaa Nobel-palkinnon. Turvallinen ja ennustettava perhe-elämä riittää, Puura arvioi. Hänestä kasvatus ei saisi olla mitätöivää ja rankaisevaa, mutta kuitenkin pitäisi osata sopivasti asettaa rajoja lapselle. Lapsen tarpeisiin pitäisi vastata ja nopeasti suuttuvan lapsen kanssa pitäisi olla erityisen rauhallinen.[3]

Erot koulutuksessakin selittyvät pitkälti geeneillä, mutta perhetaustakin selittää 30-40 % siitä, kelle tulee yliopistotutkinto, kelle ammattikorkeatutkinto ja kelle ammattikoulututkinto.[2]

Tiger Woods oli jo 2-vuotiaana erikoistunut golfiin, mutta tutkimusten perusteella tällainen varhainen erikoistuminen on yleensä haitallista ja useammin parhaiten menestyvät urheilijat, jotka ovat aluksi urheilleet monipuolisesti, tyypillisesti vapaan leikkivää liikuntaa vielä varhaisnuoruudessakin.[4]

Tietokirjailija David Epsteinin mukaan myös tieteissä ja taiteissa monipuolisen tiedon ja kokemuksen hankkiminen johtaa lopulta suurimpiin saavutuksiin. James Flynnin mukaan varhainen erikoistuminen opinnoissakin on haitallista. Lähinnä vain taloustieteen opiskelijat osasivat käyttää muillakin aloilla oman oppiaineensa menetelmiä totuuden selvittämiseen.[4]

Myös auttavaiset opettajat ovat ongelma: he tekevät oppimisen liian helpoksi. Vaikeimman kautta opetelleet selviävät paremmin vaativammista kursseista.[4]

• Pedagogiikka eli kasvatusoppi
• Kasvatusfilosofia
• Kasvatustiede

• Antikainen, Ari: Kasvatus, elämänkulku ja yhteiskunta. Helsinki Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22855-9.
• Hilpelä, Jyrki: Kasvatuksen tehtävä ja kasvatustieteen vaihtoehdot. Kirjassa Antikainen, Ari & Nuutinen, Pirjo (toim.) Näkökulmia kasvatuksen ongelmiin ja tutkimukseen. 5.p. Yliopistopaino, 1989. (ss. 152-174.)
• Hirsjärvi, Sirkka & Huttunen, Jouko: Johdatus kasvatustieteeseen. 4. uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20512-5.
• Hytönen, Juhani: Lapsikeskeinen kasvatus. 4. uudistettu painos. Helsinki: WSOY, 1997 (7. painos 2004). ISBN 951-0-21054-4.
• Hämäläinen, Juha & Nivala, Elina: Kasvatustiede: Pedagogisen ihmistyön tiede. Kuopio: Unipress, 2008. ISBN 978-951-579-055-2.
• Karila, Kirsti ym.: Kasvatusvuorovaikutus. Tampere: Vastapaino, 2006. ISBN 951-768-192-5.
• Kiilakoski, Tomi & Tomperi, Tuukka & Vuorikoski, Marjo (toim.): Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-168-2.
• Paalasmaa, Jarno (toim.): Lapsesta käsin. Kasvatuksen ja opetuksen vaihtoehtoja. Jyväskylä: PS-kustannus, 2011. ISBN 978-952-451-515-3.
• Paalasmaa, Jarno: Kasvatusviisautta kiireisille. Helsinki: Into Kustannus, 2021. ISBN 978-952-351-507-9.
• Puolimatka, Tapio: Kasvatus ja filosofia. 2. uudistettu painos. Helsinki: Kirjayhtymä, 1996. ISBN 951-26-4249-2.
• Siljander, Pauli (toim.): Kasvatus ja sosialisaatio. Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-713-7.