Kasimir Felix von Badeni

Kasimir Felix von Badeni (puol. Kazimierz Feliks Badeni; 14. lokakuuta 1846 Surochów, Galitsia – 9. heinäkuuta 1909 lähellä Krasnea)[1] oli puolalaissyntyinen itävaltalainen kreivi ja valtiomies, joka toimi Itävallan pääministerinä vuosina 1895–1897. Hänen tšekkinationalisteille tekemänsä myönnytykset johtivat saksankielisen väestön jyrkkään vastareaktioon.

Kasimir Felix von Badeni.

Badeni syntyi rikkaaseen galitsialaiseen maanomistajasukuun. Hän opiskeli lakia Krakovan yliopistossa ja aloitti virkauransa Itävallan sisäministeriössä vuonna 1866. Hän toimi vuodesta 1879 ja vuodesta 1888 Galitsian kuvernöörinä, jolloin saavutti maineen ankarana vallankäyttäjänä. Badeni nimitettiin vuonna 1895 Itävalta-Unkarin itävaltalaisen puoliskon pää- ja sisäministeriksi armeijan tukemana. Hänen hallituksensa sai selvitettäväkseen vaikeat kiistat äänioikeuden laajentamisesta sekä tšekin ja saksan kielten aseman määrittelystä Böömissä. Toukokuussa 1896 Badenin hallitus sai vietyä läpi äänioikeusuudistuksen, joka toi äänioikeuden kaikille vähintään viiden guldenin verran veroa maksaville yli 24-vuotiaille miehille. Äänioikeuden laajentaminen hyödytti vaaleissa varsinkin kansallismielisiä nuortšekkiläisiä, kroaatteja ja sosialisteja.[1]

Badeni yritti hillitä kiihkeimpiä nationalisteja ja hänen suosituksestaan keisari Frans Joosef I lykkäsi kolmesti antisemitistinä tunnetun Karl Luegerin nimitystä Wienin pormestariksi.[1] Tyydyttääkseen nuortšekkiläisten vaatimuksia Badenin hallitus antoi huhtikuussa 1897 määräyksen, jolla tšekin kielestä tehtiin Böömissä ja Määrissä hallinnon sisäinen kieli. Tämä olisi pakottanut Böömin ja Määrin saksankieliset virkamiehet oppimaan tšekkiä tai vaihtoehtoisesti jättämään tehtävänsä. Seurauksena oli saksankielisten nationalistien protestiaalto sekä kaduilla että parlamentissa.[2] Varsinkin Georg von Schönererin johtama Kansallispuolue protestoi ja kesäkuussa 1897 Baden joutui keskeyttämään parlamentin eli valtakunnanneuvoston (Reichsrat) istuntokauden. Kutsuessaan valtakunnanneuvoston syyskuussa uudelleen koolle vahvistamaan vuoden 1867 kompromissin uusimisen Badenin hallitus sääti niin sanotut Falkenhaynin lait, joiden tarkoituksena oli estää parlamentin työn vaikeuttaminen. Marraskuussa eräitä edustajia erotettiin neuvostosta näiden lakien perusteella, mikä johti suuriin joukkomielenosoituksiin Wienissä.[1] Grazissa syntyi jopa väkivaltainen yhteenotto mielenosoittajien ja sotilaiden välillä.[2] Wienin pormestariksi nimitetty Lueger vaati Badenin eroa tai muuten vallankumous uhkaisi. Keisari hyväksyi Badenin eron 28. marraskuuta.[1]