Karolingien keisarikunta

Karolingien keisarikunta (800–888) oli suuri pääasiassa frankeista koostunut keisarikunta Keski- ja Länsi-Euroopassa keskiajan alussa. Sitä hallitsi Karolingien dynastia, joka oli ollut Frankkien valtakunnan kuninkaita vuodesta 751 ja Lombardian kuninkaita vuodesta 774.

Karolingien valtakunnasta tuli keisarikunta, kun joulupäivänä 800 paavi Leo III kruunasi Kaarle Suuren keisariksi.[2] Tavoitteena oli palauttaa Länsi-Rooman valtakunnan loisto. Karolingien keisarikuntaa voidaan pitää Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alkuvaiheena.

Ludvig Hurskaan kuoltua hänen poikiensa välillä käytiin veljessota, joka päättyi vuonna 843 tehtyyn Verdunin sopimukseen, jossa päätettiin valtakunnan jaosta kolmeen kuningaskuntaan. Jako oli Karolingien keisarikunnan murenemisen alku, mutta toisaalta siitä alkoi myös nykyisten Länsi-Euroopan suurten valtioiden kehitys.[3] Yhden osan hallitsijalla oli edelleen keisarin arvo, mutta ei juuri valtaa muiden kuninkaiden yläpuolella.

Kaarle Paksu kokosi veljiensä perinnön ja paavi Johannes VIII kruunasi hänet keisariksi vuonna 881.[4] Kaarlen lukuisat epäonnistumiset, kyvyttömyys ja suoranaiset virheet, joita hän teki hallitessaan, saivat aikaan kapinointia kansoissa, jotka hän oli valtaansa saanut. Kaarlen viimeisenä vuonna Karolingien valtakunta hajosi lopullisesti. Arnulf sai Saksan ja Lotharingian, kun taas Eudes eli Odo Ranskan, Berengar Italian, Rudolf Burgundin ja Ludvig Sokea Provencen.