Kaarle XIV Juhana

Marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte. Örebron muotokuva. Pierre-Michel Alixin etsaus Hilaire Le Drun maalauksen pohjalta.

Pausta, Ranskasta kotoisin olevan prokuraattori Henri Bernadotten (1711–1780) ja Jeanne de Saint Vincentin (1725–1809) poika sai kasteessa nimet Jean Baptiste. Nimen Jules hän otti Ranskan suuren vallankumouksen aikana Julius Caesarin mukaan. Hän liittyi armeijaan syyskuussa 1780 ja palveli aluksi Korsikalla ja yleni nopeasti. Vuonna 1794 hän oli prikaatikenraali Sambre et Meusen armeijassa. Jourdanin voiton jälkeen Fleurusin taistelussa 26. kesäkuuta 1794 hänet ylennettiin divisioonakenraaliksi. Theiningenin taistelussa 1796 Bernadotte oli avainasemassa Ranskan armeijan perääntyessä Reinin yli häviön jälkeen Itävallan arkkiherttua Kaarlelle. Vuonna 1797 hän toi vahvistuksia Napoleonille Italiassa ja kunnostautui Tagliamenton solassa. Vuonna 1798 hän toimi lähettiläänä Wienissä, mutta aiheutti levottomuuksia nostettuaan trikolorin lähetystön ylle.

16. elokuuta 1798 Bernadotte nai Désirée Claryn (1777–1860), marseillelaisen silkkikauppiaan tyttären, Joseph Bonaparten vaimon Julie Claryn sisaren. Heinäkuusta syyskuuhun hän oli sotaministeri ja osoitti suurta kyvykkyyttä. Tämä aikana hänen välinsä Napoleoniin viilenivät, ja vaikka hän kieltäytyi auttamasta Napoleonia vallankaappauksessa marraskuussa 1799, hän hyväksyi Napoleonin konsulaatin työtarjouksen, ja komensi armeijaa Vendéessa huhtikuusta 1800 elokuuhun 1801.

Keisarivallan alussa Bernadottesta tuli yksi kahdeksastatoista Ranskan marsalkasta. Kesäkuusta 1804 syyskuuhun 1805 hän oli vallatun Hannoverin kuvernööri. Vuoden 1805 sotaretken aikana, Bernadotten armeijakunta osallistui operaation, joka saartoi Mackin joukot Ulmiin. Palkkiona voitosta Austerlitzissa joulukuun 2. 1805, Bernadottesta tehtiin Ponte Corvon ruhtinas 5. kesäkuuta 1806. Preussin sodan aikana hän sai kuitenkin moitteita Napoleonilta, koska ei ollut tuonut joukkojaan Jenaan ja Auerstädtiin, vaikka ne olivat lähellä.

Vuonna 1808, Bernadotten ollessa hansakaupunkien kuvernööri, hänen johdollaan suunniteltiin sotaretkeä Ruotsia vastaan Tanskan saarien kautta, mutta suunnitelma hylättiin Espanjan ongelmien vuoksi ja kuljetuskaluston puutteessa. Itävallan sodassa Bernadotte johti saksijoukkoja Wagramin taistelussa 6. heinäkuuta 1809.

Hän ajautui jälleen ristiriitoihin Napoleonin kanssa ja palasi Pariisiin, jossa ministerit nimittivät hänet puolustamaan Alankomaita englantilaisia vastaan. Vuonna 1810 hän oli ryhtymässä Rooman kuvernööriksi, kun hänet yllättäen valittiin Ruotsin Kaarle XIII:n kruununperijäksi, paljolti armeijan painostuksesta. Suurin osa Ruotsin armeijasta kannatti upseerin nimittämistä kuninkaaksi Venäjän varalta, ja koska Bernadotte oli suosittu Ruotsissa kohdeltuaan hyvin ruotsalaisia vankeja Tanskan sodassa. Asiasta päätti yksi ruotsalaisista kuriireista, paroni Karl Otto Mörner, joka täysin omasta aloitteestaan tarjosi Bernadottelle Ruotsin kruunua. Bernadotte tiedusteli mielipidettä Napoleonilta, joka piti tarjousta täysin absurdina, ja ilmoitti suostuvansa jos hänet oikeasti valittaisiin. Ruotsin hallitus oli tyrmistynyt Mörnerin toimista ja pidätytti hänet hänen palattuaan Ruotsiin, mutta ehdokas Bernadotte sai lopulta suosiota ja hänet valittiin kruununperijäksi 21. elokuuta 1810.

Patsas Karl Johanin puistossa Norrköpingissä, Ruotsissa

Bernadotte saapui juhlallisesti Tukholmaan marraskuussa 1810, jolloin Kaarle XIII adoptoi hänet nimellä Kaarle Juhana (ruots. Karl Johan) ja hän sai säätyjen kunnianosoituksen. Uudesta kruununprinssistä tuli pian Ruotsin vaikutusvaltaisin henkilö ja hyvin suosittu. Vanhan kuninkaan voimattomuuden ja valtioneuvoston (Statsrådet) hajanaisuuden takia kruununprinssi pystyi tekemään ulkopoliittiset päätökset. Vuodesta 1812 alkaen Kaarle Juhanan adjutanttina toimi suomalaissyntyinen kreivi Johan Henrik Tawast, joka yleni kenraaliksi.

Tapaaminen Turussa 1812. Vasemmalla seisomassa kruununprinssi Kaarle Juhana ja oikealla istumassa tsaari Aleksanteri I. Venäläisten vuonna 2012 Turkuun lahjoittama patsas.

Bernadotte arvosteli tässä tilanteessa Ruotsin silloista ulkopolitiikkaa, jonka mukaan Ruotsin liittoutuminen Eurooppaa valloittaneen Napoleonin kanssa olisi turmiollinen. Mikäli Napoleon voittaisi käynnissä olleen sodan, Ruotsi joutuisi Ranskan vasalliksi. Näissä oloissa olisi siis viisaampi liittyä Napoleonin vastaiseen liittoumaan. Ruotsin ja Bernadotten mahdollisuus hakea Napoleonin vastaista liittoumaa syntyi Napoleonin joukkojen miehitettyä tammikuussa 1812 Saksassa olleen viimeisen ruotsalaisalueen eli Ruotsin Pommerin. Tämän perusteella Bernadotte lähetti helmikuussa 1812 kreivi Carl Löwenhielmin Pietariin tunnustelemaan mahdollista yhteistyötä ja tsaari Aleksanteri I:n ystävyyttä. Ruotsi oli valmis yhteistyöhön keisarillisen Venäjän kanssa, mikäli Ruotsi saisi hyvitykseksi Norjan. Suomen takaisinvalloittaminen ei siis ollut enää kiinnostuksen kohteena. Hyvitykseksi Bernadotten johtama Ruotsi auttaisi Venäjää mahdollisessa sodassa Napoleonia vastaan. Tsaari Aleksanteri I suostuikin ehdotukseen, ja Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin huhtikuussa 1812 liittosopimus. Napoleon yritti vielä taivuttaa Ruotsia ja Bernadottea Ranskan johtaman liittouman puolelle lupaamalla Pommerin, Suomen ja rahoitusta avun palkaksi. Bernadotten vaatimus Norjan saamisesta ei ollut Napoleonille mahdollinen johtuen silloisesta liitosta Norjan silloisen omistajan Tanskan kanssa. Kesäkuussa 1812 Napoleon aloitti sotaretken Venäjälle kohteena valloittaa Moskova. Tsaari Aleksanteri I ehdotti tällöin hallitsijakokousta Bernadotten kanssa, jossa sovittaisiin ajankohdan vaatimista yhteisistä toimenpiteistä. Kokouspaikaksi valittiin Turku, jonne hallitsijat saapuivat 24. elokuuta 1812. Turku oli tällöin Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnollinen keskus. Hallitsijoiden käymien keskustelujen perusteella täsmennetty liittosopimus laadittiin 30. elokuuta, jossa sovittiin Ruotsin osallistumisesta Euroopan mannermaalla käytävään sotaan Napoleonia vastaan ja Venäjän tuettava ruotsalaisten Norjan valloitusta.[1]

Bernadotte osoittautuikin voimakkaaksi hallitsijaksi, ja hänen päätavoitteenaan oli Norjan liittäminen valtakuntaan. Alueliitoksen varmistamiseksi Ruotsi liittoutui vuonna 1813 muiden Ranskan vihollisten Britannian ja Preussin kanssa kuudenteen koalitioon. Lützenin (2. toukokuuta 1813) ja Bautzenin (21. toukokuuta) häviöiden jälkeen hän kannusti liittolaisiaan ja kehitteli uuden strategian Trachenbergin konferenssissa. Sotasuunnitelma pantiin käytäntöön Plaswitzin aselevon päättymisen jälkeen. Kaarle Juhana oli pohjoisen armeijan komentaja, ja puolusti Berliiniä Oudinotia vastaan elokuussa ja Neytä vastaan syyskuussa. Leipzigin taistelun jälkeen hän johti joukkonsa pohjoiseen tuhotakseen Tanskan ja varmistaakseen Norjan hallinnan.

Kuninkaan patsas Oslon kuninkaanlinnan edustalla

Kaarle XIV Juhana kruunattiin 1818 Kaarle XIII:n kuoleman jälkeen Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi. Hän oli suosittu molemmissa maissa, vaikka hänen äärikonservatiivisesta politiikastaan ei pidetty, erityisesti vuoden 1823 jälkeen. Hänen asemansa ei kuitenkaan ollut koskaan uhattu, ja ruotsalaiset ja norjalaiset olivat ylpeitä kuuluisasta monarkistaan. Säätyvaltiopäivät keskusteli 1840 hänen erottamisestaan, mutta aloite kuivui kokoon ja hänen 25-vuotista valtakauttansa juhlittiin komeasti 1843.

Hänen valtakautensa aikana valmistui Götan kanava, jonka rakennustyö oli aloitettu 22 vuotta aiemmin. Bernadotte kääntyi katolilaisuudesta luterilaisuuteen, sillä suuri enemmistö ruotsalaista ja norjalaista kuului tuohon kirkkokuntaan. Hän ei koskaan opetellut ruotsia tai norjaa. Ranskan kieli ei kuitenkaan ollut ongelma, koska se oli ollut hovin ja ylimystön suosiossa monia vuosia ja laajasti puhuttu.

Kaarle XIV Juhana kuoli Tukholmassa 8. maaliskuuta 1844. Hänen valtakautensa aikana vallitsi keskeytymätön rauha, ja molemmat valtakunnat vaurastuivat merkittävästi. Kaarle XIV Juhanaa seurasi hänen poikansa Oskar I Ruotsin ja Norjan kuninkaana.

• Elgklou, Lars: Bernadotte-suvun tarina. Suomentanut Salmenoja, Margit. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1981. ISBN 951-23-1749-4.

Encyclopaedia Britannica 11th ed. (1911). Encyclopaedia Britannica Company, Cambridge, Englanti.

• Pohjolan-Pirhonen, Helge: ”Ruotsi luopuu Suomen takaisinsaamishaaveista, Turun kokous vuonna 1812”, Kansakunta löytää itsensä. Porvoo/Helsinki: Werner Söderström Oy, 1973. ISBN 951-0-05774-6.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle XIV Juhana Wikimedia Commonsissa

• Kersantista kuninkaaksi. Jean Babtiste Bernadotten merkillinen elämäntarina, Seura, 07.04.1937, nro 14, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Edeltäjä: Kaarle XIII

Ruotsin kuningas 1818–1844

Seuraaja: Oskar I

Edeltäjä: Kaarle II

Norjan kuningas 1818–1844

Seuraaja: Oskar I