Maatila

Maatila on yhden tai useamman tilan tai tilanosan muodostama maatilataloudellinen kokonaisuus, joka kuuluu samalle omistajalle tai yhteisesti samoille omistajille. Nykyään Suomessa maatila on joko yksityinen, tilayhtymä tai osakeyhtiö, joka voi tarkoittaa esimerkiksi vanhan isännän ja emännän sekä uuden isännän ja emännän tai sisarusten yhteistä tilaa. Sukupolvenvaihdoksissa tila on ensin ostettava vanhemmilta. Perinnöksi tila voidaan saada vasta, kun jompikumpi vanhemmista kuolee. Perheessä on myös yleensä useampi kuin yksi lapsi, eli osa tilasta on ostettava sisaruksilta. Tilanjatkaja voi olla tytär tai poika – tai täysin ulkopuolinen. Sukupolvenvaihdos ei ole ilmainen vaan se vaatii suuriakin investointeja, ja yleensä tätä varten otetaan lainaa. Täten jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet ammattiin kuin ammattiin vanhempien tulo- ja omistustasosta riippumatta. Harvoin kuitenkaan muut kuin maatalon lapset jatkavat tiloja. Poikkeuksia toki on, ja kaikilla on siihen yhtäläiset mahdollisuudet. Nykyisin sukupolvenvaihdosten jälkeen uusi isäntä tai emäntä jää asumaan perheineen tilalleen ja vanha isäntäpari saattaa muuttaa pois aivan kuten sisaruksetkin. Tilalla ei asu koko suku kuten joskus aiemmin saattoi olla tilanne.

Maatila Ontariossa Pohjois-Amerikassa.

Maatilat Suomessa
Ahvenanmaalainen maatila Saltvikissa.

Ennen 1900-luvun alkupuoliskolla tapahtunutta pientilavaltaistumista suurta, vanhaa maatilaa sanottiin Suomessa taloksi. Siihen kuuluivat rakennusten lisäksi viljelykset, metsät, karjat ja ihmiset. Talon omistajaa eli isäntää sanottiin talolliseksi. Kirkonkirjoissa kylien ihmiset on luetteloitu taloittain. Useimmiten myös talollisen perhe alkoi sukunimien yleistyessä käyttää talon nimeä sukunimenään. Varsinkin suurissa taloissa saattoi tällöin joskus asua koko sukulähde? ja tila siirtyi isältä pojalle. Perheen vanhat ihmiset saattoivat jäädä asumaan tilalle ja heille oli turvattu ns. syytinki, joka tavallaan vastaa nykyistä eläkettä. Seuraava sukupolvi viljeli maata ja kasvatti edelleen uuden sukupolven tilan jatkajaksi.

Talollisten lisäksi vielä 1900-luvun alussa oli tilatonta väestöä, johon kuuluivat torpparit eli tilanosan vuokraajat, mäkitupalaiset eli asuntotontin vuokraajat, muonamiehet ja muu maataloustyöväki, sekä suurtiloja eli kartanoita, joiden alaisuudessa saattoi olla torppien ja maataloustyöväen ohella myös talonvuokraajia eli lampuoteja ja suuremmissa kartanoissa usein myös kartanon keskitetysti johtamia sivutiloja. Varsinkin 1920-luvulta alkaen torppien itsenäistymisen myötä, mutta jo tästä riippumatta myös sitä aiemmin joko entisistä torpista ja mäkituvista mutta myös perintöosina ja vapaaehtoisilla kaupoilla muodostui vanhojen talojen ja kartanoiden ohelle suuri joukko eri kokoisia itsenäisiä pientiloja. Kun näitä usein oli enemmän kuin varsinaisia vanhoja taloja, saattoi enemmistö maatiloista monilla alueilla lopulta jo ennen toista maailmansotaa olla pientiloja. Kun luovutetun Karjalan siirtoväki 1940-luvulla asutettiin ja sille osoitettiin maata maanhankintalain perusteella, pientilojen osuus nousi edelleen.

Suomessa maatiloista suurin osa on ollut ja on edelleen lähinnä perheiden yksityisomistuksessa. Suomen maaseudun asuttamisen aikoihin 1500–1700-luvuilla tilat saattoivat olla metsineen ja joutomaineen pinta-alaltaan satoja, jopa tuhansia hehtaareja. Näistä kruununtiloista tuli myöhemmin lunastusten kautta talonpoikien omia ns. perintötiloja. Sittemmin 1800-luvun lopulta alkaen mahdollisiksi käyneiden palstoitusten ja lohkomisten, vuonna 1918 voimaan astuneen Lain vuokra-alueiden lunastamisesta ja vuonna 1945 Karjalan ja muiden luovutettujen alueiden siirtoväen asuttamiseksi säädetyn Maanhankintalain myötä muodostui runsaasti myös pienempiä tiloja, joiden pinta-ala saattoi vaihdella muutamasta hehtaarista muutamaan kymmeneen hehtaariin. Näin viimeistään 1960-luvulla tultiin tilanteeseen, jolloin etenkään muodostuneet pienemmät tilat eivät enää kyenneet elättämään maalaisväestöä – alkoi muutto kaupunkeihin. Samalla myös tilojen koko alkoi uudestaan kasvaa, kun viljelyn lopettaneiden tilojen maita yhdistettiin toimintaansa jatkaviin tiloihin. Vuonna 2010 maatilojen keskikoko Suomessa oli 36.7 Ha.

Elinkeino

Maatilojen elinkeino on maitotalous, liha- tai siipikarjan tuotanto, viljan viljely. Suurimpaan osaan maatiloista kuuluu myös metsiä, jolloin yksi osa on metsätalous. Joillakin maatiloilla isäntäväki käy näiden lisäksi ns. vierailla töissä eli palkkatyössä tai tekee urakointia.

Maatalot ovat olleet ennen vanhaanselvennä hyvin omavaraisia kaiken suhteen. Nykyisin erikoistumisen ja tehokkuuden nimissä maatilat keskittyvät vain joidenkin elintarvikkeiden ja raaka-aineiden tuottamiseen ja ostavat muun tarvitsemansa muualta. Kuitenkin esimerkiksi maitokarjatiloilla pyritään viljelemään tarvittava säilörehu ja kuivaheinä tai vilja itse.

Suomessa kartanoja ja suurtiloja on vieläkin paikoin runsaasti. Kartanot omistivat maat ja karjan ja torpparit tekivät työn. Myöhemmin kartanoiden merkitys väheni kun vuonna 1918 voimaan astunut Laki vuokra-alueiden lunastamisesta antoi torpparille mahdollisuuden lunastaa torppa itselleen. 1920-luvulla useat aiemmat pienet vuokraviljelmät siirtyivät torppareiden omistukseen. Silti kartanot ja vanhat talot useissa tapauksissa jäivät vielä suurtiloiksi.

Nyt elämme Euroopan unionin maatalouspolitiikan aikakautta ja muutenkin jo pitkään jatkuneelle tilojen kasvattamiselle edelleen on uusia mahdollisuuksia myös Euroopan unionin maatalouden kehittämistukien avulla. Toistaiseksi suurtilojen ongelmiin ja huonoihin puoliin sekä pientilojen etuihin ei kuitenkaan ole kiinnitetty huomiota.

Katso myös
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.