Karjalan historia

Pääartikkeli: Muinais-Karjala

Karjalassa on ollut ihmisasutusta 10 000 vuotta.[1] Rautakaudella arkeologisten löytöjen määrä kääntyy nousuun 700-luvulta jaa. Viikinki- ja ristiretkiajalla Laatokan ja Äänisen rannoilla on jo voimakkaita asutuksen jälkiä. Korela eli Käkisalmi vakiintui keskukseksi.

Karjalaiset pohjautuvat Kannaksen, Saimaan ja Laatokan seutujen varhaismetallikautiseen väestöön, joka sittemmin sai vaikutteita Varsinais-Suomesta, Hämeestä ja Suomenlahden eteläpuolelta. Laatokan luoteisrannikolle syntyneen "alku-Karjalan" arkeologiset löydöt osoittavat selviä yhteyksiä Hämeeseen ja läntiseen kulttuuripiiriin 600–800-luvuilla. Muinais-Karjala nousi kukoistukseen ristiretkiajalla ja samalla alueella voimistui Novgorodin kulttuurinen ja poliittinen vaikutus.

Asutuksen uskotaan muodostuneen Laatokan alueen alkuperäisväestöstä, jonka keskuuteen oli 700-luvulta lähtien ehkä siirtynyt länsisuomalaista uudisasutusta. Kielitieteilijöiden mukaan Laatokan alueella puhuttiin näihin aikoihin (rautakaudella) "itäkantasuomea" eli "varhais- ja muinaiskarjalaa", josta sekä karjalan kielen että suomen kielen kaakkois- ja itämurteiden katsotaan kehittyneen.[2][3]

Karjalaiset asuivat Karjalankannaksella, Viipurinlahden ympäristössä sekä Laatokan länsi- ja pohjoisrannalla. Näillä alueilla muotoutui niin sanottu muinaiskarjalan kieli, jonka puhujia siirtyi rautakauden loppuvaiheessa ja keskiajalla myös Savoon, Vienan rannoille ja jopa Pohjois-Pohjanmaalle.[4]

Jakamattoman Karjalan taloudellisen nousukauden alku oli 900-luvulla, jolloin karjalaiset kauppiaat myivät arvoturkiksia Olhavanjoen alajuoksulla olevan Laatokanlinnan kautta Novgorodiin, Kiovaan ja Bysanttiin, Volgan kautta myös Mesopotamiaan ja lähi-itään. Viipurin kautta Suomeen ja Ruotsiin.[5]

Karjalaisten vanhimpia kauppapaikkoja olivat Viipuri, Käkisalmi ja Aunus. Karjalaiset kauppamiehet matkustivat Pohjanlahdelle meritse Suomenlahdelta, sekä Saimaan vesistön halki Pyhäjoen ja Oulujoen suistoihin. Vienanlahdelta Kemijoen kautta, ylittäen Maanselän, päätyen Perä-Pohjalan ja Kainuun vesistöjen kautta Kemin ja Oulun rannikoille.[6]

Keskiaikaisia kauppapaikkoja olivat Suvannon Taipale ja Laatokan rannalla oleva Sortavala, Suma ja Vienan Kemi Vienanmeren rannikolla, Poventsa ja Suoju Äänisenjärven reunoilla.[6]

Karjalaisen asutuksen keskusalueita olivat Viipurinlahden ympäristö, Laatokan pohjoisrannikko, Karjalankannas, Äänisjärven ympäristö, Aunuksen seutu. Karjalaisia uudisasukkaita oli Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Vienan rannikoilla.[7]

Novgrod alisti Aunuksen ja Syvärin seudut arkkipiispalliseen hallintoon 1100-luvun alkupuolella, Aunus maksoi kirkollisveroa Novgorodin piispalle 1137. Staraja Ladogaan rakennettiin Pyhän Yrjön kirkko 1100-luvun loppupuolella.[8] Valamon luostari syntyi 1100-luvun puolenvälin jälkeen.[9]

Jälkiä 1100-ja 1200-lukujen karjalaisasutuksesta on löytynyt myös Hämeestä, muun muassa Nastolasta. Lisäksi keskiajalla idässä Karjalaan laskettiin kuuluvan Kauko-Karjala, johon kuuluivat muun muassa Äänisen takaiset Puudožin ja Kargopolin alueet. Nautinta-alueina karjalaisilla olivat vielä 1200- ja 1300-luvuilla Pohjois-Pohjanmaan joet Torniosta Pyhäjokeen sekä Kuolasta Kantalahti ja Välijärvi.[10]

Novgrodin ruhtinas Jaroslav lähetti pappeja kastamaan karjalaisia kesällä 1227, pyrkimyksenään saada Karjala Novgorodin yhteyteen. Karjalaiset olivat Novgorodin liittolaisia ja osallistuivat Novgorodin liittolaisina hyökkäyksiin hämäläisiä, ruotsalaisia ja Balttian alueella olevia saksalaisia vastaan.[11]

Karjalaiset kantoivat Lapinveroa Ruijasta Kuolan niemimaalle saakka.[12]

Karjalaiset olivat itsenäisiä vielä vuonna 1269. Karjalaiset osallistuivat Novgorodin liittolaisina Venäjän sisäisiin kiistoihin, kapinaan ruhtinas Dimitriä vastaan. Ruhtinas Dimitri miehitti 1278 Karjalan, rangaistukseksi karjalaisten osallisuudesta kapinaan. Tuolloin Karjalankannas ja Laatokan karjala alistettiin Novgorodin vallan alaisuuteen.[12]

Karjala joutui Novgorodin valtaan ilmeisesti 1280-luvulla, jolloin se muodosti Käkisalmesta (Korelasta) käsin hallitun alueen.

Karjalan asutus jakaantui keskiajalla, kun Karjala jaettiin Ruotsin ja Novgorodin ja siten katolisen ja ortodoksisen kirkon kesken. Uskonnollinen ero, kulttuuri- ja kauppayhteyksien suuntautuminen sekä muuttoliikkeet johtivat siihen, että Novgorodin puolella muinaiskarjalan kielestä kehittyi vähitellen karjalan kieli eli varsinaiskarjala. Ruotsin Karjalassa puhuttu kieli muodostui läntisten vaikutteiden voimasta ns. viipurinkarjalaksi ja lopulta suomen kielen kaakkoismurteiden ryhmäksi, jota nimitetään myös suomen kielen karjalaismurteiksi. Myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa puhutut suomen savolaismurteet palautuvat muinaiskarjalaan. Pohjois-Karjalassa puhuttavissa suomen itäisissä savolaismurteissa on yhä runsaasti karjalan kielestä periytyvää sanastoa.

Ristiretkiajalla Muinais-Karjala kuului Novgorodin kauppatasavallan vaikutuspiiriin. Ruotsalaiset valtasivat Karjalankannakselta Viipurin ja perustivat Ruotsin marski Torgils Knutsonin johdolla saaressa sijainneelle, entisen karjalaisen linnakkeen paikalle, Viipurin linnan 1293.[13]

Karjalaiset nousivat kapinaan Käkisalmessa 1308, Novgorodin Karjalaan nimittämän lääninherra pajari Boris Konstantinovitsin ankaran verotuksen vuoksi, pyytäen Ruotsilta apua. Novgorod kukisti kapinan ja erotti Boris Konstantinovitsin. Toinen kapina puhkesi 1314, Novgorod kukisti kapinan ja surmasi vierasmaalaiset ja karjalaiset petturit. Novgorod rakensi Pähkinänlinnan Laatokan portiksi Nevajoen niskalle.[14]

Venäläiset kronikat mainitsevat karjalaisten sotaretkiä "jäämien" eli oletettavasti suomalaisten tai hämäläisten kimppuun vuonna 1040.[11] Ruotsalaiset ja novgorodilaiset kilpailivat 1200-luvulla Suomen hallinnasta. Ruotsin tuella katolinen usko ja suomalainen asutus etenivät pohjoiseen ja itään päin. Karjalankannaksen länsiosa omaksui katolisen uskon ja siellä puhuttu kieli sai vaikutteita suomen länsimurteista.[15]

Karjalan kahtiajako vahvistettiin Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323, jolloin kolme pogostaa Äyräpää, Jääski ja Savilahti siirtyi Ruotsin hallintaan. Pähkinäsaaren rauhan raja jakoi Karjalan kahtia, karjala jaettiin ensimmäisen kerran Ruotsin ja Novgorodin kesken.[14] Osa läntisistä pogostoista lienee siirtynyt Ruotsin valtaan jo aikaisemmin. Länsipuolelle rajaa jääneet karjalaiset kastettiin katoliseen uskoon. Karjalan puoliskot alkoivat tästä pitäen kehittyä eri suuntiin. Keskiajan mittaan uskonnollinen, kielellinen ja kulttuurinen vastakohtaisuus syveni ja rajakahakat ja hävitysretket yleistyivät.

Karjalaisten vaikutusalueet ulottuivat Vienanlahden länsirannikolle, jonne siirtyi asutusta Laatokan karjalasta ja Äänisen suunnalta. Pohjanlahti oli karjalaisten vaikutusaluetta, karjalaista asutusta oli Iijoella, Kemijoella ja Torniojoen alajuoksulla.[16]

1100- ja 1200-luvuilla lähtien karjalainen asutus oli levinnyt Laatokan rannoilta Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Karjalaisten nautintaoikeus Pohjois-Pohjanmaalla asetettiin kyseenalaiseksi ruotsin kuninkaan rajoittaessa karjalaisten kauppapurjehdusta Pohjanlahdella 1365. Oulunjoen suulla oli karjalaisten rakentama hirsinen linnake, jonka lääninherra Bo Joninpoika Grip valtasi. Karjalaiset hyökkäsivät Oulunjoen linnaa vastaan karjalaisen päällikön Vallitun johdolla v. 1377, hyökkäys päättyi karjalaisten tappioon.[17]

Keskiajan kuluessa länsisuomalainen uudisasutus kuitenkin syrjäytti karjalaiset monin paikoin. Karjalaisasutuksen painopiste keskittyi enemmän Vienanmeren rantojen suunnalle. Vuonna 1473 Ruotsi rakennutti Olavinlinnan itärajalla uhkaavan sodan (vanha viha) vuoksi. Rajariidat kärjistyivät uudestaan vuonna 1555 Kustaa Vaasan sotaan.

Laatokan karjalan, Äänisen karjalan, Vienan rannikon ja Vienan karjalan sisämaan asukkaiden määrä oli 1500-luvun alussa yhteensä noin 105 000 henkeä.[18] Suomen karjalan asukasluku vuonna 1560 oli noin 65 000 henkeä.[19] Venäjän karjalan väkiluku oli 1560-luvulla noin 135 000 henkeä.[20]

Vuonna 1595 Täyssinän rauhassa Pohjois-Karjalan asutus jäi osittain Ruotsille.[21] Vaikka ortodokseille oli myönnetty uskonnonvapaus, pyrkivät ruotsalaiset käännyttämään väestöä luterilaisuuteen, tosin heikolla menestyksellä. Käännytyspolitiikka, kulttuuriset seikat, sekä alueen raskaat verotusolot aiheuttivat ortodoksien laajan pakolaisliikkeen Venäjän puolelle parempiin oloihin.[22]

Venäjän sisäiset valtataistelut veivät 1600-luvulla maan sekasortoon, johon Ruotsikin sekaantui. Palkkioksi eräälle vallantavoittelijalle annetusta tuesta Ruotsille oli luvattu Laatokan Karjala. Ruotsi valloitti Käkisalmen kaupungin vuonna 1611 ja sai Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan alueen, joista muodostettiin kenraalikuvernöörikunta.[23] Rauhan jälkeen alkoi savolaisten ja länsikarjalaisten muuttoliike tyhjentyneille tiloille. Käkisalmen Karjalasta muodostui alue, jossa asui sekaisin kantaväestöä ja tulokkaita. Ruotsi ryhtyi käännyttämään ortodoksista väestöä luterilaiseksi ja verottamaan sitä ankarasti. Suurin osa ihmisistä pakeni Venäjän puolelle, noin 11 000 henkeä, joista osa päätyi Tverin alueelle.[24] Tästä syntyi Tverin Karjala, jossa on yhä karjalaista asutusta ja muun muassa oma karjalan kirjakieli. Ruotsin puolelle jäänyt väestö kääntyi luterilaisiksi. Pakolaisten tilalle siirrettiin uutta luterilaista väestöä Savosta ja Länsi-Karjalasta.[25]

Venäjän puolella karjalaisten vaikeuksia lisäsivät korkea verotus ja maaorjuus, jotka aiheuttivat toistuvia kapinoita.[26]

Pääartikkeli: Karjalan väestömuutos 1600-luvulla

1600-luvulla Ruotsin alaisuuteen joutui sotien seurauksena ortodoksisia karjalaisia, joita asui silloisen Käkisalmen läänin (muun muassa nykyinen Pohjois-Karjala) alueella. Tätä ortodoksiväestöä pakeni sotien ja uskonnollisen vainon vuoksi muun muassa Tverin alueelle. Monissa pitäjissä paikalleen jääneet ortodoksit kääntyivät muutaman sukupolven kuluessa luterilaisiksi. Tyhjiksi jääneille maille taas tuli luterilaista väestöä, joka läänin pohjois- ja keskiosissa oli suurelta osin savolaistaustaista. Näitäkin Karjalan uusia asukkaita alettiin vähitellen kutsua karjalaisiksi. Heidän perujaan Pohjois-Karjalassa puhuttu murre liittyy savolaismurteisiin eikä eteläisemmässä Karjalassa puhuttuihin kaakkoismurteisiin. Käkisalmen läänin eteläosassa Karjalankannaksella tyhjiksi jääneet alueet asutettiin paljolti Länsi-Karjalasta eli Äyräpään, Jääsken ja Lappeen kihlakunnista käsin, mistä syystä läänin eteläosan murre on ollut suomen kielen kaakkoismurretta eli karjalaismurretta.

Ruptuurisodassa vuosina 1656–1657 Venäjä hyökkäsi Inkerinmaalle ja Karjalaan. Ortodoksiset talonpojat liittyivät hyökkääjiin ja aloittivat väkivallan luterilaisia vastaan. Venäläisten vetäytyessä heitä seurasi rajan taakse suuri joukko ortodoksiväestöä, ja sodan jälkeisinä vuosina koko Ruotsin vallan ajan jatkunut muuttoliike muuttui joukkopaoksi. Monin paikoin ortodoksiväestö pakeni kokonaisuudessaan Venäjälle, missä se muodosti muun muassa tverin-, tihvinän-, novgorodin- eli valdainkarjalaisten ja djorzhan- eli zubtsovinkarjalaisten ryhmät. Arvioiden mukaan Ruptuurisodan aikana pakeni 15 000 henkeä Venäjälle.[27] Karjalasta pakeni väkeä venäjälle 1600-luvulla yhteensä yli 30 000 henkeä.[28]

Venäjän menetettyä Käkisalmen läänin, Aunuksen läänin merkitys kasvoi, lääniin liitettiin Novgorodin Lapin pogostat ja Aunuksen kaupunkiin rakennettiin linnoitus.[29]

Aunuksen läänin väkiluku vuonna 1707 oli noin 70 000 henkeä. Venäjän karjalan alueelle oli paennut 1600-luvun keskivaiheilla Pohjois-Karjalasta ja Raja-Karjalaista uskonvainojen vuoksi 30 000 ortodoksia.[30]

Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi menetti Laatokan Karjalan ja Viipurin. Se yritti vallata alueita takaisin, mutta Turun rauhassa vuonna 1743 raja siirtyi vielä lisää länteen päin ja Savonlinnakin jäi venäläisille. Venäjään liitetystä alueesta muodostui Vanhan Suomen kuvernementti, joka säilytti entiset lakinsa ja uskontonsa.

Vuonna 1809 koko Suomi liitettiin Venäjään, ja siihen liitettiin Vanhasta Suomesta Viipurin lääni, joka yhdessä Pohjois-Karjalan kanssa muodosti Suomen Karjalan vuosina 1812–1940. Venäjän Karjalaan sisältyivät Viena ja Aunus ja sen keskukseksi vakiintui vuonna 1703 perustettu Äänisen rannoilla sijaitseva Petroskoi. Elias Lönnrot keräsi suurimman osan Kalevalan runoista Pohjois- ja Vienan Karjalasta. Suomessa vallitsi Karjala-innostus, joka synnytti karelianismina tunnetun taidesuuntauksen.

Heimoaatteen innoittama Itä-Karjalan lippu, jota käytettiin lähinnä Suomessa. Itä-Karjalassa lippu oli käytössä heimosotien ja jatkosodan suomalaismiehityksen aikana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lippua on voitu käyttää Venäjälläkin. Se oli myös ehdolla Karjalan tasavallan lipuksi.

Tarton rauhassa vuonna 1920 määriteltiin itsenäisen Suomen rajat. Venäjän sisällissodan vuoksi myös Vienan ja Aunuksen karjalaisilla oli pyrkimyksiä itsenäistyä tai liittyä Suomeen (katso: Itäkarjalaisten kansannousu) osana niin sanottuja heimosotia. Suomessakin virisi Suur-Suomi-ajatus, jossa Venäjän karjalaiset alueet liitettäisiin osaksi Suomea. Joitakin vapaaehtoisia retkikuntia lukuun ottamatta suunnitelma jäi vielä tuolloin ajatuksen tasolle. Venäjän puoleisista alueista muodostettiin vuonna 1923 Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Muuttoliikkeen ja väestönsiirtojen seurauksena alue venäläistyi huomattavissa määrin.

Osa pakolaisista asettui nykyisille karjalaisalueille Venäjän Karjalassa. Heidän tilalleen tuli lisää länsikarjalais- ja savolaisasutusta varsinkin Pohjois-Karjalaan. Suomen Etelä-Karjalan maakunnassa puhuttavan kielen katsotaan edustavan suomen kaakkoismurteita, kun taas Pohjois-Karjalassa puhutaan murretutkijoiden mukaan suomen kielen savolaismurteita. Murreraja kulkee Luumäeltä ja Savitaipaleelta Parikkalan kunnan tienoille. Murteesta huolimatta pohjoiskarjalaisiakin pidetään karjalaisina eikä savolaisina.

Muutamin paikoin kantaväestöä jäi saarekkeiksi tulokkaiden keskelle ja esimerkiksi Lempaalassa ja Raudussa he muodostivat merkittäviä ja omaleimaisia väestöryhmiä, joihin kuului muun muassa runonlaulaja Larin Paraske. Hän itse kuului inkerikkojen kansaan[31], eikä karjalaisten. Läntisin keskiaikaisesta Käkisalmen Karjalasta polveutuva vähemmistöryhmä löytyy Parikkalasta. Suomessa ns. Laatokan Karjalan väestö jäi lähes kokonaan paikalleen. Nykyisessä Suomen Pohjois-Karjalassakin kantaväestön jälkeläisten osuus on muutamin paikoin merkittävä, yleensä maakunta edustaa kuitenkin Täyssinän rauhan jälkeistä uudisasutusaluetta. Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella ja Inkerinmaalla asui ruptuurisodan jälkeen etnisesti hyvin kirjavaa väestöä aina toiseen maailmansotaan ja Neuvostoliitossa suoritettuihin etnisiin puhdistuksiin asti. Suomen lähialueilla puhutulla karjalan kielellä sekä suomen savolais- ja kaakkoismurteilla on monia yhteisiä piirteitä, joita ei esiinny suomen läntisissä murteissa.

Evakkojen kaikkialle Suomeen asuttamisen vuoksi karjalaiset ovat levittäytyneet laajalle. Monilla suomalaisilla on karjalaiset juuret. Evakkokarjalaiset joutuivat kärsimään kulttuurieroihin liittyvistä ennakkoluuloista. Karjalaiset ovat muita Suomen heimoja enemmän pyrkineet säilyttämään omaleimaisuutensa. Tämä on johtunut paljolti siitä, että heiltä katkaistiin yhteys omaan maahansa. Karjalan Liitto on suurin tätä edistävä karjalaisjärjestö.

Talvisodassa karjalaisia taisteli Suomen puolella Sissipataljoona 5:ssä[32] ja jatkosodassa niin sanotuissa heimosoturiyksiköissä.[33]

Sodan jälkeen karjalaisia evakkoja ei juuri päästetty käymään luovutetuille alueille ja vielä nykyäänkin Suomenlahden ulkosaarille pääsyä rajoitetaan. Neuvostoliiton hajottua rajat avautuivat ja se avasi matkailun alueille.

Nykyaikana luovutettu Karjala, Suomen karjalaisen heimon kotiseutu, on Neuvostoliiton jäljiltä surkeassa tilassa, infrastruktuuri täysin rappeutunutta ja ympäristöasiat hoidettu leväperäisesti. Neuvostoliiton hajoaminen ja rajojen avautuminen on synnyttänyt Suomen ja Venäjän Karjaloiden kesken lähialueyhteistyötä ja mm. suomalainen Juminkeko-säätiö pyrkii ylläpitämään itäkarjalaista kulttuuria runonlaulajineen ja kylineen. Myös palautuskeskustelu lisääntyi hajoamisen jälkeen.

• Itä-Karjalan historia
• Karjalaisten historia
• Karjalan tasavallan historia
• Luovutetun Karjalan historia vuoden 1940 jälkeen

• Kirkinen, Heikki & Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes: Karjalan kansan historia. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X.

• Hämynen, Tapio (toim.): Kahden Karjalan välillä, kahden riikin riitamaalla. Studia carelica humanistica 5. Joensuun yliopisto 1994.
• Korpela, Jukka: Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia 2. Karjalan Kirjapaino Oy: Jyväskylä 2004.
• Sihvo, Hannes & Kaukiainen, Yrjö (päätoim.): Viipurin läänin historia. 1, Karjalan synty. Toimittanut Matti Saarnisto. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 2003. ISBN 952-5200-37-X.
• Saksa, Aleksandr: Rautakautinen Karjala: Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Studia Carelica humanistica 11. Joensuu: Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta, 1998. ISBN 951-708-602-4.