Karihaaran saha

Bergbomin ja Snellmanin kauppahuoneet perustivat Trävaruaktiebolaget Kemin eli Kemiyhtiön vuonna 1893. Yhtiön toiminnan muodostivat Bergbomien Laitakarin, yhteinen Karihaaran ja Snellmanien Röyttän höyrysahat sekä muutama pienempi vesisaha Pohjois-Suomessa. Yhtiön pääpaikka oli Oulussa, jossa omistajasukujen toiminnan keskus sijaitsi. Yhtiön toimitusjohtajana toimivat Snellman-suvun edustajat eli ensin vuoden ennen kuolemaansa kauppaneuvos Albert Oskar Snellman ja sen jälkeen nuorempi veli kauppaneuvos Karl August Snellman vuoteen 1918 asti. Toimintaa sahoilla johtivat isännöitsijät, jotka olivat yhtiön näkyviä hahmoja sahalla.[2] Yhtiön ensimmäinen vuosi meni erilaisissa järjestelyissä. Ensimmäinen Kemiyhtiön tavaramerkillä laivattu puutavaraerä lähti Karihaarasta kesällä 1894.[3]

Kolme Kemiyhtiön sahaa toimivat aluksi itsenäisinä. Suurin sahoista oli Karihaara, joka tuotti eniten lukuun ottamatta vuotta 1904. Viisivuotisjaksolla 1896–1900 Karihaaran vuosikeskiarvo oli 56 200 kuutiota. Vuosien 1901–1905 keskiarvo oli hieman pienempi eli 53 600 kuutiota. Kauden ennätys oli vuonna 1900 eli 67 800 kuutiota. Työntekijöitä vuosisadan vaihteen jälkeen oli Karihaaran sahalla yli 400 – ennätysvuonna 1900 peräti 540.[4] Karihaaran sahalla ensimmäinen työtaistelu oli toukokuussa 1906, joka kesti noin kuukauden ajan.[5]

Kemiyhtiön sahaustoiminta laajeni vuonna 1909 Ruotsin puolelle, kun yhtiö osti Haaparannan edustalla Seittenkarin saarella sijainneen Sandvikin sahan. Sahaa varten Kemiyhtiö perusti ruotsalaisen tytäryhtiön Svenska Trävaruaktiebolaget Kemi-yhtiön.[6] Vuonna 1914 käynnistyneen ensimmäisen maailmansodan aikaan ruotsalaisesta tytäryhtiöstä oli todellista hyötyä, kun Kemiyhtiö saattoi käyttää puolueettoman Ruotsin yritystään tuotteittensa vientiin länsimaihin, kuten Britanniaan ja Hollantiin. Lisäksi kirjeenvaihto asiakkaisiin voitiin hoitaa Sandvikin kautta. Kemiyhtiö käytti tuotteittensa vientiin vuosina 1916 ja 1917 norjalaista Narvikin satamaa, jonne tavara kuljetettiin rautateitse.[7]

Suomen itsenäistyessä Kemiyhtiöstä oli tullut mekaanisen ja kemiallisen puunjalostuksen yritys. Sulfiittiselluloosan tuotanto naapurisaarella Pajusaaressa aloitettiin syksyllä 1919. Samaan aikaan käynnistettiin sahan uudistus- ja laajennusohjelma, jolloin sahan kymmenen raamia vaihdettiin kahdeksaan uuteen sekä kaikki laitteet vaihdettiin sähkökäyttöisiksi, joten höyryn aikakausi oli mennyt ohi.[8]

Sahaus oli aikaisemminkin ollut suhdanneherkkää, ja samaan tilanteeseen päädyttiin 1920-luvun alussa. Kesäkuussa 1921 Karihaaran saha kuten Röyttä ja Laitakari pysäytettiin. Karihaara seisoi silloin kaksi ja puoli kuukautta. Kysyntä parani pian sen jälkeen ja palattiin normaaliin tuotantorytmiin. 1920-luvun loppupuoliskolla sahaukseen vaikuttivat myös lakot, joita oli mm. kesällä 1926 kuukauden ajan. Raaka-ainevarojen rajallisuuden ja sahaustarpeen hallitsemiseksi suunniteltiin pienempien yksikköjen sulkemista ja sahakohtaisia tuotantorajoituksia. Sahateollisuuden huippuvuodeksi muodostui vuosi 1927, joka ylitettiin seuraavan kerran vasta 1979. Karihaaralle suunniteltiin 1920-luvun puolivälissä 135 000 kuution osuutta. Muista sahoista Röyttän sahaa ei enää rakennettu vuonna 1928 tapahtuneen tulipalon jälkeen. Lisäksi ruotsalaisesta Sandvikin sahasta päätettiin luopua.[9]

Vuonna 1922 Kemiyhtiön toimitusjohtajaksi valittu Alfred Möller kannatti suuntautumista selluteollisuuteen sahauksen kustannuksella. Hänen aikanaan sahateollisuudessa olikin purettu päällekkäisyyksiä ja tuotantokapasiteettia. Kemiyhtiössä suunniteltiin uuden sulfaattiselluloosayksikön rakentamista, joka valmistui vuonna 1927. Sahatavaroiden hinnat alkoivat laskea ylitarjonnan vuoksi jo vuonna 1929. Tähän oli pääsyynä Neuvostoliiton tulo halvoilla hinnoilla sahatavaran myyjäksi kansainvälisille markkinoille. Pian sen jälkeen alkanut lamakausi vaikutti myös Karihaaran sahan toimintaan. Toimihenkilöiden palkkaa alennettiin merkittävästi, useita kymmeniä prosentteja. Tuotantoa ei tarvinnut kuitenkaan juurikaan rajoittaa. Kemiyhtiö selvisikin lamakaudesta – yhtiön sahateollisuus teki joka vuosi voitollisen tuloksen.[10]

Karihaaran saha Kemissä. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti W.G. Palmqvist ja se on rakennettu vuosina 1935–1937.

Möllerin seuraaja Kemiyhtiön toimitusjohtajana oli Karl Erik Ekholm, joka oli yhtiön hallituksessa toimineen kenraalimajuri Waldenin ehdokas. Hänen aikanaan, joka kesti vuoteen 1937, uudistettiin Karihaaran saha perusteellisesti. Siinä yhteydessä tehostettiin myös sahan ja sellutehtaan yhteistoimintaa. Sahausta oli lisätty 1930-luvun alussa Karihaarassa korvaamalla Röyttän tuotanto. Sahan uudistus tuloksena Euroopan suurin saha valmistui vuoden 1936 lopulla. Vuonna 1937 sahatavaraa valmistui Karihaarasta 316 145 kuutiota, josta pääosa Karihaarassa ja loput Laitakarin sahalta. Verrattaessa 1930-luvun saha- ja massateollisuutta, selluloosa toi kolmena vuonna eli 1932, 1936 ja 1939 enemmän rahaa kuin sahateollisuus. Kemiyhtiöstä tuli vuonna 1937 Suomen suurin sahatavaran viejä. Yhtiö ohitti perinteisesti ykkösasemassa olleen Enso-Gutzeitin. Sahauksen kannalta merkittävin muutos oli Laitakarin sahan toiminnan lopettaminen vuonna 1939. Näin Kemiyhtiön toiminta sahauksenkin osalta oli keskitetty Karihaaraan.[11]

Sodan syttyminen Euroopassa syyskuussa 1939 katkaisi vientitoiminnan. Sahatavaran tuotanto supistui sotavuosina 1939–1945 100 000–130 000 kuutioon, eli sahatavaran tuotanto oli karkeasti 40 prosenttia huippuvuoden 1937 tuotannosta. Tehdasalue säästyi sotien aikana tuhoilta. Lapin sodan tapahtumat lokakuussa 1944 muodostivat uhan myös sahalle, koska perääntyvät saksalaiset uhkasivat tuhota teollisuusalueen. Suomalaisjoukkojen onnistui kuitenkin suojata aluetta, vaikka saksalaiset pommittivatkin sitä.

Suuremman tuhon Karihaaran sahalle aiheutti sodan jälkeen syyskuussa 1949 hinaajan piipun kipinästä alkunsa saanut lautatarhan suurpalo, joka tuhosi lautatarhan lähes kokonaan eli 105 000 kuutiota sahatavaraa. Onnena onnettomuudessa oli se, että markkinat olivat juuri silloin hiljaiset ja täysmääräinen varaston vakuutus korvasikin tulipalon aiheuttamat menetykset. Tulipalon vaatimat uudistukset eivät kaikilta osin kuitenkaan valmistuneet seuraavaan 1950-luvun alun korkeasuhdanteeseen eli Korean sodan aiheuttamaan talouden nousuun.

30. syyskuuta 1949 vähän yli klo 17 alkoivat Kemi Oy:n Karihaaran ja Pajusaaren tehtaiden ja yhtiön hinaajien sireenit ulvoa, ja vähän ajan kuluttua siihen yhtyi Kemin kaupungin palolaitoksen sireeni. Se oli merkki alkaneesta Karihaaran lautatarhan suurtulipalosta.

Kehitys yhtiön eri tuotantoaloilla parani 1950-luvulla. Niin myös sahatavaran tuotanto Karihaarassa, sillä vuonna 1957 sahan tuotanto nousi 240 000 kuutioon.[12] Ennätykseen sahauksessa päästiin vuonna 1961, jolloin Karihaarassa sahattiin 300 000 kuutiota. Sittemmin tuotanto vaihteli suhdanteista riippuen 175 000 kuution tasolla.[13]

Sodan jälkeinen aika 1950- ja 1960-luvulla muutti Kemiyhtiön selkeästi kemiallisen metsäteollisuuden yritykseksi, jonka tavoitteena oli käsitellyn puuaineksen jalostusasteen nostaminen. Tuloksena oli kartonginvalmistus selluraaka-aineesta. Sahaustoiminnan eli mekaanisen metsäteollisuuden puolella käynnistettiin myös hieman myöhemmin kehitysohjelma eli vuosiksi 1973–1975. Se sisälsi pääasiassa sahatavaran jälkikäsittelylaitoksia. Sen jälkeen uusittiin varsinaisen sahan 1930-luvulta olevat koneistot. Kahdeksan vanhan kehäsahan tilalle valmistui vuonna 1976 pelkkahakkurivannesahalinja. Sinä vuonna mekaanisen metsäteollisuuden investoinnit olivat Kemiyhtiössä suuremmat kuin yhtiön kemiallisen metsäteollisuuden.[14]

Sahaustoiminta oli vielä aktiivista 1980-luvulla. Työntekijöitä oli enimmillään lähes tuhat. Markkinatilanne muutti etenkin 1990-luvun alussa epäedullisemmaksi mekaanisen metsäteollisuuden yrityksille. Kemiyhtiö fuusioitui vuoden 1991 jälkeen osaksi Metsä-Botniaa, jolloin sahaus eli mekaaninen metsäteollisuus tuli osaksi yritystä Oy Botnia Wood Ab. 1990-luvulla konsernin mekaanisen metsäteollisuuden johtajana toimi Antti Reinikka. Yrityksen pääomistaja Metsäliitto teki omistus- ja toimialajärjestelyitä 1990- kuin 2000-luvuilla. Vuonna 1995 siitä tuli osa Metsäliiton Metsä Timberiä[15] ja edelleen vuonna 2000 Finnforestia. Vuodesta 2006 Karihaaran saha oli osa Metsäliiton Puutuoteteollisuutta, joka sittemmin alkoi käyttää nimeä Metsä Wood.

Karihaaran sahan toiminta osana muuta Suomen mekaanista metsäteollisuutta oli altis kansainvälisille taloussuhdanteille. Tuotannon määrä 1990- ja 2000-luvuilla oli noin 100 000 kuutiota, josta vientiin meni 70 prosenttia. Alalla oli tänä aikana ylikapasiteettia, ja kustannusrakenteen kalleuden vuoksi oli alalla toimintavaikeuksia. Lopullisen iskun toiminnan alasajolle antoi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun kansainvälinen taantuma. Sen seurauksena sahan tuotannollinen toiminta keskeytyi toukokuussa 2009, jolloin jäljellä olleet 60 sahan työntekijää lomautettiin.[16] Lopullinen päätös sahan sulkemisesta tehtiin kesäkuussa 2014. 2019 Huhtikuussa Karihaaran sahan sahakoneet, tasaamo ja tukkilajittelija myytiin konekauppias Tapio Ylipurasen yhtiölle Wood Machinery Center, joka edelleen myi sahakoneet Itävaltaan Herbet Handlos GmbH:lle. [17]

• Alfred Bucht, 1893–1896
• Lars Mauritz Magnusson, 1896–1906
• Georg Snellman, 1906–1918
• Gustav Lund, 1918–1925
• Aatto Suopanki, 1925–1944

• Hedman, Ossi: Kemin kaupungin historia. 1. osa. Tampere: Kustannusosakeyhtiö Sanan Tien kohopaino, 1969.
• Virtanen, Sakari: Lapin leivän isä. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 1993.