Karhunpesäsuunnitelma

Syksyllä 1918 suomalaisia vastaan Iso-Britannian tuella taistelleet karjalaiset kääntyivät suomalaisten puolelle. Ympärysvaltojen interventiojoukot poistuivat Itä-Karjalasta ja Muurmannin rannikolta syys–lokakuussa 1919. Vienan Karjalaan muodostui käytännössä jo kesällä 1919 valtatyhjiö valkoisten venäläisten menettäessä otteensa alueesta, kun taas eteläisempi Aunuksen Karjala oli suomalaisten karkottamisen jälkeen lähinnä venäläisten bolševikkien hallussa. Suomalaiset jäivät miehittämään vain rajan pinnassa sijainneita Repolan ja Porajärven pitäjiä, joiden asukkaat olivat päättäneet liittyä Suomeen. Itäkarjalaiset tajusivat heille koittaneen parhaimmat mahdollisuudet itsenäisyyteen. Uhtualla perustettiin heinäkuussa 1919 Vienan Karjalan väliaikainen toimikunta, joka käytti valtaa Vienan alueella seuraavan vuoden ajan. Se torjui valkoiset venäläiset Vienasta ja neuvotteli valkoisen Pohjois-Venäjän armeijan komentajan kenraali Jevgeni Millerin kanssa Vienan Karjalan tulevaisuudesta, kunnes Millerin armeija Arkangelissa romahti helmikuussa 1920. Uhtuan väliaikaisen hallituksen koollekutsumat, yleisellä äänioikeudella valitut 117 edustajan maapäivät kokoontuivat 21. maaliskuuta – 1. huhtikuuta 1920. Ne vaativat kansanäänestystä Vienan Karjalan itsenäisyydestä ja neuvostojoukkojen välitöntä poistumista alueelta. Toimikunnan nimeksi muuttui Karjalan väliaikainen toimikunta, kun siihen liittyi Aunuksen Karjalan kuntia. Itä-Karjalan kansallista itsemääräämisoikeutta vastustaneet bolševikit valtasivat Vienan Karjalan alueen touko–kesäkuun 1920 aikana ja itäkarjalaisten oma hallitus pakeni Uhtualta Suomeen juhannuksen aikoihin.[2][1]

Huonosti aseistetun muutaman sadan karjalaispakolaisen johtoon nousi suomalainen jääkärikapteeni Kalle Mata. Joukko kävi syyskuuhun 1920 asti muutamia sissitaisteluita, kunnes vetäytyi kokonaan Suomen puolelle. Tämän jälkeen hän hakeutui Itä-Karjalan vapauttamissuunnitelmia ulkoministeriölle tehneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin seuraan. Sivén ja Mata alkoivat luoda Karhunpesäsuunnitelmaa kun syksyllä 1920 selvisi, että Repola ja Porajärvi aiottaisiin luovuttaa Tarton rauhassa takaisin Neuvosto-Venäjälle ja itäkarjalaiset jätettäisiin oman onnensa nojaan. Sivén ilmoitti ulkoministeri Rudolf Holstille, ettei Repola alistuisi pelinappulaksi vaan lähtisi vaikka epätoivoiseen taisteluun vienalaisten kanssa itsenäisyyden saavuttamiseksi. Syys–lokakuussa Repolan kunnallisvaalien tuloksen perusteella Repola erosi Suomesta ja Venäjästä ja julistautui itsenäiseksi hallituksenaan Repolan toimikunta. Porajärvi toimi perässä samoin. Repola ja Porajärvi aikoivat nousta Neuvosto-Venäjään liittämistä vastaan kapinaan, joka olisi ollut ponnahduslauta koko Itä-Karjalan vapautumiselle.[1]

Ensimmäinen versio Karhunpesäsuunnitelman operaatiosta luotiin 14. lokakuuta 1920 samana päivänä kuin Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin. Ideana oli hyväksikäyttää puna-armeijan heikkoutta ja Itä-Karjalan vaikeakulkuista maastoa. Suunnitelman mukaan jääkärikapteeni Kalle Matan johtamat alle 800-henkiset vienalaisjoukot ja suomalaisvapaaehtoiset muodostivat suunnitelman mukaan vapautusarmeijan rungon. Suunnitelman operaatio alkaisi 200 miehen yllätyshyökkäyksellä Muurmannin rataa kohden Repolasta Sorokkaan päin. Tämän jälkeen vienalaisjoukot hyökkäisivät Vienan Kemiä päin. Näiden hyökkäysten oli tarkoitus nostattaa Itä-Karjalassa kansannousu, joka muuttaisi ulkopoliittista tilannetta ja pakottaisi virallisen Suomen liittymään sotaan vakinaisen sotaväen turvin. Ulkoministeri Holsti ei täysin torjunut tätä rohkeaa suunnitelmaa.[1]

Varsinainen karhunpesäsuunnitelma valmistui, kun sen tekoon liittyi Repolan toimikunnan kansliapäällikkö luutnantti Paavo Höttönen. Rahoitus oli ollut ongelma kaikissa tähän menneissä tehdyissä heimosotaretkissä ja miehet keksivät rahoitukseen ratkaisun. Repolan toimikunta hyväksyi 25. marraskuuta suunnitelman, jonka mukaan Repolasta myytäisiin tukkeja Suomeen. Viipurin Saha Oy ja Suomalainen Puuliike Oy olivat jo ilmoittaneet kiinnostuneensa ostamaan 150 000 runkoa tukkipuita "erään aivan Suomen rajaa pitkin juoksevan joen varrelta" . Metsätöihin haalittaisiin repolalaisia, karjalaisia ja suomalaisia, jotka muodostaisivat sotajoukon suunnitelmalle. Tukkikauppa rahoittaisi asekustannukset, hankkisi miehet ja toisi peitetyön kansannoususuunnitelmille. Suomen aktivisteilta olisi saatu aseet ja tarvikkeet, joten 500–600 sotilasta olisi voitu aseistaa heti. Repolan toimikunta eli Repolan hallitus laski tarvittavan 1200 kivääriä, 1,2 miljoonaa patruunaa, 12 pikakivääriä ja 240 000 pikakivääripatruunaa. Repolaan vievät päätiet (Tiiksjärvi–Muujärvi–Omelia ja Porajärvi–Lentiera–Repola) murrostettaisiin täysin ja annettaisiin lumettua, jotta Repolasta muodostuisi suljettu tukikohta eli karhunpesä. Tätä karhunpesää eli Repolaa olisi voitu puolustaa helmikuusta lähtien, vaikka koko kevät 1921 ja odottaa muita kapinallisuuksia nousevan Neuvosto-Venäjällä. Sivénin apulaisen ja suunnitelmaa laatineen Jalmari Takkisen mukaan Höttösellä oli suhteita Kronstadtin kapinallisiin matruuseihin ja Repolaan saapui kirjeitä Venäjän sosiaalivallankumoukselliselta puolueelta, joka varoitti karjalaisia lähtemästä yksin taisteluun. Karhunpesäsuunnitelman piti olla viimeinen mahdollisuus, jos tilanne ei helpottuisi Itä-Karjalan suhteen.[1]

Marraskuun 1920 lopulla suunnitelmaa toteutettiin täysillä ja se oli jo esitelty ulkoministeriölle. Vienan väliaikaista hallitusta ja sen joukkoja pyydettiin siirtymään Repolaan. Elmo Kailan johtama Jääkäritoimisto toimitti joulukuun alussa Lieksaan 500 japanilaista kivääriä ja 100 000 patruunaa. Repolan toimikunnalla oli entuudestaan jo kaksi Maxim-konekivääriä ja neljä Lewis-pikakivääriä. Joensuun rajakomendantti, reservikapteeni Ilo Schroeder saatiin ummistamaan asekuljetuksilta silmänsä.[1] 16. joulukuuta mennessä metsää oli onnistuttu jo myymään 2 miljoonan markan arvosta, joten rahoitus oli kunnossa.

Alusta huolimatta pian kaikki alkoi mennä pieleen. Kaikista eri paikallisista maakuntahallituksista muodostettu Karjalan Keskushallitus ei näyttänyt olevan täysin toimintakykyinen. Rahoitusta oli vaikea saada ja aktivistien luottamus suunnitelmaa kohtaan lannistui Kailaa lukuun ottamatta. Hanke ei saanut Gustaf Mannerheimin tukea. Huolia aiheutti myös se, että suunnitelman tarkoitus ei välttämättä ollut sotilaallinen voitto, vaan kansainvälinen huomio ja karjalaisten historiallinen kansallinen taistelu, josta karjalaiset voisivat tulevaisuudessa ammentaa voimaa. Suunnitelma alkoi kaatua toden teolla, kun Moskovasta kyseltiin tammikuun alussa 1921 Repolan asekuljetuksista. Sivén joutui antamaan selvityksen, jonka mukaan aseita oli kuljetettu Repolaan. Sivén joutui eroamaan tehtävästään, kun tilanne uhkasi paisua suureksi ulkopoliittiseksi kriisiksi, koska rauhansopimus oli jo allekirjoitettu. Paavo Höttönen kuoli 9. tammikuuta Repolassa vahingonlaukaukseen ja karjalaisten aktivistiliike alkoi hajota. Epätoivoinen ja ahdistunut Sivén tajusi tappion tulleen ja viimeisenä ratkaisuna ampui itsensä Repolan nimismiehentalossa 12. tammikuuta 1921.[1]

Suomalaiset ja karjalaiset aktivistit luopuivat yrityksestään rikkoa tuore rauha ja karhunpesäsuunnitelma hylättiin. Suomalaiset vetäytyivät Repolasta helmikuun puoliväliin 1921 mennessä. Historioitsija Jussi Niinistön mukaan suunnitelma olisi hyvinkin saattanut onnistua, koska operaation suunniteltu ajankohta sattui juuri Kronstadtin matruusikapinan aikoihin. Kaiken lisäksi Itä-Karjalassa oli vain vähän bolševikkijoukkoja ja Venäjällä kuohui muutenkin. Suunnitelmalla olisi saattanut olla vielä mahdollisuus Höttösen kuolemasta huolimatta, jos ei Sivén olisi ampunut itseään. Suunnitelman työryhmästä Jalmari Takkinen pysyi aktiivisen aseellisen vastarinnan kannalla ja hän loikin itäkarjalaisten kansannousun suunnitelmat karhunpesäsuunnitelman pohjalta.[1]

1. Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia 1918–1922", s. 225–238. SKS, 2005.
2. Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II: toukokuu 1918–joulukuu 1920, s. 323–328, 335, 352. WSOY, Porvoo–Helsinki 1971.