Kantilaisuus

Kantilaisuudella tarkoitetaan filosofisia näkemyksiä, jotka rakentuvat Immanuel Kantin filosofian pohjalle.[1] Kantilaisuus voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin:

• Kantin välittömät oppilaat, kuten M. Herz, G. B. Jäsche, C. C. E. Schmid, J. G. K. C. Kiesewetter, W. T. Krug ja Friedrich Gottlob Born.
• Filosofit, joiden ajattelu seurasi Kantia monissa asioissa, vaikkakin tietyin muutoksin: esimerkiksi Karl Leonhard Reinhold, Jakob Friedrich Fries, Salomon Maimon ja Friedrich Eduard Beneke.
• Uuskantilaiset (Marburgin ja Badenin koulukunta)
• Kriitikot (uuskantilaisuudesta riippumattomat Kantin seuraajat)
• Nykyajan Kant-tutkijat, kuten Otfried Höffe, Helmut Holzhey, Dieter Henrich, Gerold Prauss, Norbert Hinske, Rainer Brandt, Paul Guyer ja Henry E. Allison.

Kantilaiset suuntaukset yrittivät ratkaista muun muassa suhdetta olion ja ilmiön välillä sekä monia muita riittämättömäksi koettuja Kantin ajatuskehitelmiä. Osa pyrki säilyttämään Kantin muotoilut sellaisenaan, osa muokkasi ja laajensi tämän filosofiaa. Hegeliläisyyden ajauduttua filosofisiin ja erityistieteellisiin vaikeuksiin syntyi uuskantilaisuus, jossa tehtiin paluu Kantin ajatuksiin.[1]

Termiä ”kantilaisuus” voidaan käyttää edelleen nykyfilosofiassa kuvaamaan tiettyjä mielenfilosofisia, tietoteorisia ja eettisiä näkemyksiä. Etiikassa kantilaisuus on velvollisuusetiikan pääsuunta.