Kansansota

Kansansota (engl. people's war, myös popular war, ital. guerra di popolo) on sota, jossa kansalaisjoukot nousevat vapaaehtoisesti aseisiin. Kansansota on yksi 1800-luvulla nousseen kansallistumishengen ilmentymistä, joskin historiassa on myös varhaisempia esimerkkejä kansansodan luonteen saaneista sodista.

Garibaldin vapaaehtoisarmeija "Punapaidat" Catalafimin taistelussa 1860.

Termiä ei tule sekoittaa kansalaissotaan, joka tarkoittaa sisällissotaa, jota käyvät lähinnä vain valtion kansalaisista muodostuvat osapuolet ilman ulkomaiden tai muiden valtion ulkopuolisten tahojen osallistumista.

Kansansota sodan ja sodankäynnin teoriassa

Yhtenä ensimmäisistä kansansodiksi nimetyistä sodista on Isänmaallinen sota, joka on venäläinen nimitys Venäjän Ranskaa vastaan vuonna 1812 käymälle sodalle. Sotaan Venäjän puolella osallistui preussilainen sotateoreetikko Carl von Clausewitz, joka on osaltaan vaikuttanut kansansodan käsitteen yleistymiseen, sillä hän käsitteli kansansotaa kirjassaan Vom Kriege (suom. "Sodasta", myös nimellä "Sodankäynnistä"). Samoin toinen sotateoreetikko Antoine-Henri Jomini käsitteli sodan muuttuvaa luonnetta; koska sota koski nyt suurempia ihmisryhmiä eikä rajoittunut pelkästään ammattilaisarmeijoiden kentällä käymiin taisteluihin, hän pelkäsi kansansodan muuttuvan tulevaisuudessa yhteiskuntien vitsaukseksi.[1]

Monet kansansodat ovat liittyneet kapinoihin, itsenäistymissotiin ja vallankumoukselliseen sotimiseen, ja tunnetuista vallankumouksellisista muun muassa Engels ja Lenin puhuivat kansansodasta. Kiinan puhemies Mao Zedong kehitti sodankäynnin opin, jonka hän nimesi pitkitetyksi kansansodaksi.[2][3]

Kuninkaan sota ja kansansota

Italian yhdistymisen ajan itsenäisyyssodissa 1800-luvulla Sardinian-Piemonten puolella taistellut Giuseppe Garibaldi nähtiin kansalaisarmeijoiden johtajana, joka kävi sotaa Italian yhdistämisen puolesta. Sardinian kuninkaan Viktor Emanuel II:n nähtiin käyneen puolestaan "kuninkaallista sotaa". Armeijoiden varustuksessa oli suuria eroja; kuninkaallinen armeija oli varustautunut uudenaikaisin asein ja sen sotilaat pukeutuivat näyttäviin univormuihin, kun Garibaldin joukot koostuivat köyhistä ja huonosti varustetuista vapaaehtoisista. Garibaldi kävi irrallista sotaa vuonna 1848, jolloin häntä tukemaan asettunut Giuseppe Mazzini julisti:"Kuninkaallinen sota on ohitse; kansansota on alkanut".[4] Tämä rinnakkaisasettelu synnytti käsitteen "kuninkaallinen sota ja kansansota" (Guerra regia e guerra di popolo) Italian historiografiaan. Myöhemmin Garibaldin vapaaehtoisten yhdenmukaisena asusteena olivat univormun virkaa toimittavat punaiset paidat, jotka antoivat hänen kansanarmeijalleen sen kutsumanimen. Punapaitoina tunnettu vapaaehtoisarmeija kasvoi ajoittain kymmenien tuhansien kokoiseksi, mutta sotaretken Sisiliaan hän aloitti vain noin tuhannen miehen voimin. Saarella hänen armeijaansa liittyi lisää paikallisia vapaaehtoisia. Kansan tukema Garibaldi onnistui lopulta valloittamaan Sisilian ja koko Molempain Sisiliain kuningaskunnan alueen.[5]

Maon pitkitetyn kansansodan doktriini

1900-luvulla Kiinan puhemies ja vallankumousjohtaja Mao Zedong kehitti kansansodasta oman sotilaallis-poliittisen doktriininsa, jonka vuoksi termi liitetään nykyisin usein kommunistisiin vallankumoustaisteluihin. Maon kansansotaopin (myös nimellä "pitkitetty kansansota") mukaan kansansota on massojen sotaa. Sen onnistumisen tärkein edellytys on kansan tuen saavuttaminen ja säilyttäminen, jolloin vastustajan armeija voidaan houkutella syvälle vihamielisen alueen sisään, jossa paikalliset asukkaat voivat näännyttää vastustajan sissi- ja liikkuvan sodankäynnin keinoin.[3]

Lähteet
  1. Pekka Visuri: Carl von Clausewitz ja modernin sodankäynnin teoria. Tiede ja ase, 1996, nro 54/ 1996, s. 64–89. ISSN 0358-882.
  2. Turun historiallinen yhdistys: Turun historiallinen arkisto, Nide 38. Turun Kansallinen Kirjakauppa, 1982.
  3. Mao Zedong: Quotations from Chairman Mao Tsetung, s. 88–102. China Books, 1972. ISBN 083512388X.
  4. Lucy Riall: Garibaldi: Invention of a Hero, s. 68–75. Yale University Press, 2007. ISBN 0300112122.
  5. Martin Collier: Italian Unification, 1820–71, s. 69–70. Heinemann, 2003. ISBN 0435327542.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.