Kansalaisluottamus

Kansalaisluottamus (ruots. medborgerligt förtroende) oli aikaisemmin Suomen laissa tunnettu käsite. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi (1–15 vuodeksi) menettämään myös kansalaisluottamuksensa. Tällöin hän oli kansalaisluottamusta vailla tietyn ajan vielä sen jälkeen, kun hänet oli vapautettu.

Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin, ja se oli merkittävä virkatodistukseen.

Jos alle 18-vuotias syyllistyi rikokseen, josta oli säädetty kansalaisluottamuksen menetys, hänet tuomittiin sen asemesta vain todistajaksi kelpaamattomaksi, enintään kolmeksi vuodeksi.[1]

Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969,[2] todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna 1953.[1]