Kansainliiton mandaattialue

Mandaattialueiden asemasta hallinnosta säädettiin Kansainliiton peruskirjan 22. artiklassa. Ne jakautuivat kolmeen luokkaan, A, B- ja C-mandaattialueisiin.[1]

• A-mandaattialueilla oli itsehallinto, mutta hallitsevan valtion tehtävänä oli antaa apua ja neuvoja, kunnes niiden voitiin katsoa olemaan valmiita itsenäistymään.[1] Niiden osalta järjestely oli siis alkujaankin tarkoitettu väliaikaiseksi.[1]

• B-mandaattialueita hallitsevan valtion oli käytettävä valtaansa muun muassa uskonnonvapauden turvaamiseksi. Sotilastukikohtien perustaminen alueille oli kielletty.[1]

• C-mandaattialueita hallittiin hallitsevan valtion lakien mukaan.[1]

Mandaattijärjestelmä perustettiin Etelä-Afrikan silloisen pääministeri Jan Christian Smutsin aloitteesta.[2]

Mandaatti­hallintoa ei tarkoitettu pysyväksi, vaan mandaatti­alueita oli kehitettävä vähitellen kohti itse­hallintoa.[2] Niiden itsenäistymiselle ei kuitenkaan ollut asetettu mitään määrä­aikaa, mutta Lähi-idässä olevien A-mandaatti­alueiden oletettiin itsenäistyvän jo lähi­tulevaisuudessa, Afrikassa ja Oseaniassa olevien Saksan entisten siirto­maiden sen sijaan vasta pitkän ajan kuluttua.[3]

Mandaattialueita hallinneiden valtioiden oli vuosittain toimitettava niistä raportti Kansain­liitolle. Käytännössä mandaatti­alueiden asema ei kuitenkaan kovin oleellisesti eronnut siirto­maista, joskin epäkohtia oli Kansain­liiton perus­kirjaan vedoten helpompi arvostella kuin varsinaisissa siirto­maissa.[3]

Mandaattialueista Mesopotamia itsenäistyi ensimmäisenä jo 1932 jolloin Irakin kuningaskunta perustettiin, muutkin Lähi-idässä sijaitsevat toisen maailmansodan aikana tai pian sen jälkeen. Muut mandaattialueet, Lounais-Afrikkaa eli nykyistä Namibiaa lukuun ottamatta, muutettiin sodan jälkeen YK:n huoltohallintoalueiksi, joiden asema oli pitkälti samanlainen kuin aikaisemmin mandaattialueinakin. Niitä koskevia asioita käsittelemään perustettiin YK:n huoltohallintoneuvosto. Japanille kuuluneiden mandaattialueiden hallinto siirrettiin kuitenkin Yhdysvalloille. Lounais-Afrikkaa ei muutettu huoltohallintoalueeksi, vaan Etelä-Afrikka julisti sen liitetyksi suoraan alueeseensa ja hallitsi sitä vuoteen 1990 saakka jolloin siitä tuli itsenäinen Namibian tasavalta, vaikka YK jo kauan sitä ennen oli julistanut Etelä-Afrikan hallinnon siellä laittomaksi.

Nykyisin ei huoltohallintoalueita enää ole, vaan ne kaikki ovat joko itsenäistyneet tai yhdistetty naapurivaltioihin. (Poikkeuksena ovat Pohjois-Mariaanit, jotka ovat yhä Yhdysvaltojen hallinnassa, mutta eivät enää huoltohallintoalueena.) Viimeisenä itsenäistyi Palau vuonna 1994. Huoltohallintoalueita ja -neuvostoa koskevat YK:n peruskirjan 75. -91. artiklat ovat kuitenkin yhä muodollisesti voimassa.

Alla olevissa taulukoissa olevat vuosiluvut tarkoittavat aikaa, jonka alue oli mandaattialueena tai huoltohallintoalueena.

A-luokka

Entiset Osmanien valtakunnan alueet

alue	valtio	vuosina	itsenäinen valtio
Mesopotamia	Britannia	1920–1932	Irak
Palestiina	Britannia	1920–1948	Israel  Jordania
Syyria	Ranska	1920–1946	Syyria  Libanon

B-luokka

Entiset Saksan alueet Länsi ja- Keski-Afrikassa

alue	valtio	vuosina	itsenäinen valtio
Ruanda-Urundi	Belgia	1922–1962	Burundi  Ruanda
Tanganjika	Britannia	1919–1961	Tanganjika
Brittiläinen Kamerun	Britannia	1922–1961	Kamerun,  Nigeria
Ranskan Kamerun	Ranska	1918–1960	Kamerun
Ranskan Togomaa	Ranska	1916–1960	Togo  Ghana
Brittiläinen Togomaa	Britannia	1916–1957	Ghana

C-luokka

Entiset Saksan alueet Lounais-Afrikassa ja Tyynellävaltamerellä

alue	valtio	vuosina	itsenäinen valtio
Koillinen Uusi-Guinea	Australia	1919–1949	Papua-Uusi-Guinea
Nauru	Australia  Britannia  Uusi-Seelanti	1920–1947	Nauru
Samoa	Britannia  Uusi-Seelanti	1920–1947	Samoa
Eteläisen Tyynenmeren saaret	Japani	1919–1947	Palau  Mikronesia  Marshallinsaaret  Pohjois-Mariaanit
Lounais-Afrikka	Etelä-Afrikka	1915 — 1945	Namibia