Kanava (sanomalehti)

Viipurin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti oli kirjanpainaja Anders Cedervallerin julkaisema Sanan Saattaja Viipurista, joka lakkasi toimittajapulaan vuoden 1841 lopussa. Marraskuussa 1844 Cedervallerin perilliset tekivät anomuksen julkaisulupansa uudistamisesta ja lehden nimen muuttamisesta muotoon Kanava, Sanansaattaja Viipurista. Senaatti hyväksyi anomuksen joulukuussa, mutta lehden ensimmäinen näytenumero ehti ilmestyä seuraavan vuoden alussa vanhalla nimellä. Uusi nimi Kanava liittyi Saimaan kanavan rakentamiseen, mutta sillä oli myös vertauskuvallinen merkitys: lehti oli tarkoitettu suomalaisia yhdistäväksi väyläksi, jota pitkin tieto ja yhteiskunnalliset näkemykset kulkisivat.[2]

Ohjelmaltaan Kanava edusti J. V. Snellmanin sosiaalista fennomaniaa. Se oli Snellmanin Saiman suomenkielinen vastine, joskin sysäyksen lehden perustamiseen antoi ilmeisesti innokas suomen kielen harrastaja Wolmar Schildt. Kanavan tavoitteita olivat kansallisen tietoisuuden herättäminen, julkisen keskustelun välineenä toimiminen sekä suomen kirjakielen ja kirjallisuuden kehittäminen. Saiman tavoin se kannatti elinkeinovapautta sekä puhui teollisuuden ja maatalouden edistämisen puolesta. Kanava pyrki olemaan kaikille säädyille suunnattu yleislehti, joka erityisesti korosti, ettei sitä ole tarkoitettu vain rahvaan opetukseksi.[3][4]

Kanavan toimittaja Pietari Hannikainen oli Helsingin yliopistosta maanmittariksi valmistunut sääminkiläisen talonpojan poika, joka Wolmar Schildtin ja Snellmanin vaikutuksesta oli kokenut fennomaanisen herätyksen[5]. Alkuvaiheessa mukana oli myös lehtori Henrik Corander. Hannikaisen työskennellessä ammatissaan eri puolilla Viipurin lääniä lehden asioita saattoi hoitaa viipurilainen Juho Pynninen.[6]

Avustajia lehdellä oli melko vähän. Heistä tärkeimmät olivat suomalaisuudesta, kielestä ja kirjallisuudesta kirjoittanut Wolmar Schildt, runoja, ajanvietepaloja ja maatalouskirjoituksia laatinut Valkeasaaren kirkkoherra Konstantin Schröder sekä viipurilainen kauppa- ja konttoriapulainen ja innokas kansanvalistusmies Juho Pynninen, jonka kirjoitukset käsittelivät erityisesti kansankirjastojen perustamista. Muita avustajia olivat J. F. Lagervall, K. H. Ståhlberg, Kustaa Paturi, J. F. Granlund ja Elias Lönnrot. Kanavan yleisilmeen loi kuitenkin yksin Hannikainen, joka sai nopeasti tunnustusta taitavana lehtimiehenä.[7]

Lehdessä julkaistiin ilmoituksia myös ruotsiksi, saksaksi ja venäjäksi. Kolmikielinen ilmoitus kaupungin rouvasväen järjestämistä naamiaisista Kanavassa 30.12.1846.

Useimpien muiden tuon ajan suomalaisten sanomalehtien tapaan Kanava ilmestyi kerran viikossa nelisivuisena ja kaksipalstaisena. Sen sivuilla ensimmäisinä olivat uutiset, sen jälkeen muut kirjoitukset ja lopussa ilmoitukset. Lehti ladottiin fraktuuralla, mutta ilmoitusosastossa käytettiin myös antiikvaa. Ilmoitukset ja viimeisenä vuonna myös kaikki uutiset ladottiin petiitillä.[8]

Lehden sisällössä keskeisellä sijalla oli kieli- ja kansallisuuskysymys[9]. Se kiinnitti huomiota myös kansankirjastojen ja kirjapainojen perustamiseen, kouluoloihin sekä Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Helsingin yliopiston toimintaan. Talouselämän kysymyksistä esillä olivat Saimaan kanavan rakentaminen, maatalouden kehittäminen, teollisuus ja kauppa sekä uusien keksintöjen esittely.[10] Maatalouden alalla lehden johtoteemoja olivat peltoviljelyn edistäminen ja kaskenpolton supistaminen[11]. Sosiaalisista kysymyksistä Hannikaista lähellä olivat maanomistusolot ja tilojen jakaminen maaseudun tilattomalle väestölle. Snellmanin tavoin hän kannatti ammattikuntien lakkauttamista sekä kiinnitti huomiota oikeudenkäyttöön, vankeinhoitoon ja köyhäinhuoltoon.[12] Kanava otti usein artikkelinsa pohjaksi jonkin Saiman kirjoituksen ja kävi polemiikkia varsinkin K. A. Gottlundin lehtien Suomalaisen ja Suomen kanssa[13].

Kanavalla oli huomattava merkitys suomenkielisen kaunokirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin kehittäjänä. Hannikainen julkaisi lehdessään ensimmäisen julkisesti esitetyn suomenkielisen näytelmän, vuonna 1838 laatimansa komedian Silmänkääntäjän, ensimmäiset kirjallisuushistoriallisesti merkittävät suomalaiset novellit sekä joukon varhaisia matkakuvauksia, joita kirjoittivat muun muassa Wolmar Schildt, D. E. D. Europaeus ja Elias Lönnrot. Yksittäisten kirja-arvostelujen lisäksi lehdessä ilmestyi kirjallisuuskatsauksia ja yleisarviointeja, joista useimmat olivat sen toimittajan omaa käsialaa. Kirja-arvosteluja laativat myös Schildt, Konstantin Schröder, Juho Pynninen ja K. H. Ståhlberg. Kanava arvioi aikansa lehdistöä, julkaisi ensimmäiset suomenkieliset teatteriarvostelut ja nosti esille ajatuksen suomalaisen teatterin perustamisesta. Sen kritiikki vaikutti Zacharias Topeliuksen kirjailijanuran kehitykseen.[14]

Myös uutislehtenä Kanava oli edellä ajan muita suomenkielisiä lehtiä. Uutisia saatiin muun muassa Finlands Allmänna Tidningistä ja St. Petersburgische Zeitungista, yksityisiltä tiedottajilta sekä paikallisista lähteistä. Kotimaanuutisissa hallitsevassa asemassa olivat hovioikeuden tiedot, virka- ja nimitysasiat, erilaiset kunnianosoitukset, merkkihenkilöiden matkat, sää ja vuodentulo. Venäjän uutisissa korostuivat keisariperheen tapahtumat. Ulkomaanuutisissa heijastuivat Euroopan ja muun maailman levottomuudet ja poliittinen epävakaus.[15] Muihin lehtiin verrattuna Kanavassa oli poikkeuksellisen paljon paikallisia uutisia ja se kiinnitti erityistä huomiota myös talouselämään. Kirkollisia uutisia lehdessä oli papistoon kriittisesti asennoituneen Saiman tavoin vähän.[16] Toisin kuin muissa suomenkielisissä lehdissä, Kanavassa oli runsaasti virallisia kuulutuksia ja yksityisiä ilmoituksia. Monikansallisen kauppakaupungin ainoana lehtenä se julkaisi niitä myös ruotsin, saksan ja venäjän kielillä.[17]

Lehti ilmestyi aikana, jolloin suomen kirjakielen kehitys koki voimakkaan murroksen. 1840-luvulla käytiin kamppailua kirjakielen murrepohjasta, keskusteltiin kieltä vaivaavista muukalaisuuksista ja sen oikeinkirjoituksen vakiinnuttamisesta sekä laadittiin runsaasti uudissanastoa. Itä- ja länsimurteiden vastakkainasettelussa Hannikainen edusti välittävää kantaa. Hän arvosti kansankieltä, mutta ei hyväksynyt murteita sellaisenaan kirjakielen perustaksi. Kanava osallistui merkittävällä tavalla suomalaisen kulttuurisanaston kehittämiseen, vaikka sen toimittaja itse suhtautui torjuvasti muun muassa Schildtin harrastamaan tarpeettomien uudissanojen luomiseen. Lehdessä ensimmäistä kertaa esiintyviä sanoja ovat esimerkiksi kansakoulu, lukio, kirjanpitäjä, osake, vuorineuvos, vakuuttaa, nimetä, yhteisö, kirje ja aitosuomalainen. Ajan tapaan Hannikaisen kielessä on vakiintumattomuutta, murteellisuutta ja jäykkiä vierasperäisiä rakenteita, mutta parhaimmillaan se on melko sujuvaa suomenkielistä proosaa.[18]

Vuonna 1845 Kanavan kokonaislevikki oli 327 vuosikertaa, josta 148 meni Viipurin ja lähiseudun tilaajille. Postin kautta lehteä tilattiin eniten Kuopioon, Pietariin, Helsinkiin ja Turkuun. Toisena ilmestymisvuonna levikki kasvoi 466:een, mutta laski seuraavana vuonna 350 vuosikertaan.[19] Lehden yleisö oli kuitenkin suurempi, koska varsinkin maaseudulla sanomalehdet kiersivät useilla lukijoilla[20].

Kanavan taloudesta ei ole säilynyt tarkkoja tietoja. Ilmeisesti sen tilaus- ja ilmoitustulot menivät lehden julkaisijoina toimineille Cedervallereille mahdollisen voiton jäädessä toimittajalle. Hannikaisen mukaan Kanava ei ollut toimittajalleen kannattava yritys, kuten eivät olleet aikansa muutkaan suomenkieliset sanomalehdet. Niitä tehtiin paljolti harrastuksesta osana kansallista kulttuurityötä.[21]

Sensuurin jälki Kanavassa 29.4.1846: ”Kun tähän aivottu ja valmiiksi pantu kirjotus, ehkä Herra Sensorilta jo painettavaksi luvattu, oli anoastansa Suomeksi kirjotettu eikä millekään vieraalle, ulkomaiselle kielelle vielä käännetty, on se niin muodoin ilmaantuneesta syystä täytynyt pois otettaa, saamatta muutakaan, ajantärkeyden suhteen, siaan pannuksi, josta siis pyydämme lukioimme meitä ei syyttämään.”

Hannikainen joutui hankaluuksiin Viipurin läänin kuvernöörin Casimir von Kothenin kanssa helmikuussa 1846, kun Saima oli julkaissut Kanavan kirjoituksen läänin maanomistusoloista otsikolla Uusi köyhälistötehdas. Saman vuoden toukokuussa paikalliset sensorit määrättiin lääniensä kuvernöörien valvontaan, jolloin suomea osaamaton von Kothen alkoi vaatia toimittajalta ruotsinkielisiä käännöksiä lehden kirjoituksista. Kesäkuussa Kanava julkaisi Gottlundin Suomalaisesta lainatun ortodoksista kirkkoa käsittelevän artikkelin, mikä johti Gottlundin lehden lakkauttamiseen ja Viipurin sensorin Johan Thesleffin korvaamiseen tehtäväänsä virkaintoisesti suhtautuneella Jaakko Juteinilla. Sensuuri poisti Kanavasta useita kirjoituksia ja kielsi syyskuussa 1847 kokonaan yhden sen numeroista. Lehden toiminta vaikeutui huomattavasti, ja vuoden lopussa kirjanpainaja ja toimittaja tekivät päätöksen sen lopettamisesta.[22]

Kanavan lakattua sen tehtävät suomalaisuusaatteen herättäjänä siirtyivät vuonna 1847 Helsinkiin perustetulle Suomettarelle,[23] jota myös Hannikainen ryhtyi avustamaan. Vuosina 1849–1851 hän toimitti Viipurin Maanviljelysseuran julkaisemaa Lukemisia Maamiehille -lehteä. Cedervallerit alkoivat painaa Kanavan tilalla ruotsinkielistä ilmoituslehteä. He tekivät vuosina 1848–1849 kaksi anomusta uuden suomenkielisen lehden perustamisesta, jotka kuvernööri von Kothen kuitenkin esti. Viipurin seuraava suomenkielinen sanomalehti oli vuonna 1855 ilmestymisensä aloittanut Sanan-Lennätin, jonka avustajiin ja toimittajiin kuului myös Pietari Hannikainen.[24]

• Kohtamäki, Ilmari: Pietari Hannikaisen ”Kanava”, uudenaikaisen lehdistömme ladunavaaja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1959.
• Suomen lehdistön historia 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988. ISBN 951-657-220-0.

• Kanava digitoituna kansalliskirjastossa