Kamppailu Jumalasta

Kirjan aloittavassa luvussa keskustelu on aiheiltaan monenkirjava.

Ylen esittämä Ajankohtaisen kakkosen homoilta ja Vapaa-ajattelijain liiton pornolehtikampanja olivat kirjan kirjoittamisen aikaan ajankohtaisia tapahtumia, ja kirjan keskustelu aloitetaan näistä aiheista. Keskustelussa nousee esille kirkon moraalinen valta, koskien esimerkiksi mainittuja seksuaalielämän asioita. Niemelän mukaan kirkko käyttää valtaansa vähintäänkin kyseenalaisella tavalla. Hänen mukaan evankelis-luterilaisen kirkon ja kansan suuren osan moraalikäsitysten välillä on kuilu.[2] Niemelän esittämään kirkkokritiikkiin Heinimäki huomauttaa, että kirkon julkisuuskuva ja varsinainen kirkko ovat eri asia.[3]

Molemmat esittävät syitä ajankohtaisille kirkosta eroamisille. Niemelä esittää kirkon jäsenkadolle syyksi sen tunnustuksellista hajanaisuutta, esimerkiksi jakautumista liberaaleihin ja konservatiiveihin.[4] Myös Heinimäki toteaa nykyisen kirkon olevan dogmaattisesti väljä, mutta ei näe sitä huonona asiana.[5] Käsitellessään kirkkoa jäsenistä koostuvana aatteellisena instituutiona, Niemelä hetkittäin peilaa sitä Vapaa-ajattelijain liiton toimintaan, jonka toiminnassa hän on ollut mukana. Eräs huomio on se, että samoin kuin kirkko, niin myös Vapaa-ajattelijain liitto voi olla dogmaattinen.[6]

Niemelän mielestä uskontoon liittämiseen ja siihen kasvattamiseen liittyy ihmisoikeudellisia ongelmia.[7] Hän korostaa lapsen oikeutta valita uskontonsa tai uskonnottomuutensa.[8] Heinimäki taas korostaa kuinka lapsen on omaksuttava ensin jonkinlainen pohja, jonka perusteella todellinen valinta on ylipäätään mahdollinen.[9] Uskonto on kasvatuksen myötä omaksuttu elämänmuoto, joka tarjoaa eksistentiaalisia kokemuksia. Heinimäen näkemyksen mukaan uskonto ei ole ideologia tai ensisijaisesti opillinen kokonaisuus.[10] Molempien mielestä järkevä epäily kuuluu kasvatukseen.[11] Käsitellessään uskontoon liittämistä ja siitä eroamista, kirjoittajat myös selvittävät asiaan liittyviä laillisia ikärajoja.

Moraalikysymysten ja opillisen väljyyden pohdinnan ohessa käsitellään myös uskontoon liittyvää tulkinnanvaraisuutta. Niemelä syyttää kristittyjen moraalin valikoivan niin sanotusti rusinat pullasta. Uskon ja opin keskiössä olevasta Raamatusta voi tulkita loputtomasti erilaisia ja ristiriitaisia moraaliohjeita.[12] Heinimäki kuitenkin vastaa, että Raamattua tulisi lukea myös kriittisesti. Tulkinta ei ole mielivaltainen, vaan se on tehtävä tiettyjen kriteerien ohjaamana.[13]

Niemelän mielestä kirkko opettaa tieto-opillista relativismia, minkä nojalla onnistuu myös humpuukin opettaminen lapsille.[14] Esimerkiksi fiktiivisten tarinoiden uskotellaan olevan historiallisesti tosia.[15] Heinimäki toteaa, että Raamatussa on toki myyttistäkin aineista, mutta sen lisäksi myös historiallista. Myös myyttisessä kerronnassa hän näkee omanlaisensa totuudellisen arvon.[16]

Toisessa luvussa kirjoittajat väittelevät historiallisen Jeesuksen olemassolon tutkimuksellisista perusteista. Lisäksi he pohtivat Jeesuksen historiallisuuden merkitystä uskonnolliselle uskolle. Heinimäki esittää Jeesuksen historiallisuutta puoltavia näkökohtia, ja ottaa keskustelun lähtökohdaksi osan E.P. Sandersin listaamista Jeesukseen liittyvistä asioista, joita yleisesti pidetään historiallisesti paikkansapitävinä.[17]

Niemelä kyseenalaistaa esitetyt perustelut. Heinimäen esittämiä Uuden testamentin ulkopuolisia historiallisia todisteita, Niemelä ei pidä pätevinä.[18] Lisäksi evankeliumien tapahtumien ajoituksiin liittyy ongelmia.[19] Evankeliumit ovat muodostuneet suullisen perimätiedon pohjalta, ja toimivat siinä mielessä huonosti historiallisena lähteenä.[20] Evankeliumin tarinan kehittymisen taustalla vaikuttaa muu antiikin tarusto. Niemelän näkökulmasta on mahdollista, että tarina Jeesuksesta on yhtä lailla sepitettyä fiktiota, kuin mikä tahansa myyttinen taru.[21]

Heinimäen mielestä se, että perinne ja Jeesus on mukailtu evankeliumeissa yhteensopiviksi, ei mitätöi historiallisuutta.[22] Evankeliumeja ei edes pitäisi arvioida historiankirjoituksena, sillä ne ovat uskonnollista julistusta.[23] Tosin ne toimivat historiallisena todistusaineistona epäsuoralla tavalla. Voi olettaa, että jotkin todelliset tapahtumat ovat antaneet sysäyksen Uuden testamentin julistukselle. Tekstiä kriittisesti tutkimalla nuo tapahtumat voidaan päätellä.[22] Historiallisuudesta vihjaa esimerkiksi ristiriidat tekstin edustaman teologian ja sen esittämien tapahtumien yksityiskohtien välillä.[24] Niemelä osoittaa kyseisen teorian epäkohtia, ja esittää vaihtoehtoisen selityksen tekstin sisäisille ristiriidoille.[25]

Niemelä näkee absurdina sen, että Jeesuksen historiallinen olemassaolo olisi pääteltävissä välillisesti Jeesus-liikkeen kautta. Hän rinnastaa asian siihen, että esimerkiksi avaruusolioiden olemassaolo olisi tällä perusteella pääteltävissä raelilaisliikkeestä.[26]

Kaiken kaikkiaan kirjoittajat päätyvät selvittämättömään erimielisyyteen Jeesuksen historiallisuudesta. Niemisen mukaan tulos on nollahypoteesi: historiallisen Jeesuksen olemassaoloa ei voida todistaa puoleen eikä toiseen.[27] Heinimäen mielestä historiallisen Jeesuksen olemassaolon todistamiselle asetetaan poikkeuksellisen kovat kriteerit.[28]

Kolmannessa luvussa keskustelu alkaa Suvivirren roolista koulujen kevätjuhlissa. Niemelän mukaan Suvivirsi syrjii osaa kansalaisista, kun kaikille yhteiseen tilaisuuteen sisällytetään elimelliseksi osaksi selvästi kristillistä perinnettä.[29] Heinimäki taas katsoo, että vaikka laulu on hengellinen, niin se ei silti tee kevätjuhlasta uskonnollista tilaisuutta.[30] Niemelä huomauttaa, että jotkut kuitenkin kokevat Suvivirren laulamisen olevan uskonnonharjoittamista.[31]

Niemelä tuo esille esimerkkejä ongelmista, joita kirkon ja valtion kytkös, sekä koulutusjärjestelmässä tapahtuva uskonnon tuputtaminen saavat aikaan. Uskonnottomalla pitäisi olla oikeus uskonnottomuuteensa. Katsomusneutraaliuden periaatteen toteuttaminen yhteiskunnassa takaisi tuon oikeuden.[32] Kirjoittajilla on kuitenkin poikkeavat käsitykset siitä, mitä katsomusneutraalius tarkoittaa. Heinimäki luonnehtii katsomusneutraaliuden tarkoittavan sitä, että moninaiset katsomukset saavat näkyä ja toimia yhtäläisesti. Se ei tarkoita, että uskonnot pitäisi piilottaa näkyvistä.[33] Nieminen sen sijaan korostaa uskontojen luovan raja-aitoja ihmisten välille, ja niputtavan heitä toisiaan ymmärtämättömiin ryhmiin. Kasvatuksessa ja arjessa tulisi korostaa ihmisten välisiä yhtäläisyyksiä, ei eroja. Tämän vuoksi Nieminen näkee hyvänä, jos uskonnonopetus poistettaisiin kouluista, ja tilalle asetettaisiin jokin katsomuksista neutraalisti opettava oppiaine.[34] Heinimäki kannattaa ajatusta kaikille opiskelijoille yhteisestä katsomusopetuksesta, mutta ei kuitenkaan hylkäisi sellaista opetusta, jossa kukin saa oppia syventävästi juuri omasta uskonnollisesta perinteestään.[35]

Neljännen luvun alussa Heinimäki määrittelee käsityksensä ateismista, ja tulee kutsuneeksi sitä elämänkatsomukseksi. Niemelä tarkentaa ateismin käsitettä, ja samalla huomauttaa myös, että ateismi ei välttämättä aina ole elämänkatsomus. Se voi tarkoittaa pelkästään tietoteoreettista asennetta, joka seuraa luonnontieteelliseen maailmanselitykseen pitäytymisestä.[36] Keskustelu tarkentuu ateismista luonnontieteelliseen maailmanselitykseen. Molemmat nostavat esille luonnontieteeseen kuuluvan metodologisen naturalismin ja biologisen reduktionismin. Heinimäki ei pidä kovin kattavana yksinomaan näiden varassa muotoiltua todellisuuskäsitystä.[37] Luonnontieteen olemukseen ei kuulu perimmäisten kysymysten käsittely. Se käsittelee aineellista todellisuutta, ei henkistä.[38] Niemelällä on kuitenkin oma näkemyksensä niin sanotusta hengestä, ja hänen mukaansa hengeksi kutsutut ilmiöt palautuvat lopulta neurobiologiseen perustaan – henki on aivoissa. Tästä erillisen henkisen todellisuuden olemassoloa ei voi objektiivisesti todentaa.[39]

Niemelä toteaa puheen jumalien olemassolosta olevan turhaa. Heinimäki ei pidä tällaista puhetta turhana. Hän kuitenkin kyseenalaistaa Jumalan olemassaolosta puhumisen siten, että olemassaolon käsite soveltuu kunnolla vain luodun todellisuuden kuvailemiseen. Jumalan oleminen on eri luontoista.[40] Tällaiset kuvailut jumalien olemassaolosta Niemelä tyrmää subjektivismina ja merkityksettömänä runoiluna. Uskolle ei ole minkäänlaisia objektiivisia edellytyksiä.[41] Heinimäki kuitenkin huomauttaa moneen otteeseen, että usko ei ole ensisijaisesti tietoteoreettinen asenne.[42]

Läpi koko luvun väitellään myös tieteellisen tiedon luonteesta. Heinimäen mielestä tieteelliset teoriat ovat hyvin perusteltuja uskomuksia, ja juuri tähän perustuu ajatus tieteen itsekorjaavuudesta.[43] Niemelä ei voi hyväksyä tällaista määritelmää tieteelliselle tiedolle.[44]

Niemelä kysyy, miksi uskoa juuri kristinuskon jumalaan, samoilla perusteillahan voisi uskoa vaikka Cthulhuun. Heinimäki sanoo, että uskossa on kyse ”perimmäisistä kysymyksistä”. Niemelä kysyy, miten uskonnollinen ja perusteeton usko vastaa mihinkään kysymykseen ja mikä ylipäätään on perimmäinen kysymys. Esimerkiksi kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä on itsepetos ja itsekeskeinen haave.[45] Perustaviin tai perimmäisiin kysymyksiin esimerkiksi ihmisen ja kaikkeuden alkuperästä vastaa tiede.[46]

Niemelä mainitsee, että kirkossa on käynnissä valtakamppailu vanhoillisten ja uudistusmielisten kesken. Tästä on osoituksena Älä alistu -kampanja, jossa homoja halutaan ”eheyttää” heteroiksi.[47] Heinimäen mukaan kyse on politiikasta: kampanjan toimijoina olivat lähinnä muutamat kristillisdemokraattien eduskuntavaaliehdokkaat lähipiireineen.[48] Heinimäki sanoo olevan kiinnostavaa, että kovin usein kiihkeimpien uskovaisten huomio kohdistuu seksiin liittyviin kysymyksiin. Fundamentalisti vastustaa aborttia, mutta vannoo sotilasvalan.[49] Fundamentalismi on jonkinlaista joukkopsykoosia, joka vastaa inhimillisiin tarpeisiin. Fundamentalismi on uskonnollista totalitarismia.[50]

• Heinimäki, Jaakko & Niemelä, Jussi K.: Kamppailu Jumalasta: 12 erää uskosta. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2011. ISBN 978-952-587417-4.