Kambodžalainen kulttuuri

Kiveen kaiverrettua khmerinkielistä tekstiä.

Khmerien puhuma khmerin kieli kuuluu austroaasialaisten kielten mon-khmer-ryhmään ja sitä kirjoitetaan omalla aakkostollaan. Varhaisimmat näytteet khmer-kirjoituksesta ovat piirtokirjoitukset steeloissa, temppelien ovisuissa ja pronssiveistoksissa; varhaisin esimerkki kirjoituksesta on vuodelta 611. Tällaiset khmer-valtakunnan ajan tekstit laadittiin aluksi joko sanskritiksi tai khmeriksi mutta myöhemmin myös paaliksi. Jo varhain käytössä oli kaksi eri kirjoitustyyppiä, kaiverruksiin käytetty hienompi kirjoitus ja kursiivi, jotka edelsivät nykyisiä mul- (”pyöreä”) ja crien (”viettävä”) -aakkostoja.[7][8]

Vuosisatojen ajan kambodžalainen kirjallisuus välittyi sukupolvelta toiselle pääosin suullisesti, ja vain joitakin tarinoita kirjattiin ylös palmunlehdille. Monet tällaiset kertomukset perustuvat intialaisiin klassikoihin Mahabharataan ja Ramayanaan. Vanhin kirjallinen teos on Kambodžan kirjallisuuden klassikko, Ramayanaan perustuva Reamker-eepos. Sen vanhimmat säilyneet versiot ovat 1500–1700-luvuilta, joskin niiden oletetaan pohjautuvan varhaisempiin Angkorin ajan käsikirjoituksiin. Temppeleissä luotiin myös huomattava määrä buddhalaista kirjallisuutta, ja esimerkiksi Buddhan elämää käsittelevät jataka-kertomukset nousivat suosituiksi. 1600-luvulta eteenpäin munkit kirjoittivat didaktista chbap-runoutta, lyhyitä, moraaliopetuksia painottavia runomuotoisia tekstejä. Samalla kaudella syntyivät pidemmät, runomuotoiset satra lbaeng -romaanit, joissa vanhoja jataka-kertomuksia on muokattu uudelleen.[7][9][10]

Ranskan siirtomaakaudella 1800-luvun puolivälissä alkoi syntyä khmerinkielistä kirjallisuutta, joka käsitteli klassisten aiheiden lisäksi nykyajan teemoja. Kirjallisuuden kehittymistä haittasi kuitenkin buddhalaisten munkkien vastustus, sillä kirjoitetulla tekstillä oli voimakas uskonnollinen asema, jonka ajateltiin heikentyvän massatuotannon myötä. Ensimmäisen kerran khmerin aakkosia käytettiin kirjapainossa vasta vuonna 1908. Romaanikirjallisuutta, novelleja ja näytelmiä alettiin julkaista 1930-luvulla; ensimmäinen proosamuotoinen romaani oli Rim Kinin Sophat, joka julkaistiin vuonna 1938. Ajan merkittäviin teoksiin lukeutuu myös Kim Hakin Tek Tonle Sap. Monet teokset ilmestyivät aluksi lehdissä.[11][12]

Khmerinkielinen kirjallisuus kukoisti itsenäisyyden alkuaikoina: vuosina 1953–1970 julkaistiin yhteensä 555 romaania. Ranskankielisellä kirjallisuudella oli suuri vaikutus.[13] Kambodžan kirjailijaliitto perustettiin vuonna 1956. Punaisten khmerien myötä tuotanto kuitenkin pysähtyi ja maan kirjallisuus kärsi vahinkoa, kun valtava määrä kirjoja ja käsikirjoituksia tuhottiin. 1980-luvulla kansantasavallan aikana lukutaidon edistämiseen kiinnitettiin jälleen runsaasti huomiota, mutta virallisesti hyväksyttiin lähinnä sotaa ja sosialismin rakentamista käsittelevä kirjallisuus. Romaanikirjailijat, kuten Mao Samnang ja Pal Vannirath, saivat mainetta julkaisematta teoksiaan, joita levitettiin valokopioiden ja käsikirjoitusten muodossa. Sensuuri loppui vuonna 1989, mutta televisio vei nyt huomiota kirjallisuudelta. Siihen vaikuttivat suuresti 1990-luvulla sanomalehdet, joissa julkaistiin usein romansseja ja kummitustarinoita, mutta jotkut teokset, kuten Aok Bunthoeun Srey Bar Kramom (1993–1994) käsittelivät myös vaikeampia sosiaalisia aiheita. Samaan aikaan ulkomailla asuvat khmer-kirjailijat alkoivat saada huomiota punakhmerien aikaa käsittelevillä selviytymistarinoillaan.[14] Suuri osa uudemmasta kambodžalaisesta kirjallisuudesta onkin julkaistu ulkomailla, ja se käsittelee punakhmerien ajan kärsimystä.[7] Kuuluisin tämänkaltaisista teoksista lienee Dith Pranin elämästä kertova Sydney Schanbergin kirjoittama The Killing Fields, josta tehtiin elokuva Kuoleman kentät.[15] Useimmat kirjailijat eivät kykene elämään saamillaan tuotoilla, ja vaikka lukemisharrastus on yleistynyt, markkinoita hallitsevat sotaa edeltävät klassikot.[16]

Kiviveistoksia Angkor Thomissa.

Khmer-valtakunnan aikainen garuda-veistos, kullattua pronssia, 1100–1200-luku.

Perinteistä kambodžalaista taidetta tuotettiin ennen siirtomaakautta sekä maaseudulla, jossa se oli käyttötaidetta, että hovissa, jossa toimi päätoimisia käsityöläisiä ja taiteilijoita. Monien perinteisten taidemuotojen valmistus loppui jossain vaiheessa kokonaan, mutta perinteiset taiteet ovat kokeneet 2000-luvulla uuden nousun.[17] Taidemuotoihin kuuluvat muun muassa tekstiilien valmistaminen, keramiikka, lakka- ja hopeaesineiden sekä naamioiden ja korien valmistaminen, temppelimaalaus, kivikaiverrukset ja niin edelleen. Maaseudulla taiteilijan työ oli pääosin osa-aikaista tai satunnaista, mutta esimerkiksi Takêvin alueen silkinkutojat tunnettiin ikat-kankaidensa laadusta jo varhain.[18]

Hopean työstämisen historia ulottuu maassa ainakin 500 vuoden taakse. Hopeasepät valmistivat aseita, kolikoita ja esineitä seremonioihin, kuten hautajaisiin ja uskonnollisiin rituaaleihin. Perinteisesti sepät olivat hovin suojeluksessa. Ranskan siirtomaakaudella hopeatöitä esiteltiin ja vietiin ulkomaille. Nykyisin valmistettaviin perinteisiin hopeaesineisiin kuuluvat etenkin korut, hopearasiat ja pienet eläinveistokset; yleisiä aiheita ovat myös muun muassa Angkor, hedelmät ja liekit.[19]

Varhaisimmat Kambodžasta löydetyt keramiikan jäänteet ovat 5000-luvulta eaa. Varhainen keramiikka oli lähinnä käyttökeramiikkaa. 1000–1200-luvuilla astioissa alettiin käyttää eläinaiheita, kuten lintuja, elefantteja ja jäniksiä. Perinteisissä uuneissa valmistettiin kivitavaraa, joka poltettiin yli tuhannen asteen lämpötilassa, mutta myös alempia lämpötiloja ja ulkoilmauuneja käytettiin. Yleisimmät lasitteet olivat vihreän tai ruskean värisiä. Maaseudulla vanhat perinteet ovat edelleen voimissaan.[20] Viimeisimpänä kambodžalaisena mestarikeraamikkona pidetään Yary Livania, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa.[21]

Kambodžalainen kuvanveisto tunnetaan erityisesti Angkorin kauden temppeleistä ja pagodeista. Hienostunutta, monipuolista ja aistillista veistotaidetta tuotettiin jo kuitenkin Funanin ja Chenlan aikakaudella ennen Angkoria. Kauden veistokset olivat intialaisvaikutteisia, mutteivät pelkkiä kopioita. Vanhimmat säilyneet veistokset ovat 500-luvulta, ja monet niistä kuvaavat kahdeksankätistä Vishnua.[22]

Varhaisella Angkor-kaudella alettiin tehdä vapaasti seisovia veistoksia, joissa ei käytetty enää aiempaa hindulaisten jumalten lukuisiä käsiä tukevaa haloa. Kauden veistoksilla on rauhallinen ilme, ja liikettä on vähemmän. 900-luvun Banteay Srei -temppelin rakennusajan tyyliä pidetäänkin Kaakkois-Aasian taiteen huippukautena. Myöhempi Angkor-kauden veistostaide on sitä vastoin konservatiivisempaa, ja parhaimmat työt ovat seinäreliefejä. Viimeinen veistostaiteen kukoistusaika sijoittui 1100–1200-lukujen vaihteeseen Bayonin rakennusajalle.[22]

Angkor-ajan veistostaide säilyi tasaisessa lämpötilassa hyvin vuosisatojen ajan ennen epävakaita oloja 1900-luvun loppupuolella. Tarvetta laajamittaisille korjauksille ei ollut, ja veistostaito ehtikin hävitä lähes kokonaan. Uusi koulutus on alkanut restaurointitöiden myötä vuosisadan lopussa.[23]

Perinteinen maalaustaide keskittyi esimerkiksi temppeleiden (wat) koristeluun. Sota on tuhonnut niistä suuren osan, ja vain harvat vanhat maalaukset ovat säilyneet. Taidehistorioitsijoiden 1800-luvulla dokumentoimissa, jo kadonneissa seinämaalauksissa on kuvattu kohtauksia Buddhan elämästä ja Reamker-eepoksesta. Tunnetuimmat nykyaikaan säilyneet maalaukset ovat Phnom Penhin kuninkaallisen palatsin Hopeisessa pagodissa, Wat Rajabossa Siĕm Réabin maakunnassa ja Wat Kompong Tralach Leussa Kâmpóng Chhnăngin maakunnassa.[24]

Pidan-kuvakangas 1900-luvun vaihteesta.

Silkin valmistuksen historia ulottuu Kambodžassa ensimmäiselle vuosisadalle. Angkorin ajan kivikaiverruksista on löydetty viittauksia siihen, että tekstiilejä käytettiin kaupankäynnin välineenä. Vanhojen veistosten detaljit kertovat ajan kuvioinneista. Vanhaa perinnettä ei kuitenkaan juuri dokumentoitu ennen 1900-lukua. Takêv on edelleen merkittävä silkinkudonnan keskus, jossa toimii noin 10 000 kutojaa. Yleensä silkkiä käytetään perinteisen sampot-hameen valmistuksessa. Perinteisissä vaatteissa käytetään yli 200 kuviota, ja niissä yhdistellään viittä perusväriä: keltaista, punaista, mustaa tai tummanruskeaa, sinistä ja vihreää. Värit saadaan luonnosta. Esittävämpiin silkkikankaisiin kuuluu vuorostaan pidan, jota käytetään seinävaatteena muun muassa häissä, hautajaisissa ja buddhalaisissa seremonioissa. Näihin kankaisiin kuvataan esimerkiksi apsaroita, buddhalaisia aiheita, luontoaiheita, Angkor Watin kuvia tai elefantteja. Kudontatekniikoita on kaksi: ikat-tekniikka, jolla saadaan aikaan kuviointeja, ja toimikassidos, joka tuottaa kaksi- tai yksivärisiä kankaita.[25]

Mattoja valmistetaan etenkin Mekong-joen suiston alueella. Parhaiten tunnettu mattotyyppi valmistetaan ruo'oista, jotka värjätään tai jätetään luonnollisen värisiksi.[26] Puuvillasta kudotut perinteiset vaatteet ovat edelleen suosittuja. Perinteinen ruudullinen puuvillahuivi on krama, ja sitä voidaan käyttää eri tarkoituksiin. Muita puuvillatekstiilejä on kuitenkin uhannut koneellinen halpatuotanto.[27]

Kambodžan itsenäistymisen jälkeen huomio kiinnittyi perinteisten taidemuotojen lisäksi ”moderniin” taiteeseen. 1950-luvun lopulla esittävän piirroksen, maalaustaiteen ja kuvanveiston koulutus muodosti jo huomattavan osan maan taidekoulun opetuksesta. Myös hallitus tuki uusia taidemuotoja, ja Phnom Penhiin perustettiin 1960-luvulla useita gallerioita. Monet taiteilijat saivat kuitenkin surmansa punakhmerien valtakaudella.[28]

Valtaosa taiteilijoista elättää itsensä käytännössä joko tuottamalla Angkor-aiheisia maalauksia ja veistoksia matkailijoita varten tai laatimalla kaupallisia kylttejä ja vastaavia kuvia. Ryhmä 1980-luvulla ulkomailla opiskelleita taiteilijoita on kuitenkin yrittänyt tietoisesti luoda khmer-nykytaidetta. Esimerkiksi Phy Chan Than, Soeung Vannara ja Long Sophea ovat tehneet maalauksia, joissa perinteiset khmer-aiheet yhdistyvät länsimaiseen modernismiin. Leang Seckon on vienyt tämän lähestymistavan vielä pidemmälle yhdistelemällä erilaisia tekniikoita; hänen töissään toisiinsa lomittuvat kambodžalaiset perinteet ja viittaukset nyky-yhteiskuntaan. Muihin merkittäviin nykytaiteilijoihin kuuluvat muiden muassa taidemaalari, kuvanveistäjä ja valokuvaaja Pich Sopheap sekä naivisti Svay Ken. Maahan on palannut 1990-luvulta lähtien ulkomailla asuneita khmer-taiteilijoita, kuten kansainvälistäkin menestystä saanut Marine Ky.[28]

Kambodžalaisessa musiikissa käytetyt soittimet voidaan jakaa kolmeen laajaan luokkaan: lyömäsoittimiin, puhallinsoittimiin ja jousisoittimiin. Harvoja instrumentteja soitetaan yksinään, vaan ne muodostavat yleensä orkesterin. Tärkeimpiä ovat lyömäsoittimet, kuten symbaalit (chhing ja chhap), ksylofonit (roneat ek ja roneat thung), gongit, rummut ja niin edelleen. Tässä on nähtävillä indonesialaisen gamelan-musiikin laaja vaikutus. Khmerien musiikki on vuorostaan vaikuttanut suuresti etenkin thaimaalaiseen musiikkiin.[29][6] Muinaisen khmer-musiikki- ja taideperinteen ymmärtäminen onkin tärkeää koko Kaakkois-Aasian kannalta, koska khmer-valtakunta toimi alueen kulttuurien sulatusuunina puolen vuosituhannen ajan.[30] Myös kiinalaisella ja etenkin intialaisella perinteellä oli varhain merkittävä vaikutus klassisen khmer-musiikin kehittymiseen.[31]

Perinteinen musiikki voidaan jakaa tyylillisesti hovimusiikkiin ja kansanmusiikkiin. Tärkein hovimusiikissa käytetty orkesteri on pinpeat, jonka historia ulottuu ainakin 1100-luvulle saakka. Pinpeat on kovaääninen, lyömäsoittimiin perustuva orkesteri, joka säestää yleensä tanssiesityksiä tai esimerkiksi uskonnollisia seremonioita tai varjonukketeatteria. Toinen merkittävä orkesteri on mohori, jonka sointi on pehmeämpi. Siihen liittyy yleensä yksi tai useampi laulaja ja sitä käytetään monissa erityyppisissä tilaisuuksissa. Molempien orkesterien koostumus saattaa vaihdella tilanteen mukaan. Kansanmusiikissa käytetään monia samoja soittimia, ja sitä esitetään esimerkiksi häissä, hautajaisissa ja esi-isien henkien palvontaan liittyvissä seremonioissa.[6][32][33] Toisaalta modernin, muinaisen ja klassisen musiikin erottaminen toisistaan on vaikeaa, sillä kambodžalaisessa elävässä musiikissa toisiinsa sekoittuu kansanmusiikkia, uskonnollisia melodioita ja maan itäosien etnisten vähemmistöjen musiikkia.[34]

Kambodžalaisessa populaarimusiikissa länsimaiset soittimet ja harmoniat yhdistyvät perinteisemmän khmer-musiikin piirteisiin.[6] 1960- ja 1970-luvuilla suosioon nousivat erityisesti laulajat Sinn Sisamouth ja Ros Sereysothea, ja Phnom Penhissä oli tähän aikaan kukoistava garage rock -skene. Sisamouth joutui monien muiden tavoin punaisten khmerien surmaamaksi. Nykyisin maahan palanneet khmerit ovat tuoneet oman lisänsä Kambodžan musiikkiin ja esimerkiksi khmerinkielinen rap ja karaoke ovat suosittuja.[35][36]

Apsara-tanssija.

Kambodžalainen tanssi voidaan jakaa kolmeen luokkaan: klassiseen tanssiperinteeseen, yleisölle esitettävään kansantanssiin ja sosiaalisissa tilaisuuksissa tanssittaviin kansantansseihin. Klassista tanssia esitettiin alun perin vain hovissa, ja sillä on paljon yhteneväisyyksiä Thaimaan tanssiperinteen kanssa.[35] Hovitanssi ja -musiikki saivat alkunsa Angkor-kaudella 800-luvulta lähtien, ja naisten esittämällä tanssilla oli tärkeä, kuninkaan valtaa voimistava uskonnollis-maaginen rooli. Tanssin ja teatterin inspiraationa käytettiin Mahabharatan ja etenkin Ramayanan tarinoita.[31] Klassiselle hovitanssille luonteenomaisia ovat hienot asut, elegantit liikkeet ja käsieleet (kbach).[37]

Tärkein tanssiryhmä lienee kuninkaallinen ”baletti”, kuten Thaimaassakin. Alun perin sen ohjelmistoon kuului ainoastaan lakhaon khaol -naamiotanssi, joka kuvaa Ramayanan khmer-version Reamkerin tapahtumia ja joka on miesten esittämää. Naisten esittämä klassinen tanssi (lakhaon kbach boran) on hitaampaa ja hienovaraisempaa kuin thaimaalaiset ja laoslaiset vastineensa. Sen tärkein muoto on 1950-luvulla kulttuurin khmeriläistämisen yhteydessä alkunsa saanut apsaroiden tanssi, jonka esittäjien korut ja kruunut kopioitiin Angkor Watin seinäreliefeistä. Robam apsaran ohjelmistoon kuuluu 60 puhdasta tanssikappaletta ja 40 tanssidraamaa, joissa tanssijoita säestää kuoro ja pinpeat-orkesteri, kuten lakhaon khaol -esityksissä.[38][31]

Maan eri alueilla on omat kansantanssiperinteensä. Tanssit liittyvät paikallisiin seremonioihin ja juhlapäiviin. Monet yleisölle teatterissa esitettävät kansantanssit ovat todellisuudessa suhteellisen uusia, ja niiden koreografiat on luotu vasta 1960-luvulla, mutta ne perustuvat kuitenkin vanhempaan tanssiperinteeseen. Nämä tanssit ovat nopeatempoisia, niitä säestää mohori-orkesteri ja niissä eleet ovat vähemmän tyyliteltyjä kuin klassisessa tanssissa. Elävään kansantanssiperinteeseen lukeutuvat esimerkiksi piirissä tanssittava ram vong ja ram kbach, johon on vaikuttanut klassinen hovitanssi.[35][39]

Kambodžasta tunnetaan kaksi varjonukketeatterin (nang sbek) muotoa, sbek toch, jossa nuket ovat pieniä ja nivellettyjä, ja sbek thom, jossa käytettävät nuket ovat suuria ja kaiverrettuja eikä niissä ole liikkuvia osia. Viime vuosina myös kolmas muoto sbek por on herätetty eloon. Sbek thomissa nukkeja liikuttelevat tanssijat sermin edessä ja takana. Sbek tochin nuket muistuttavat vuorostaan malesialaisia wayang kulit -nukkeja, ja se on ainoa perinteinen puhutun teatterin muoto. Nukketeatteria säestää orkesteri.[31][40]

1900-luvun alussa Kaakkois-Aasiaan alkoi syntyä juoneen ja dialogiin keskittyvää teatteria, jota esitettiin pysyvissä rakennuksissa maksavalle yleisölle. Lakhaon yike -teatterityyppi syntyi Kambodžassa malesialaisten bangsawan-teatteriseurueiden vaikutuksessa. Esitykset käsittelevät muinaisia khmer-kuninkaita ja niissä vuorottelevat dramaattinen laulu ja puhe sekä musiikki. Toinen samoihin aikoihin syntynyt merkittävä kansanteatterin tyyppi on lakhaon bassac, joka sai alkunsa jokia pitkin liikkuvista kiertävistä teatteriseurueista. Se muistuttaa suuresti kiinalaista oopperaa ja siihen vaikutti vietnamilainen klassinen tuồng-teatteri. Myös lakhaon apei, jossa sekoittuvat yike ja tanssi, syntyi 1900-luvun alussa, mutta se lähes katosi 1940-luvulle mennessä.[41]

Myös sirkus on ollut jo varhain merkittävä viihdemuoto, ja sirkusesityksiä on kuvattu esimerkiksi Angkorin kauden kivireliefeihin. Yhteydet kommunistisiin maihin kuten Neuvostoliittoon ja Kiinaan auttoivat kehittämään sirkuksen teknistä puolta, mutta siihen kuuluu Kambodžassa perinteistä tanssia ja musiikkia, jotka erottavat sen muista sirkusmuodoista.[42]

Rappeutunut Le Rex -elokuvateatteri Phnom Penhissä.

Ulkomaisten elokuvien esittäminen Kambodžassa alkoi 1900-luvun alussa, ilmeisesti vuonna 1909. Elokuvatyyppisellä kerronnalla on kuitenkin ollut maassa pitkä perinne varjonukketeatterin muodossa, ja sitä alettiinkin myöhemmin kutsua nimellä kon khmer (”khmer-elokuva”). Varhaisimmat ulkomaiset elokuvat olivat lyhyitä ranskalaisia komedioita, matkakertomuksia ja tiede-elokuvia, jotka suunnattiin aluksi maan eurooppalaiselle siirtomaaeliitille mutta myöhemmin myös kambodžalaisille, ja elokuvia pidettiin hyvänä propagandan muotona. 1920-luvulla maassa kiersi useita liikkuvia elokuvateattereita, joissa esitettiin ranskalaisia, amerikkalaisia ja kiinalaisia elokuvia. Myös ensimmäiset Kambodžassa kuvatut elokuvat valmistuivat tällä vuosikymmenellä, mutta niiden tekijät olivat ulkomaalaisia. Kotimainen elokuvateollisuus syntyi vasta 1940- ja 1950-luvuilla.[43]

Ensimmäiset kotimaiset elokuvat olivat ulkomailla opiskelleiden pioneeriohjaajien (erityisesti Roeum Sophon, Ieu Pannakar ja Sun Bun Ly) työtä. Myös United States Information Servicen tarjoamalla koulutuksella ja laitteistolla näyttää olleen suuri vaikutus. Ensimmäisiin laajalle levinneisiin elokuviin lukeutuikin yhdysvaltalaisella laitteistolla kuvattu vuoristoheimoista kertova Dan Prean Lbas Prich. Pian sen julkaisun jälkeen Sun Bun Ly perusti maan ensimmäisen tuotantoyhtiön. Hänen ensimmäisen teoksensa Kar Pear Prumjarei Srei Durakut menestys rohkaisi myös muita ohjaajia, ja 1960-luvulla Kambodžaan syntyi useita uusia elokuvayhtiöitä.[44] Tähän aikaan elokuvaliput olivat halpoja, ja 1960-lukua onkin kutsuttu kambodžalaisen elokuvan kulta-ajaksi[45]. Ajan huomattaviin elokuvaohjaajiin kuului myös kuningas Norodom Sihanouk, jonka ensimmäinen elokuva Apsara valmistui vuonna 1966. Hänen työnsä käsittelivät usein jotakin Kambodžaa koskettavaa teemaa, joka kerrottiin rakkaustarinan avulla. Tavoitteena oli antaa kansalle uusia, erilaisia näkymiä Kambodžaan.[44] Vuosina 1965–1969 Sihanouk kirjoitti, ohjasi ja tuotti yhdeksän täyspitkää elokuvaa, ja toimi usein myös näyttelijänä.[46]

1970-luvun alussa maan kaupunkeihin pakkautui pakolaisia, jotka tarvitsivat viihdettä, ja elokuvien suosio kasvoi entisestään. Punaisten khmerien valtaannousun myötä vuonna 1975 teatterit kuitenkin sulkeutuivat. Punaisten khmerien kaudella valmistettiin joitakin elokuvia, ja pääosin maaseudun työläisistä kertovia teoksia esitettiin joukkokokoontumisissa. Punaiset khmerit tuhosivat kuitenkin maan elokuvateollisuuden täysin, ja monet ohjaajat ja näyttelijät surmattiin tai heidän piti paeta ulkomaille. Elokuvateattereita avattiin uudelleen lähes välittömästi hallinnon kaatumisen jälkeen vuonna 1979, mutta niissä esitettävät elokuvat olivat nyt lähinnä ulkomaista tuotantoa Neuvostoliitosta, Vietnamista, muista itäblokin maista tai ajoittain Intiasta.[44] Yleisö kyllästyi tämäntyyppiseen tarjontaan nopeasti ja tilaus kotimaisille elokuville syntyi jälleen. 1980-luvun elokuvat kuten Chet Chorng Cham ja Norouk Pramboun Chaon käsittelivät punakhmerien ajan kärsimystä tai romanttisia aiheita.[47]

1980-luvun puolivälissä lyhytaikainen buumi kuitenkin päättyi videokasettien ja -kameroiden saapumiseen Kambodžan markkinoille. Paikallisesti tuotetuilla elokuvilla oli vaikeuksia kilpailla ulkomaisten kanssa. Myös huono turvallisuustilanne ja tekijänoikeuslain puute vaikeuttivat tilannetta. Elokuvateollisuus alkoi toipua vasta 1990-luvun loppupuolella. Huomiota maan elokuvalle toi etenkin vuonna 2001 Fay Sam Angin ohjaus Kon Pouh Keng Kang, uusi versio käärmeprinsessasta kertovasta klassikosta, joka menestyi Kaakkois-Aasiassa. Monet uudemmat elokuvat ovat kuitenkin olleet kauhutarinoita, joiden erikoistehosteet ovat huonolaatuisia. Ulkomailla menestystä on saavuttanut ohjaaja Rithy Panh. Hänen esikoisteoksensa Nainen riisipellolla esitettiin vuonna 1994 Cannesin elokuvajuhlilla, kuten myös vuoden 1998 elokuva Un soir apres la guerre. Pan Rithyn elokuvien lisäksi 2000-luvun merkkiteoksiin ovat kuuluneet myös Pan Phuong Bophan elokuvat Tum Teav (2003) ja perhedraama A Mother's Heart.[47][46]

Kambodžassa on kuvattu useita ulkomaisia elokuvia. Niistä ensimmäinen oli vuoden 1964 teos Lordi Jim, jossa pääosaa näytteli Peter O’Toole.[46] Uudemmista elokuvista tunnetuimpiin kuulunevat Tomb Raider (2001), City of Ghosts (2001) ja Tiikeriveljekset (2004).[48] Merkittävimpiin Kambodžaa käsitteleviin elokuviin lukeutuu Kuoleman kentät, joka kuvattiin pääosin Thaimaassa vuonna 1984.[46]