Kalmagiitti

Kalmagiitti (C17H14N2O5S) on atsoväriaine ja kompleksometrinen indikaattori. Sitä käytetään analyyttisessä kemiassa metalli-ionien pitoisuuksien määrittämiseen.

Kalmagiitti
Tunnisteet
CAS-numero 3147-14-6
IUPAC-nimi (4Z)-4-[(2-hydroksi-5-metyylifenyyli)hydratsiinylideeni]-3-oksonaftaleeni-1-sulfonihappo
SMILES CC1=CC(=C(C=C1)O)NN=C2C3=CC=CC=C3C(=CC2=O)S(=O)(=O)O[1]
Ominaisuudet
Kemiallinen kaava C17H14N2O5S
Moolimassa 358,372 g/mol
Sulamispiste 330 °C[2]
Liukoisuus Liukenee veteen

Ominaisuudet ja käyttö

Vapaassa muodossaan kalmagiitin väri riippuu liuoksen pH-arvosta. Kun pH on alle 5, on indikaattori väriltään punaista. Sinistä indikaattori on happamuusalueella 7–9 ja erittäin emäksisissä olosuhteissa punaoranssia. Kalmagiitti muodostaa useiden metalli-ionien kanssa väriltään viininpunaisen kompleksin.[3][4]

Kalmagiittia käytetään indikaattorina kompleksometrisissä titrauksissa. Se soveltuu muun muassa veden kovuutta aiheuttavien kalsium- ja magnesiumionien määrittämiseen. Kalmagiitin etu toiseen tähän tarkoitukseen käytettyyn indikaattoriin eriokromimusta T:hen nähden on kalmagiittiliuoksien parempi säilyvyys ja selkeämpi ja terävämpi värinmuutos.[3][5] Kalmagiittimetallikompleksien pitoisuuksia voidaan määrittää myös spektrofotometrisesti.[6]

Lähteet
  1. Calmagite – Substance summary NCBI. Viitattu 17.2.2011.
  2. Calmagite Sigma-Aldrich. Viitattu 17.2.2011. (englanniksi)
  3. Daniel C. Harris: Quantitative Chemical Analysis, s. 241–242. W.H. Freeman and Company, 2007. ISBN 978-0-7167-7041-1. (englanniksi)
  4. John R. Dean: Practical skills in chemistry, s. 151. Pearson Education, 2002. ISBN 978-0130280022. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.2.2011). (englanniksi)
  5. M. Cecilia Yappert & Donald B. DuPré: Complexometric Titrations: Competition of Complexing Agents in the Determination of Water Hardness with EDTA. Journal of Chemical Education, 1997, 74. vsk, nro 12, s. 1422. American Chemical Society. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 17.2.2011. (englanniksi)
  6. Kenneth D. McClatchey: Clinical laboratory medicine, s. 401. Lippincott Williams & Wilkins, 2002. ISBN 978-0683307511. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.2.2011). (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.