Suuri kommunistijuttu 1923

Suuren kommunistijutun syytettyjä Turun vankilan edustalla Kakolanmäellä tammikuussa 1924.

Maalaisliiton ja edistyspuolueen muodostama hallitus asettui yksimielisesti tukemaan vangitsemisia, vaikka kesäloman johdosta kaikki ministerit eivät edes tienneet asiasta etukäteen. Pääministeri Kallio suhtautui kuitenkin toimenpiteeseen alusta asti epäillen ja pidätysten jälkeen hän paheksui Joukahaisen ja Åkessonin omavaltaista toimintaa. Lähes 200 vangittua oli Kalliolle yllätys, koska alun perin EK:n kanssa oli sovittu vain puolesta. Kansanedustajien sijaan hänen aikomuksenaan oli vangita SSTP:n johtohenkilöt ja takavarikoida puolueen asiakirjat, minkä jälkeen pidätyksiä olisi tarpeen vaatiessa jatkettu.[6][25]

Kallio halusikin vapauttaa osan kiinniotetuista heti, mutta sai taakseen vain kolme edistyspuolueen ministeriä. Myös Maalaisliiton ideologinen veturi Santeri Alkio tuki sanomalehti Ilkassa julkaistussa kirjoituksessaan Åkessonia pitäen kommunistipidätyksiä ”kansanvallan itsepuolustuksena”. Kallio puolestaan totesi Alkiolle lähettämässään kirjeessä, ettei nähnyt vangitsemisia poliittisesti viisaana. Hän ei myöskään innostunut laitaoikeistolta saamistaan kiitoksista.[6][25]

Väinö Tannerin johtamat sosialidemokraatit suhtautuivat SSTP:tä vastaan suunnattuihin toimenpiteisiin yksiselitteisen kielteisesti katsoen niiden kaventavan demokratiaa ja kokivat ne uhaksi myös omille toimintavapauksilleen. Tanner näki toimet kommunistien kannatusta lisäävinä ja vahingollisena puolueelleen, joka oli juuri pääsemässä niskan päälle työväenliikkeen sisäisessä valtakamppailussa. Hänen mukaansa kommunistivainot antoivat SSTP:n epäjohdonmukaisena pidetylle toiminnalle uskottavuutta ja tekivät vangituista kansalaisten silmissä marttyyreitä. Pidätysten jälkeen SDP:n lähetystö vieraili oikeusministeri Åkessonin luona tutustumassa EK:n keräämään syyteaineistoon. Tannerin mukaan kaikki asiat olivat jo pitkään olleet yleisessä tiedossa, eikä puoluetta silti oltu kielletty, mikä hänen mielestään merkitsi sen toiminnan hiljaista hyväksyntää.[12]

Muutamaa päivää myöhemmin pidetyssä vastalausekokouksessa Tanner puuttui hallituksen toimien juridisiin heikkouksiin todeten, ettei Suomessa ole milloinkaan vangittu ihmisiä näin löysin perustein. Tannerin mukaan vajaan 200 aktiivin sijaan olisi pitänyt vangita puolueen kaikki yli 23 000 jäsentä, koska yhdenkään vangitsemiselle yksilönä ei ollut perusteita. Hän kiinnitti huomiota erityisesti kansanedustajiin, joiden kohdalla Åkesson oli joutunut myöntämään, ettei yhdenkaan tiedetty tehneen mitään maapetokselliseksi luokiteltavaa. Istuntokausien välinen parlamentaarinen koskemattomuus oli Tannerin mukaan käytännössä tunnustettu myös Suomessa, vaikkei sitä oltu erityisesti lailla määrättykään.[12]

Sanomalehtiin ja kirjapainoihin kohdistuneita toimenpiteitä Tanner piti täysin laittomina, koska lehtien lakkauttamisesta säädettiin painovapauslaissa ja kirjapainot olivat osakeyhtiöitä, joita ei voitu sulkea poliittisin perustein.[12] Painovapauslain mukaan sanomalehti voitiin lakkauttaa ainoastaan tuomioistuimen päätöksellä korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Kommunistilehtien kohdalla lakia ei noudatettu, sillä ne lakkautettiin elokuussa 1923, mutta oikeuskäsittely alkoi vasta kahdeksan kuukauden kuluttua.[17] Oikeusministerin perusteena oli, että sanomalehtiä pidettiin rikollisen toiminnan välikappaleina, jolloin lakkauttamisella ja kirjapainojen takavarikoinnilla estettiin sen jatkaminen.[12]

Sosialidemokraattinen toimittaja Vihtori Huhta kirjoitti tammikuussa 1924 Työläisnuoriso-lehteen pidätyksiä käsitelleen pakinan otsikolla ”Ohrana – kulttuuriyhteiskunnan mätäpaise”, minkä johdosta hän sai kuuden kuukauden vankeustuomion hallitusta ja järjestysvaltaa vastaa hyökkäämisestä.[26][27]

Amerikansuomalaisessa Punikki-lehdessä julkaistu K. A. Suvannon pilapiirros, jonka mukaan humalainen Turun hovioikeuden presidentti arpoo kommunistien tuomioita katuojassa.

Myös oikeisto joutui myöntämään hallituksen toimien heikon oikeudellisen pohjan, minkä vuoksi porvarilehdistö ei juurikaan käsitellyt niiden laillisuutta, vaan keskittyi puolustamaan poliittisia motiiveja.[12] Kyösti Kallion elämäkerran kirjoittaneen professori Kari Hokkasen mukaan juridiset perusteet kuitenkin olivat selvät, sillä viranomaiset olivat todenneet SSTP:n jatkavan kielletyn SKP:n toimintaa.[6]

Eduskunnan oikeusasiamiehen selvittäessä tapausta EK ilmoitti vangitsemisten syyksi epäilyn valtiopetoksen valmistelusta. Oikeusasiamies Hugo Lilius vakuuttui hänelle esitetyistä asiakirjoista ja totesi, että vangittujen syyllistymistä epäiltyyn rikokseen voitiin pitää todennäköisenä. Liliuksen mukaan myöskään vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä säädetty kansanedustajien suoja ei toteutunut, koska heitä ei vangittu valtiopäivien aikana, eikä valtiopäivillä lausuttujen mielipiteiden vuoksi.[28]

Ruotsin lehdistä Social-Demokraten luonnehti hallituksen menettelytapoja ”ennenkuulumattomiksi” ja Dagens Nyheterin mukaan ne ylittivät sortovuosien aikana suomalaisiin kohdistuneet toimenpiteet.[29]

Vaaka räjähtää, kun Turun hovioikeus jakaa 372 vuoden tuomionsa. Hahmo oikealla on hovioikeuden presidentti Aleksi Käpy. Werner Aron pilapiirros Kurikka-lehdessä.

Turun hovioikeuden kanneviskaalinvirasto antoi ensimmäisen tapausta koskevan selontekonsa lokakuussa.[30] Varsinainen oikeuskäsittely alkoi Turun lääninvankilassa 8. marraskuuta 1923. Tuolloin syytettyinä oli 32 henkilöä, joista 20 oli SSTP:n kansanedustajia. Loput eduskuntaryhmästä oli suorittamassa heille aikaisemmin langetettuja vankeusrangaistuksia tai pakoili viranomaisia. Oikeuden puheenjohtajana toimi asessori Knut Molin, syyttäjänä kanneviskaali Pekka Westerling ja EK:n edustajana varatuomari Ville Bang. Syytettyjen avustajina olivat hovioikeuden auskultantti Vilho Joutsenlahti sekä Ruotsin kommunistisen puolueen lähettämä sosialidemokraattinen lakimies Georg Branting.[31][32][33][34]

Oikeudenkäynnin jatkuessa joulutauon jälkeen tammikuussa 1924 Branting toi puolustuksen asiantuntijaksi lakitieteen tohtori Nils Söderqvistin.[35] Viranomaiset yrittivät aluksi estää heidän maahantulonsa, mutta lopulta Branting ja Söderqvist onnistuivat pääsemään Suomeen. Antamassaan lausunnossa Söderqvist totesi, että pelkän puolueohjelman perusteella valtiopetoksesta annettu tuomio rikkoo oikeusperiaatetta, jonka mukaan ajatuksista ei voida rangaista. Myös Branting vetosi Suomen hallitusmuodon takaamaan sananvapauteen, mutta pyrki samalla osoittamaan, ettei SSTP:n puolueohjelmassa ollut mitään valtiopetokseen viittaavaa. Hänen mukaansa Neuvostoliitossa asuvien suomalaisten kommunistien kanssa käyty kirjeenvaihto ei myöskään täyttänyt määritelmää.[36]

Syyttäjä vaati aluksi rangaistusta 197 puolueen jäsenelle, mutta lopulta kahdeksan henkilön syytteistä luovuttiin. Heidän joukossaan olivat maasta paenneet kansanedustajat Hilda Hannunen, Albert Kallio, Pekka Nurmiranta, Juho Vesterlund ja Nestor Väänänen sekä muurari Väinö Idman, joka kuoli tammikuussa 1924 viiden viikon tutkintovankeuden aiheuttamien terveysongelmien seurauksena. Kaikkiaan 39 syytettyä pysyi vangittuina koko oikeuskäsittelyn ajan.[37][38]

Turun hovioikeus langetti tuomiot 20. kesäkuuta 1924. Lähes 200 konekirjoitusliuskaa käsittänyt päätös oli pisin, mitä hovioikeus oli kolmesataavuotisen historiansa aikana antanut. Yhteensä 189 henkilöä tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta eri pituisiin kuritushuonerangaistuksiin, jotka vaihtelivat 6 kuukaudesta yli 11 vuoteen. Pisimmät tuomiot saivat luennoitsija Oskari Ikonen (11 v. 2 kk.) ja päätoimittaja Yrjö Hyvärinen (9 v. 9 kk.). Kansanedustajien tuomiot olivat enimmillään 6 vuotta.[37] Niiden perusteina olivat muun muassa sitoutuminen Kominternin parlamentaarista työtä koskeviin päätöksiin sekä edustajanpalkkioiden luovuttaminen puolueen käyttöön.[5] SSTP:n puoluesihteeri Niilo Wälläri sai 3 vuoden 4 kuukauden ja pääsihteeri Kusti Kulo 5 vuoden kuritushuonerangaistuksen. Osa tuomioista annettiin ehdollisina.[37] Hovioikeus määräsi myös SSTP:n ja Suomen Sosialidemokraattisen Naisliiton lakkautettavaksi.[39] Lisäksi lakkautettiin puolueen sanomalehdet Kainuun Työmies, Uusi Pohjan Kansa, Suomen Työmies, Savon Kansa, Vapaa Sana ja Folkbladet, mutta syyttäjän vaatimus kirjapainojen takavarikoinnista hylättiin.[37]

Toistasataa tuomittua valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.[40] Se julkisti oman päätöksensa huhtikuussa 1925. Hovioikeuden päätökset jäi pääosin voimaan, mutta korkein oikeus alensi joitakin tuomioita sekä muutti osittain hovioikeuden antamia perusteluita. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että puoluejärjestöjen lakkautuspäätökset koskivat vain emopuoluetta.[41][42]

Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa tai Hämeenlinnan naisvankilassa.[3] Kansanedustaja Antti Kaarneen terveys heikkeni tutkintovankeuden aikana niin, ettei hän aloittanut varsinaista rangaistustaan vaan kuoli heinäkuussa 1924.[43] Naisliiton aktiiveihin lukeutunut Hilma Toivola kuoli vankeudessa lokakuussa 1926 kärsiessään hänelle langetettua 1 vuoden 6 kuukauden tuomiota.[44]