Kaksikielisyys

Yksilön kaksikielisyys tarkoittaa kahden kielen hallitsemista sujuvasti täysin tai lähes äidinkielen tavoin. Kaksikielinen ihminen kykenee aktiivisesti ajattelemaan ja puhumaan kahdella eri kielellä, ja niiden vaihtaminen toimii luonnostaan. Molempien kielten osaamisen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan olla samalla tasolla.[1] Kaksikielisyyttä ilmenee kaikkialla maailmassa ainakin jonkinasteisena jopa enemmän kuin yksikielisyyttä. Joissain maissa kaksi- tai monikielisyys onkin monikulttuurisuuden vuoksi selviö.[2]

Kaksikielisyyden määritelmiä

Kaksikielisyydellä on useita määritelmiä, sillä se on hyvin ”monimuotoinen ilmiö”. Kaikkein kapea-alaisimman määritelmän mukaan kaksikielisiä ovat ihmiset, jotka ovat omaksuneet kaksikielisyyden kasvuympäristöstään ennen neljättä ikävuottaan.[3] Kaksikielisyyttä ei kuitenkaan aina tarvitse määritellä omaksumisiän perusteella[1], vaan henkilöä voidaan kutsua kaksikieliseksi, jos hän on ”omaksunut kaksi kieltä kasvu- tai asumisympäristössään ja käyttää kieliään päivittäin lähes natiivin - - tasolla”[4].

Kaksikielisyyttä voidaan kuitenkin määrittää joko henkilökohtaisella tai yhteiskunnallisella tasolla. Sitä voidaan myös luonnehtia esimerkiksi kielten hallitsemistason tai omaksumisiän perusteella[3] tai kielten tehtäväsidonnaisuuden mukaan[5]. Psykologisesti kaksikielisyys voidaan erotella joko yhdyskaksikielisyydeksi tai rinnakkaiskaksikielisyydeksi. Yhdyskaksikielisyydessä ilmauksia käännetään kielestä toiseen, rinnakkaiskaksikielisyydessä kielijärjestelmät ovat semanttisesti itsenäisiä. Tämä jaottelu saattaa kuitenkin yksittäisen henkilön tapauksessa olla hyvinkin tilannesidonnaista.[5]

Simultaanisessa eli samanaikaisessa kaksikielisyydessä lapsi omaksuu kaksi kieltä siten, että hänen kumpikin vanhempansa puhuu perheessä omaa kieltään. Lapsi oppii siis molemmat kielet tavallaan yhtä aikaa[1]. Suksessiivisessa eli peräkkäisessä kaksikielisyydessä toisen kielen oppiminen alkaa kolmannen ikävuoden, subordinatiivisessa eli alisteisessa kaksikielisyydessä vasta 7–12-ikävuosien jälkeen[3].

Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on enemmänkin elämäntapa kuin oppimisen tulos. Se näkyykin kaksikielisen elämässä kokonaisvaltaisesti.[6] Kaksikielisyys on ”dynaaminen prosessi”, joka mukautuu eri tilanteisiin yksilön tarpeiden mukaan[1]. Jotkut lapset voivat omaksua ensikielenään kaksikielisyyden. Joissakin tilanteissa voidaankin konkreettisesti puhua ”äidinkielestä” ja ”isänkielestä”, kun lapsen vanhemmilla on kummallakin oma kielensä, jota lapsi käyttää johdonmukaisesti kyseisen vanhemman kanssa.[7]

Lapsen kielenkehitys

Äidinkieli opitaan suurin piirtein neljän ensimmäisen vuoden aikana. Lapsella onkin kielenoppimiseen synnynnäinen taipumus. Jos lapsella on normaalit biologiset, sosiaaliset ja kognitiiviset valmiudet, hänellä on mahdollisuus oppia ympäristössään puhutut kielet.

Lapsi omaksuu kielen vähitellen, asteittain, aluksi vuorovaikutusta jäljittelemällä. Kieli opitaan kahdessa vastakkaisessa prosessissa, joista toisessa tapahtuu määrällistä ja toisessa laadullista muutosta. Jo vauvana lapsi herkistyy äidinkielensä vivahteisiin. Vähitellen lapsen äänteiden määrä vähenee. Erilaiset ympäristötekijät vaikuttavat lapsen kielelliseen kehitykseen, ja lasten yksilöllisessä kielenkehityksessä on huomattaviakin eroja.[8]

Aluksi kaikki vauvat ääntelevät suurin piirtein samalla tavalla, mutta vähitellen ympäristössä puhuttu kieli alkaa vaikuttaa äänteiden muodostukseen. Arnberg arvostelee Roman Jakobsonin käsitystä siitä, että lapsi oppisi kielen äänteitä vastakkaisuuksien perusteella. Hänen mielestään sanat pikemminkin omaksutaan yksittäin. Kahden vuoden ikäisenä lapsi hallitsee kaksisanaisia ilmauksia, ja nelivuotiaan ilmaukset ovatkin jo monirakenteisia.[9]

Eräs kaksikielisyyden tutkimuksen ongelma on, missä vaiheessa lapsi tulee tietoiseksi siitä, että hän puhuu kahta eri kieltä. Tutkijoiden käsitykset eroavat tässä kohdassa.[10]

Kahden kielen samanaikainen oppiminen

Samanaikaisesta oppimisesta voidaan puhua silloin, jos lapselle on alettu opettaa kahta kieltä ennen tämän kolmatta ikävuotta[11]. Kahden kielen samanaikaisessa oppimisessa on havaittu olevan tiettyjä yhteisiä piirteitä. Aluksi lapsi sekoittaa kaksi kieltä toisiinsa, ja hän alkaa vasta vähitellen erottaa ne toisistaan yhä kuitenkin yhdistellen niiden piirteitä. On myös huomattu, että usein toiselle kielistä muodostuu hallitseva asema. Kieliympäristön vaihtuessa kielten asemassa voi kuitenkin tapahtua äkkinäinen muutos.[12]

Lapsen kahden kielen oppiminen on samankaltainen prosessi kuin yhdenkin kielen oppiminen. Tietyt vaikeudet koetaan suurin piirtein samaan aikaan molempien kielien kohdalla. Kahden kielen oppiminen poikkeaa kuitenkin prosessista nopeudeltaan. Silti kaksikielisen lapsen kielenoppimisen työmäärä ei välttämättä ole kaksinkertainen, kuten usein uskotaan. Tätä voi perustella muun muassa sillä, että useimmiten kaksikielinen hallitsee toisen kielistään toista paremmin. Kielillä voi myös olla tiettyjä yhtäläisyyksiä, jotka helpottavat oppimista.[13]

Kahden kielen perättäinen oppiminen

Usein sellaisissa kodeissa, joissa vanhemmat puhuvat vähemmistökielellä, lapsesta tulee kaksikielinen kielien perättäisellä oppimisella. Lapsi siis omaksuu ensin vanhempiensa kielen ja sitten kodin ulkopuolella puhutun enemmistökielen kommunikoidessaan esimerkiksi muiden päiväkotilasten kanssa. Tällaisissa tilanteissa tutkijoita onkin kiinnostanut esimerkiksi se, vaikuttaako ensiksi opittu kieli toisen oppimiseen ja minkälaisia kehitysvaiheita tällaiseen oppimiseen kuuluu.[14]

On havaittu, että lapsen tekemät kielivirheet eivät välttämättä kumpua omasta äidinkielestä, vaan lapsi voi tehdä samankaltaisia virheitä kuin yhdenkin kielen oppija. Lapsi hyödyntää erilaisia menetelmiä opetellessaan toista kieltään. Lapsen omalla motivaatiolla onkin suuri merkitys toisen kielen oppimisessa; ei ole itsestään selvää, että lapsi oppii esimerkiksi koulukielensä niin hyvin, että häntä voitaisiin kutsua kaksikieliseksi.[15]

Kielien sekoittaminen, kielen vaihto sekä kielenkäytön häiriöt

Kielien sekoittamisella tarkoitetaan sitä, että lapsi sekoittaa samassa ilmaisussa kahta kieltä, sillä hän ei ole vielä tietoinen kielien eriävyydestä. Kielen vaihdosta puhutaan silloin, kun lapsi vaihtaa ilmaisuja kielien välillä tietoisesti. Tämä voi johtua monista eri syistä, esimerkiksi siitä, että jotkut käsitteet on helpompi ilmaista toisella kielellä tai että lapsi haluaa osoittaa kuulumistaan tiettyyn ryhmään.[16] Kielitieteessä tätä nimitetään koodinvaihdoksi, ja sitä pidetään normaalina kaksikielisyyden piirteenä. Interferenssissä eli kielenkäytön häiriöissä kaksi kieltä vaikuttaa kielteisesti toisiinsa.[5] Tällaista ilmenee esimerkiksi siirtolaisperheiden lapsilla enemmistökielen muodostuessa hallitsevaksi kieleksi. Ongelmia voi ilmetä esimerkiksi ääntämisen tai lauserakenteiden kohdalla.[17]

Kaksikielisyyden vaikutukset lapsen kielelliseen kehitykseen

Kaksikielisellä kasvuympäristöllä voi olla lapsen kehitykselle joko myönteisiä tai kielteisiä vaikutuksia, joista ensiksi mainittuja voidaan saavuttaa hyvissä olosuhteissa. Kaksikielisyys on siis muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta lapselle etu. [18] Sosiaalisilla tekijöillä on huomattava vaikutus lapsen kaksikielisyyden kehitykseen[19]. Tehtäessä johtopäätöksiä kaksikielisyyden vaikutuksista lapsen kehitykseen on kuitenkin aina analysoitava lasta yksilönä[20].

Päätelmiin kaksikielisyyden seurauksista vaikuttavat tutkimusten erilainen taso ja tutkittujen lasten sosiaalinen tausta[21]. Vähitellen kaksikielisyystutkimuksen painopiste on kuitenkin alkanut siirtyä ilmiön myönteisten ja kielteisten piirteiden erittelystä vaikutusten laadun tutkimiseen[22].

Älykkyys ja kouluosaaminen

Vanhemmat, jotka aikovat kasvattaa lapsestaan kaksikielisen, saattavat pelätä, että lapsesta kehittyisi niin sanotusti puolikielinen[1]. Ennen 1960-luvun puoliväliä tehdyissä tutkimuksissa selvitettiinkin, että kaksikielisten koulumenestys oli yksikielisiä huonompi. Tämä havaittiin muun muassa Ruotsissa asuvien suomalaislapsien yhteydessä. Usein siirtolaislapset menestyivät ikätasoaan vastaavasti älykkyystestien ei-kielellisissä osuuksissa, mutta heikosti kielellisissä tehtävissä.[18] Kuitenkin myöhemmin, 60-luvun jälkeen, tehdyissä kanadalaisissa älykkyystutkimuksissa kaksikieliset lapset suoriutuivat jopa yksikielisiä paremmin sekä ei-kielellisissä että kielellisissä tehtävissä[23].

Molemmilla tutkimuksilla oli omat ongelmakohtansa. Ennen 1960-lukua tehtyjen tutkimusten ongelmana oli valvonnan heikkous, ja Kanadan tutkimuksissa kaksikielisyyden määrittely oli kyseenalainen. Myöskään lasten taustoja ei ollut arvioitu huolellisesti. Siksi kummatkaan tutkimukset eivät välttämättä tarjoa tarpeeksi vakuuttavaa tietoa kaksikielisyyden vaikutuksista lapsen älykkyyteen. Luotettavaa tietoa kysymykseen ei ole saatu myöhemmistäkään tutkimuksista.[23]

Ei olekaan varmaa tietoa siitä, vaikuttaako kaksikielisyys myönteisesti lapsen kognitiiviseen kehitykseen. Uskotaan kuitenkin, että kaksikielinen lapsi ymmärtää joitakin kielellisiä muotoja helpommin kuin yksikielinen. Esimerkiksi joidenkin tutkimusten mukaan kaksikielisen on yksikielistä helpompi tunnistaa kieliopillisia virheitä.[24]

Sosiaaliset tekijät

Ympäristön myönteinen suhtautuminen kaksikielisyyteen saattaa vaikuttaa lapsen asennoitumiseen omaa kaksikielisyyttään kohtaan [1]. Kaksikielisessä opetuksessa saavutetaan parhaat edut, kun molempia lapsen puhumia tai koulussa käyttämiä kieliä arvostetaan. Jos esimerkiksi lapsen kotikieltä väheksytään, lapsen kielellinen kehitys voi kärsiä.[19]

Paras tulos kotiympäristön kaksikielisyydessä saavutetaan, jos molemmat vanhemmat puhuvat ja näin opettavat lapselleen järjestelmällisesti aina omaa kieltään. Kodin ulkopuolellakin molempia kieliä on käytettävä monissa tehtävissä. Erityistä harjoitusta tarvitsee kieli, jota ei käytetä ympäristössä. Hyvissä olosuhteissa kaksikielisyys voikin kehittää lapsen metalingvististä tietoutta sekä hänen analyyttista asennettaan kieleen.[19]

Kaksikielisyyden myönteisistä sosiaalisista vaikutuksista ei ole paljon tietoa. On kuitenkin tutkittu, että kaksikielinen lapsi kykenee ymmärtämään muiden ”kommunikaatio-ongelmia ja tarpeita” hyvin[20].

Katso myös

Lähteet
  • Arnberg, Lenore: Tavoitteena kaksikielisyys. suom. Outi Peck. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 978-185359055-9.
  • Hassinen, Sirje: Ollako kaksikielinen vai eikö olla?. Virittäjä, 2002, s. 405−409. Helsinki: Kotikielen seura. ISSN 0042-6806.106. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.10.2008.
  • Hassinen, Sirje: Lapsesta kasvaa kaksikielinen. Helsinki: Finn Lectura, 2005. ISBN 951-792-196-9.
  • Leiwo, Matti: Lapsen kielen kehitys. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-570-040-X.

Viitteet
  1. Hassinen 2002, s. 406.
  2. Hassinen 2005, s. 11.
  3. Hassinen 2005, 16–20.
  4. Hassinen 2005, s. 9.
  5. Leiwo 1986, s. 150
  6. Hassinen 2005, 11–15.
  7. Hassinen 2005, s. 37.
  8. Hassinen 2005, s. 81–84.
  9. Arnberg 1989, s. 55–56.
  10. Leiwo 1986, s. 151.
  11. Arnberg 1989, s. 65.
  12. Arnberg 1989, s. 66.
  13. Arnberg 1989, s. 66–72.
  14. Arnberg 1989, s. 73.
  15. Arnberg 1989, s. 73–75.
  16. Arnberg 1989, s. 27.
  17. Arnberg 1989, s. 27–28.
  18. Leiwo 1986, s. 152.
  19. Leiwo 1986, s. 153.
  20. Arnberg 1989, s. 31.
  21. Arnberg 1989, s. 25–26.
  22. Arnberg 1989, s. 23.
  23. Arnberg 1989, s. 22.
  24. Arnberg 1989, s. 24.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.