Kaisa Koskinen

Koskinen kirjoitti ylioppilaaksi Kannaksen lukiosta, Lahdesta vuonna 1985. Hän aloitti käännöstieteen opinnot Tampereen yliopistossa vuonna 1987, valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1992 ja lisensiaatiksi kaksi vuotta myöhemmin. Filosofian tohtorin tutkinnon Koskinen on niin ikään suorittanut Tampereen yliopistoon, vuonna 2000.

Koskinen on työskennellyt käännöstieteen yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa ja käännöstieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Syksystä 2016 lähtien hän on työskennellyt käännöstieteen professorina Tampereen yliopistossa. Professuurin ala on kääntäminen ja tulkkaus kieliparissa suomi-englanti.

Ennen siirtymistään akateemiselle uralle Koskinen työskenteli kääntäjänä EU-komission käännösosastolla Luxemburgissa. Hän on tehnyt suomennostöitä myös yliopistotyön ohessa. Hän on suomentanut lähinnä akateemista tietokirjallisuutta, muun muassa Erving Goffmanin teoksen Vuorovaikutuksen sosiologia.

Vuonna 2000 valmistuneessa väitöstutkimuksessaan Beyond Ambivalence. Postmodernity and the Ethics of Translation (Ambivalenssin tuolle puolen. Postmoderni aika ja kääntäjän etiikka) Koskinen tarkasteli käännöstieteessä 1990-luvun aika esitettyjä näkemyksiä kääntäjän etiikasta.[1]

Koskinen on profiloitunut erityisesti kääntämisen sosiologian asiantuntijana. Hän on tutkinut muun muassa EU-kääntämistä, uudelleenkääntämistä, kielimaisemia, translatorisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä ja kääntäjän habitusta.

Koskinen kuuluu useiden koulutusverkostojen johtoryhmiin ja käännöstieteellisten julkaisujen toimituskuntiin. Hänet on kutsuttu Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi.

Koskinen on tarkastellut kääntämistä ja tulkkausta myös Tampereen paikallisessa kontekstissa, “niin nykyhetkessä kuin [...] historiassakin.  Hän on tutkinut muun muassa sitä, millä tavoin ja missä määrin käännöksillä tuotetaan monikielisyyttä Hervannan kielimaisemassa ja sitä, miten kääntämistä käytettiin 1870-luvun kaupunginhallinnossa suomen kieltä edistävän kielipolitiikan välineenä.” "Nykyajan ja menneisyyden kielellisten käytänteiden tutkiminen auttaa hahmottamaan keinoja ratkaista tällä hetkellä ajankohtaisia monikielisyyden, kielipolitiikan, maahanmuuton ja kotoutumisen kysymyksiä", Koskinen sanoo.[2]

Koskinen on tutkinut laajasti myös uudelleenkäännöksiä. Sata kirjaa, tuhat suomennosta -nimisessä tutkimuksessaan hän on Outi Paloposkin kanssa tutkinut uudelleenkäännöksiä ja uusintapainoksia. Tutkimuksen aineistona toimivat vuonna 2000 Suomessa ilmestyneet käännöskirjojen uudelleenkäännökset ja vanhojen käännösten uusintapainokset. Tämän lisäksi Koskinen ja Paloposki ovat tutkineet Tuhat vuotta, sata kirjaa -klassikkolistalle vuonna 1999 nostettujen teosten sekä muiden vanhempien ja hieman unohtuneiden suomennosten käännöshistorioita. Tutkimus on kestänyt yhteensä 15 vuotta ja on kansainvälisesti uraauurtava, sillä uudelleenkääntämistä ei ole aiemmin tutkittu yhtä laajojen aineistojen avulla.[3]

Koskinen on yhdessä Tytti Suojasen ja Tiina Tuomisen kanssa kehittänyt kääntämisen menetelmän, jossa ensisijaisena huomion kohteena on tekstin käyttäjä. Käyttäjistä kerätään tietoa kaikissa käännösvaiheissa iteratiivisesti eri menetelmien avulla, ja näiden tietojen perusteella tuotetaan mahdollisimman käytettävä käännös.

Käyttäjäkeskeinen kääntäminen hyödyntää muun muassa sosiolingvistiikasta tuttua audience design -menetelmää (termille ei ole olemassa vakiintunutta suomennosta, mutta Koskinen et al. kutsuvat sitä vastaanottajakeskeiseksi viestinnän suunnitteluksi), jossa mahdolliset käyttäjät ja lukijat jaetaan eri kategorioihin. Käyttäjäkeskeisessä kääntämisessä nämä kategoriat ovat:

• Tarkoitetut vastaanottajat (addressees), joille viesti suoraan suunnataan.
• Kuulijat (auditors), joiden tiedetään ja hyväksytään myös kuulevan viestin
• mutta joille sitä ei varsinaisesti suunnata.
• Satunnaiset kuulijat (overhearers), jotka tiedetään mutta joita ei huomioida.
• Salakuuntelijat (eavesdroppers), joiden puhuja ei tiedä kuulevan viestiä.
• Refereet (referees), joihin puhuja identifioituu tai joita hän erityisesti arvostaa ja joiden suosiota hän tavoittelee.

Käyttäjäkeskeisen suunnittelun lähtökohtana käytetään usein myös persoonia, eli todellisia käyttäjäryhmiä edustavat mielikuvitusmallit. Persoonille annetaan muun muassa nimi, ikä, asuinpaikka, sukupuoli ja ammatti.

Menetelmässä hyödynnetään myös kirjallisuustieteestä tuttua sisäislukijan käsitettä. Sisäislukijalla on tekstin omaksumisen kannalta tarpeelliset moraaliset, kulttuuriset, ikään, koulutustasoon jne. liittyvät erityisominaisuudet, jotka ovat sopusoinnussa sisäistekijän vastaavien kanssa. Se on niiden arvojen, ominaisuuksien ja valmiuksien joukko, joita teksti olettaa ihanteellisesta lukijastaan. Se rakentuu siis pelkän tekstin varassa. [4]

Käyttäjäkeskeisessä kääntämisessä hyödynnetään myös heuristista eli asiantuntijalähtöistä arviointia. Sen avulla arvioidaan käytettävyysongelmia. [5]

Koskinen on julkaissut laajasti niin kotimaisissa kuin kansainvälisissäkin julkaisuissa. Kahden oman monografian ja yhden toimitetun kokoomateoksen lisäksi hän on julkaissut käännöstieteellisiä kirjoja yhteistyössä muiden tutkijoiden kanssa sekä lukuisia artikkeleita käännöstieteellisissä julkaisusarjoissa.

• Ajankohtaista, Tampereen yliopisto (Arkistoitu – Internet Archive)