Kahiluodon kartano

Kahiluodon kartano on tila Taivassalossa. Kartanoon kuuluivat Iso-Kahiluoto ja Vähä-Kahiluoto, jotka yhdistettiin rälssisäterinä 1600-luvun puolivälissä.[1] Keskiajalla sen omisti Ille-suku. Sen jälkeen kartano periytyi Footangelin ja Starkin suvussa ja oli 1800-luvulla monen suvun omistuksessa,[2] kuten von Knorring ja von Troil[1].

Kahiluodon kartanon päärakennus Seurasaaressa pääsisäänkäynnin puolelta katsottuna
Kahiluodon kartano Seurasaaressa pihan puolelta

Päärakennus

Kartanon päärakennus valmistui noin 1790, ja sen rakennutti Agneta Eleonora de la Myle.[2] Rakennusvuosi on päätelty sen omistajan F. L. de la Mylen tekemästä vesiväripiirroksesta, joka on signeerattu 1796.[1] Rakennus siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon 1926[2].

Rakennus noudattaa tuolloin suosittuja Carl Wijnbladhin mallipiirustuksia[3]. Rakennuksen keskiosa on kaksikerroksinen,[2] ja rakennus on kustavilaiseen tapaan symmetrinen[4]. Sisäänkäyntejä on kaksi, mikä oli tuolloin harvinaista. Rakennuksessa on keittiö, kolme salia ja yhdeksän muuta huonetta.[2]

Nykyisin kartanon ruokasaliin ja alakerran kulmasaliin on asennettu Vihdin Olkkalan kartanosta peräisin olevat kangastapetit. Nykyinen kalustus on peräisin eri tahoilta paitsi keittiön avohyllyköt, jotka ovat alkuperäisiä.[2]

Keittiö on sisäänkäynnistä oikealle, ruokasali on keskellä, ja sen kautta on kulku toiselle sivulle, jossa on peräkkäisiä pienempiä huoneita, kuten makuuhuoneet, rouvan- ja herranhuone sekä lastenhuone.[3] Ruokasalin kummaltakin puolelta vievät portaat yläkertaan, jossa keskellä on sali, ja siitä avautuvista ovista pääsee makuuhuoneisiin, förmaakiin ja yläeteisiin.[5]

Rakennus on edustava esimerkki Lounais-Suomen kartanokulttuurista.[4]

Lähteet
  • Riitta Koskinen (teksti) ja Katja Hagelstam (kuvat): Säätyläiskoti Suomessa, s. 39. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27510-7.

Viitteet
  1. Aatelisten ja kartanoiden Taivassalo Taivassalon kunta. Arkistoitu 25.9.2015. Viitattu 25.9.2015.
  2. Kahiluodon kartano Museovirasto. Viitattu 24.9.2015.
  3. Koskinen ja Hagelstam, s. 39
  4. Koskinen ja Hagelstam, s. 38
  5. Koskinen ja Hagelstam, s. 43
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.