Kahdentoista taulun lait

Aiemmin vain suullisen perinteen varassa kulkeneiden oikeustraditioiden vakiinnuttaminen ja merkitseminen kirjalliseen muotoon voidaan nähdä paitsi roomalaisen oikeuden syntyhetkenä, myös yhtenä patriisien ja plebeijien välisen luokkataistelun huipentumana. Lainkäyttö oli ollut täysin patriisien käsissä, ja ylipäänsä tieto moninaisista vanhoista oikeusperinteistä oli ollut vain harvojen etuoikeutettujen ryhmien (kuten pontifex-pappien) ulottuvilla. Sekä vallan että tiedon puutteessaan plebeijeillä ei ollut juurikaan keinoja suojautua ylhäisten tuomareiden mielivaltaa vastaan.

Tällainen tilanne ei tietenkään voinut jatkua loputtomiin, ja paine julkisen lakikokoelman laatimiseksi monien kreikkalaisten kaupunkien tarjoaman esikuvan mukaisesti kasvoi koko ajan. Mikä tarkalleen oli se tapahtumaketju, jonka tuloksena tällainen lakikokoelma Roomaan saatiin, on nykyään kiistanalaista, koska antiikin historioitsijat eivät anna tapahtumista täysin yhtenäistä ja luotettavaa kuvaa. Joka tapauksessa perimätieto kertoo, että ensimmäisen konkreettisen aloitteen lakikokoelman laatimiseksi teki vuonna 462 eaa. plebeiji nimeltään Terentilius. Usean vuoden ajan patriisit vastustivat ajatusta, mutta suostuivat sentään lähettämään kolme lähettilästä Kreikkaan tutustumaan sikäläiseen lainsäädäntöön. Liviuksen mukaan lähetystö kävi Ateenassa kopioimassa Solonin laatimat lait, mutta tutkijat pitävät todennäköisempänä, että todellisuudessa se suuntasi korkeintaan joihinkin Etelä-Italian (Magna Graecian) kreikkalaisiin siirtokuntiin. Koska Roomassa asui ja siellä vieraili jo tuolloin lukuisia kreikkalaisia, on ylipäänsä kyseenalaista, oliko lähetystön lähettäminen todella välttämätöntä tietojen saamiseksi.

Vuonna 451 eaa. päätettiin lopulta asettaa kymmenmiehinen toimikunta (Decemviri legibus scribundis) laatimaan virallisen lakikokoelman Roomalle. Ns. sotaväen kokouksen (comitia centuriata) päätöksellä toimikunta sai tehtävänsä suorittamista varten poikkeusvaltuudet valtion johtamiseen, eikä sinä vuonna valittu lainkaan konsuleita. Kuten Livius kertoo, toimikunta koostui aloitteen tehneestä edellisvuoden konsulista, niistä kahdesta miehestä, jotka oli oikeastaan jo valittu konsuliksi kyseistä vuotta varten; kolmesta Kreikassa käyneestä lähettiläästä sekä neljästä muusta miehestä, joita tosin tarvittiin vain siihen, että päästiin symboliseen lukuun kymmenen. He kaikki olivat patriiseja, mutta kansanryhmien välistä tasapuolisuutta synnytti se, että kun toimikunta oli saanut valmiiksi kymmenen lakitaulua, ne asetettiin julkisen keskustelun alaiseksi. Liviuksen mukaan kansalaisten toivottiin "harkitsevan mielessään kaikkia kohtia, sitten keskustelevan niistä ystäviensä kanssa ja lopuksi tuovan julkisuuteen mielipiteensä mahdollisista poistoista tai lisäyksistä". Kun lakeja oli riittävästi parannettu, sotaväenkokous vahvisti niiden lainvoiman ja toimikunta hajotettiin.

Pian kuitenkin huomattiin, että lakeja oli edelleenkin täydennettävä, jotta ne sisältäisivät kaikki tarvittavat oikeussäännöt. Niinpä vuonna 450 eaa. asetettiin uusi toimikunta, josta tällä kertaa puolet oli plebeijejä, ja joka tuotti vielä kaksi uutta taulua. Livius kertoo, että tehtävänsä suoritettuaan toimikunta ei olisi halunnut luopua poikkeusvaltuuksistaan, vaan olisi pyrkinyt luomaan tyrannian; toimikunnan olisi saanut polvilleen vasta kaikkien plebeijien poismuutto kaupungista ja kieltäytyminen mm. asepalveluksen suorittamisesta (secessio plebis). Tarinan todenperäisyyttä on epäilty, sillä kukaan muu antiikin kirjailija ei mainitse siitä eikä sen kanssa myöskään sovi yhteen se, että sotaväenkokous vahvisti toimikunnan uudet lait muitta mutkitta. Niin tai näin, kahdentoista taulun lait olivat nyt saavuttaneet lopullisen muotonsa, ne asetettiin pysyvästi Forum Romanumille nähtäväksi ja perusta roomalaisen oikeuden myöhemmälle kehitykselle oli luotu.

Kahdentoista taulun lait olivat Justinianuksen Corpus iuris civilistä lukuun ottamatta Rooman ensimmäinen ja viimeinen kokonaisvaltaiseksi tarkoitettu lainsäädäntötoimi. Kyse ei siis ollut myöhempien lakien tapaan vain joidenkin yksittäisten kysymysten säätelemisestä, vaan taustalla oli ajatus koko yhteiskunnan pelisääntöjen määrittämisestä kerralla kuntoon. Nykymittapuun mukaan kokoelmaa ei kuitenkaan voi kutsua täydelliseksi, sillä siinä ohitettiin ikään kuin itsestäänselvyyksinä monia asioita, joita myöhemmin roomalaiset itsekin ryhtyivät lailla säätelemään (esimerkiksi miten avioliitto perustetaan ja monet julkisoikeuteen liittyvät asiat). Kovin systemaattista kuvaa ei anna sekään, että vaikka kokonaisuudessa oli monia isojakin aukkoja, joitakin yksityiskohtia säädeltiin erittäin tarkkaan (esimerkiksi kuinka paljon saavat painaa kahleet, joilla velkavankeudessa oleva kahlehditaan).

Se, että lait olivat syntyneet yhteiskunnallisen kamppailun tilanteessa, heijastuu monien mielestä niiden sisällöllisissä painotuksissa. Etualalla olivat oikeusturvaan ja oikeudelliseen tasa-arvoon liittyvät kysymykset, esimerkiksi oikeudenkäyntejä koskevat säännöt ja rangaistusten suuruudet. Myös säädökset, jotka rajoittivat ylenpalttista luksusta esimerkiksi hautajaisjärjestelyissä, sopivat ajan ilmapiiriin. Toisaalta ei ole varmaa, kuinka pitkälle säädökset olivat vain jo aiemmin vakiintuneen käytännön kirjallinen vahvistus, kuinka pitkälle todellisia uudistuksia. Kahdentoista taulun laeissa on myös selviä vaikutteita samanaikaisesta kreikkalaisesta lainsäädännöstä, minkä osoittavat lukuisat muistumat esimerkiksi Gortynin laeista, jotka ovat säilyneet alkuperäisinä. Kuten useimmat muut alkukantaiset lait, kahdentoista taulun lait yhdistävät tarkat ja ankarat rangaistukset yhtä tarkkoihin ja ankariin oikeustoimia koskeviin muotovaatimuksiin.

Vaikka antiikin historioitsijat kertovat alkuperäisten taulujen tuhoutuneen gallihyökkäyksessä vuonna 386 eaa., on selvää, että tekstistä oli olemassa muitakin kopioita, sillä monet myöhemmät kirjailijat siteeraavat sitä ja kouluissa sitä opeteltiin vielä Ciceron aikana. Nykypäiviin teksti ei kuitenkaan ole säilynyt kokonaisuudessaan, vaan kaikki selvinneet kohdat (yhteensä ehkä noin kolmasosa alkuperäisestä tekstistä) tulevat nimenomaan muiden kirjailijoiden teoksissa olevista lainauksista. Lakikokoelman tarkkaa rakennetta ei tunneta varmuudella, sillä yleensä lainauksissa ei ole mainittu, mistä taulusta ne on otettu. Tukeutuen niihin harvoihin tapauksiin, joissa taulu on mainittu, sekä juristi Gaiuksen antamiin tietoihin tutkijat ovat melko pitkälle pystyneet rekonstruoimaan alkuperäisen kokoelman rakenteen. Rekonstruktion paikkansapitävyydestä ei ole kuitenkaan mitään takeita.

Kieliasultaan kahdentoista taulun lait edustavat arkaaista latinaa, tosin lähinnä sanastonsa ja lauseoppinsa osalta. Äänne- ja muoto-opin puolesta teksti ei ole lainkaan yhtä arkaaista kuin samanikäisissä epigrafisissa lähteissä, joten on syytä epäillä, että tässä suhteessa teksti on meille säilyneessä muodossaan myöhempien kirjailijoiden "modernisoimaa". Tyyli on äärimmäisen tiivis ja vähäsanainen, niin että lukija joutuu mielessään täydentämään tekstiä välillä runsaastikin. Vaikeuksia aiheuttaa etenkin se, että subjekti jätetään lähes aina mainitsematta, jopa silloin kun se vaihtuu kesken lauseen. Siinä missä nykyään yhtenä oikeuskielen tärkeimmistä vaatimuksista ehkä pidettäisiin tarkkuutta ja yksiselitteisyyttä, arkaaisessa Roomassa tyyli-ihanteet olivat selvästi toisenlaiset.

Alla on esitetty ja suomennettu suurin osa niistä oikeussäännöistä, jotka esiintyvät latinankielisessä kirjallisuudessa kokonaisina ja suorina sitaatteina eikä esimerkiksi pelkkinä parafraaseina.

Kahdentoista taulun lakien syntyvaiheista kertovat Liviuksen lisäksi myös mm. Dionysios Halikarnassoslainen ja Diodoros Sisilialainen. Kaikkien näiden kirjailijoiden kertomusten todistusvoimaa heikentää kuitenkin se, että he elivät satoja vuosia tapahtuma-aikaa myöhemmin. Luotettavia aikalaislähteitä ei ole. Lainauksia kahdentoista taulun lakien tekstistä on säilynyt etenkin Cicerolla sekä joillakin Festuksen kaltaisilla grammaatikoilla, jotka olivat kiinnostuneet niiden arkaaisesta kieliasusta. Myös monet myöhemmät oikeustieteilijät kuten Gaius ja Ulpianus käsittelivät kahdentoista taulun lakeja omissa kirjoituksissaan.

• Jochen Bleicken: Lex publica: Gesetz und Recht in der römischen Republik. Berlin / New York: de Gruyter, 1975. ISBN 3-11-004584-2.
• Dieter Flach: Das Zwölftafelgesetz – Leges XII tabularum. Herausgegeben, übersetzt und kommentiert von Dieter Flach in Zusammenarbeit mit Andreas Flach. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 2004. ISBN 3-534-15983-7.
• Olivia F. Robinson: The Sources of Roman Law: Problems and Methods for Ancient Historians. London: Routledge, 1997. ISBN 0-415-08994-8 (sid.), 0-415-08995-6 (nid.).
• Alan Watson: The State, Law and Religion: Pagan Rome. Athens, GA: University of Georgia Press, 1992. ISBN 0-8203-1387-4.