Kaarlo Heiskanen
Kaarlo Aleksanteri (Aleksander) Heiskanen (28. lokakuuta 1894 Joroinen − 6. marraskuuta 1962 Hämeenlinna) oli suomalainen jääkärikenraali, jatkosodan rintamakomentaja ja Mannerheim-ristin ritari. Heiskanen toimi puolustusvoimain komentajana 1953−1959[1] ja oli tässä tehtävässä viimeinen Jääkäripataljoona 27:ään kuulunut.[2]
| Kaarlo Aleksanteri Heiskanen | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Kylmä-Kalle |
| Syntynyt | 28. lokakuuta 1894 Joroinen |
| Kuollut | 6. marraskuuta 1962 (68 vuotta) Hämeenlinna |
| Ammatti | merimies |
| Jääkäri | |
| Liittymispäivämäärä | 2. joulukuuta 1915 |
| Komppania | pioneerikomppania |
| Taistelut jääkäriaikana |
asemasota Misse-joella, asemasota Riianlahden rannikkoasemissa, Schmardenin taistelu, Aa-joen talvitaistelut |
| Korkein arvo jääkäriaikana |
hilfsgruppenführer |
| Palasi Suomeen | 25. helmikuuta 1918 |
| Arvo Suomeen tultaessa |
vänrikki |
| Korkein sotilasarvo | jalkaväenkenraali |
Lapsuus ja nuoruus
Kaarlo Aleksanteri Heiskanen oli Joroisten Järvikylän kartanon muonarengin Olof Heiskasen ja Maria Margareta Heiskasen (o.s. Korhonen) neljästä lapsesta nuorin. Hänellä oli kaksi veljeä ja yksi sisar. Hänen elämäänsä muovasivat karut olosuhteet ja orpous, sillä hänen isänsä kuoli Kaarlon ollessa kuusivuotias. Hänestä kehittyi hiljainen, mutta itsenäinen luonne, jonka lahjakkuuden kartanon isäntä N. Karl Grotenfelt havaitsi ja takasi Kaarlolle mahdollisuuden opiskella.
Heiskanen opiskeli Kuopion suomalaisessa yhteiskoulussa ja sai keskikoulunsa päätökseen vuoden 1914 keväällä ja lähti merille. Palattuaan Suomeen hänen tarkoituksensa oli opiskella metsänhoitajaksi. Vuoden 1915 syksyllä Heiskanen kuitenkin lähti jääkärikoulutukseen Saksaan. [1]
Jääkärinä
Kaarlo Heiskanen ylitti rajan Pellossa, saapui Lockstedtin leirille Tukholman kautta ja kirjattiin Jääkäripataljoona 27:n palvelukseen vuoden 1915 lopulla.
Hänen yksikökseen tuli pioneerikomppania ja siellä hän sai lisänimensä Kylmä-Kalle erotukseksi Juho Henrik Heiskasesta, joka tunnettiin Heissmanina (suomeksi "kuumana miehenä"). Lisänimi on liitetty sekä Heiskasen rauhalliseen luonteeseen, Heissmanin vastakohtaan että taipumukseen palella usein. Nimitys ei siis ole hänen myöhempien alaistensa vaan jääkäritoverien keksimä.
Heiskanen sai tulikasteensa Schmardenin taistelussa, johon pioneerikomppania osallistui erillään muusta pataljoonasta.
Hilfsgruppenführeriksi ylenneenä Heiskanen osallistui Sprengkommando Polangenin nimellä tunnetulle "pommarikurssille", jonka ohjelmaan kuului mm. räjäytystekniikkaa ja perehtymistä konetuliaseisiin.
Jääkärien palatessa Suomeen helmikuussa 1918 Heiskanen astui Suomen armeijan palvelukseen jääkärivänrikkinä.
Sisällissota
Heiskanen palveli aluksi kouluttajana 8. jääkäripataljoonassa, Karjalan jääkäreissä. Pataljoonaa komensi jääkärikapteeni Lennart Oesch. Hänen seuraava sijoituspaikkansa oli 18. jääkäripataljoona (Laatokan jääkärit), jossa hän toimi adjutanttina. Hänestä tuli 1. komppanian päällikkö jääkäriluutnantti Lennart Hanneliuksen haavoituttua Ilveksen kylän luona Muolaan- ja Äyräpäänjärvien välisellä kannaksella.
Sodan päätyttyä Heiskanen ylennettiin jääkäriluutnantiksi, ja hän sai 4. luokan Vapaudenristin miekkojen kera.
Ura ennen talvisotaa
Sisällissodan päättymisen jälkeen Heiskanen palveli aluksi joukkueenjohtajana, vuoden 1919 syksyllä jo komppanianpäällikkönä ja sai ylennyksen kapteeniksi keväällä 1920.
Vuonna 1923 Heiskanen avioitui musiikinopettaja Kjerstin (Kirsti) Skogsterin kanssa, joka oli vanhin hämeenlinnalaisen kauppaneuvos Anders Gustaf Skogsterin kuudesta tyttärestä. Tulevaan vaimoonsa hän oli tutustunut palvellessaan Hämeenlinnan Parolassa ja vieraillessaan muiden nuorten upseerien tavoin Skogsterien kesäpaikassa Alhaisissa, Hattulan Mierolassa. Samana vuonna hän liittyi Akateemiseen Karjala-seuraan sekä kirjoitti yksityisesti ylioppilaaksi.
Avioparilla oli neljä lasta: Antti (s. 1924), varatuomari; Sirkka Vettenranta (1930−1974), ekonomi; Olli (1931-2013), professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori; ja Laila Williamson (s. 1936), antropologi, lainopin kandidaatti.
Vuoden 1924 alussa käynnistyi Sotakorkeakoulun yleisen osaston ensimmäinen kurssi, johon Heiskanen osallistui yhtenä 34 kurssilaisesta. [1] Samalla kurssilla oli muiden muassa majuri Paavo Talvela, Heiskasen myöhempi esimies. Tuona aikana hän palveli toimistoupseerina Yleisesikunnassa. Kurssin aikana seurasi ylennys majuriksi toukokuussa 1925 ja yleisesikuntaupseerin arvo vuoden 1926 joulukuussa.
Kenttäpalveluksen aika koitti jälleen. Heiskanen komensi lyhyen aikaa Savon prikaatin kolmatta pataljoonaa, kunnes hänet nimitettiin Yleisesikunnan teknillisen tarkastajan apulaiseksi ja ylennettiin everstiluutnantiksi.
Terijoella sijaitsevasta Polkupyöräpataljoona 1:stä tuli Heiskasen yksikkö, kun aiempi komentaja Hjalmar Strömberg (myöh. Siilasvuo) siirtyi toisiin tehtäviin. Pataljoonan nimi muutettiin Jääkäripataljoona 1:ksi. Pataljoonan komentajan tehtävissä Heiskaselle tulivat tutuksi talvisodan avainkohdat. [1]
Vuonna 1938 Kaarlo Heiskanen sai everstin arvon. Tuolloin hän komensi Tampereen rykmenttiä Lahden Hennalassa. [1]
Talvisota
Talvisodan alkaessa Heiskanen sai komentoonsa Jalkaväkirykmentti 17:n (JR 17/7), jonka perustana oli ennestään tuttu Tampereen rykmentti. Rykmentti kuului 6. divisioonaan, jota komensi Paavo Paalu. Helmikuun alun suurhyökkäyksen pääpainon otti vastaan Summassa juuri Paalun divisioona, nyt nimeltään 3. divisioona. Summan kylä oli Heiskasen rykmentin puolustuskaistaa. Heiskasen rykmentti, uudelta nimeltään Jalkaväkirykmentti 7, irrotettiin etulinjasta 13. helmikuuta 1940. Pari viikkoa myöhemmin, helmikuun lopulla, rykmentti siirrettiin 3. divisioonan mukana Viipurin lohkolle.
Sodan päätyttyä 13. maaliskuuta 1940 eversti Kaarlo Heiskasen tehtäväksi tuli ottaa vastaan Viipurin linnan tornista laskettu lippu.
Jatkosota
Komentajana
Jatkosodan alla Heiskanen oli Keski-Suomen sotilasläänin komentajana. Siirryttäessä sodanajan kokoonpanoon hänestä tuli sotilasläänistä perustetun 11. divisioonan (Iskevä Kiila) komentaja. Divisioonan toiminta-alueena aluksi Värtsilän suunta ja tavoitteena oli edetä Laatokan pohjoispuolitse kohti itää. [1]
Ritarinimitys
Kaarlo Heiskanen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi n:o 21 päivämäärällä 7. lokakuuta 1941. Kolme päivää myöhemmin hän johti Petroskoin valtauksen kunniaksi järjestettyä paraatia. [1]
Ritariesityksen perusteluissa mainitaan erityisesti Jänisjärven pohjois- ja itäpuolen operaatiot, Suvilahden ja Tšalkin valtaukset sekä puolustuslinjan puhkaisu Säämäjärven - Sotjärven kannaksella, joka johti Prääsän kylän valtaukseen. Heiskasen johtamalla divisioonalla oli tienaukaisijan rooli Petroskoin valtaukseen johtaneissa operaatioissa. Erityisesti mainitaan, että Heiskasen johtamat operaatiot tuottivat hyviä tuloksia pienin miestappioin. [1]
Sodan jälkeen
Asekätkentäjutun epäilty
Heiskanen joutui asekätkentäjutun epäiltyjen joukkoon siksi, että hänen entinen alaisensa, eversti Alpo Marttinen oli asekätkennän avainhenkilöihin kuuluvana paennut Ruotsiin toukokuussa 1945. Heiskasta vastaan nostetut syytteet hylättiin näytön puutteessa elokuussa 1948. Siihen mennessä hän oli ollut tutkintavankeudessa 13 kuukautta. [1]
Tammikuussa 1949 Heiskanen palasi palvelukseen nyt Turkuun, 2. divisioonan komentajaksi määrättynä. Puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 4. kesäkuuta 1951 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.
Puolustusvoimain komentaja
Heiskasesta tuli puolustusvoimien komentaja Aarne Sihvon jälkeen 4. kesäkuuta 1953. Samalla hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.
Intomielinen, mutta henkisesti tuolloin kovin rasittunut Sihvo ei presidentti Paasikiven ja pääministeri Kekkosen mielestä soveltunut puolustusvoimien komentajaksi tilanteessa, jossa nimenomaan kaivattiin vähäeleisyyttä. "Armeijassa ei saa olla intrigejä", sanoi Paasikivi. Rauhallinen ja harkitseva Kylmä-Kalle Heiskanen tuntui Sihvon vastakohtana soveltuvan poliitikkojen mielestä tähän tilanteeseen paremmin kuin esimerkiksi upseeriston laajasti kannattama Kustaa Tapola. Heiskanen oli puolustusvoimien komentajana vuoteen 1959 saakka.
Kuolema
Heiskanen ampui itsensä pistoolilla marraskuussa 1962 saatuaan tietää sairastuneensa parantumattomaan haimasyöpään.[3]
Suomen Tykistömuseossa on esillä Heiskasen mitalit ja erikoisnäyttely hänestä.
Ylennykset ja kunniamerkit .svg.png.webp){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
                  |
|
Lähteet
- Brantberg, Robert: Kylmä-Kalle: Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Kaarlo Aleksanteri Heiskanen. Tampere: Revontuli, 2000. ISBN 952-5170-14-4.
- Karhunen, Joppe: Taistelujen miehet: Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista. Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00639-4.
- Myllyniemi, Urho: ”Heiskanen, Kaarlo (1894–1962)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 692–693. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. / Teoksen verkkoversio.
- Saarikoski, Vesa: Elon mainingit: Jääkärikenraali Aarne Sihvo 1889−1963. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23048-0.
- Suomen jääkärien elämäkerrasto. Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja, IV. WSOY Porvoo 1938.
- Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975. Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV. Vaasa 1975. ISBN 951-99046-8-9.
- http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=23
Viitteet
- Otavan suuri Ensyklopedia, 3. osa (Hašek-juuri), s. 1680, art. Heiskanen, Kaarlo. Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6.
- Viimeinen aktiivipalveluksessa ollut jääkäri oli Ilmari Martola ja viimeinen elossa ollut jääkäri Väinö Valve.
- IS esittelee Mannerheim-ristin ritarit – lue 191 sankaritarinaa. (Arkistoitu – Internet Archive) Ilta-Sanomat 6.12.2013
Parjanen, Matti: Marskin ritari Paavo Koli: Itseään käskenyt mies, s. 276. Google-kirjat.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarlo Heiskanen Wikimedia Commonsissa
- Suomen itsenäisyyden ajan puolustusvoimain komentajat Puolustusvoimat. Viitattu 17.9.2020.
- Heiskanen, Kaarlo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)