Kaarle V (keisari)

Kaarle (24. helmikuuta 1500 Gent, Flanderi21. syyskuuta 1558 Yusten luostari, Espanja) oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Kaarle V vuosina 1519–1556. Hän oli myös Espanjan kuningas 1516–1556 nimellä Kaarle I (Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa hänet tunnettiin nimillä Carlos Quinto ja Carlos V). Kaarle kuului Habsburgien sukuun.[1]

Kaarle V
Tizianin maalaama Kaarle V:n muotokuva vuodelta 1548
Espanjan kuningas
Valtakausi 23. tammikuuta 1516 – 16. tammikuuta 1556
Edeltäjä Johanna
Seuraaja Filip II
Pyhä saksalais-roomalainen keisari
Valtakausi 28. kesäkuuta 1519 – 27. elokuuta 1556
Kruunajaiset 26. lokakuuta 1520 (Saksa)
22. helmikuuta 1530 (Italia)
24. helmikuuta 1530 (Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta)
Edeltäjä Maksimilian I
Seuraaja Ferdinand I
Syntynyt 24. helmikuuta 1500
Gent, Flanderi
Kuollut 21. syyskuuta 1558 (58 vuotta)
Yusten luostari, Espanja
Hautapaikka El Escorial
Puoliso Isabella
Lapset Filip II
Maria
Johanna Itävaltalainen
Johanna Maria van der Gheynst
Barbara Blomberg
Suku Habsburg
Isä Filip Komea
Äiti Johanna
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Kaarlen hallitsijakausi oli sotaisa: Ranskan kuningasta Frans I:tä vastaan hän kävi yhteensä neljä sotaa. Turkkilaisten hyökkäyksiä oli torjuttava useaan kertaan. Wormsin valtiopäivillä 1521 Kaarle oli esittänyt kielteisen kantansa uskonpuhdistukseen[2], mutta taistelujen myötä (muun muassa Schmalkaldenin sota) hän joutui taipumaan sopimukseen uskonvapaudesta, joka vahvistettiin Augsburgin uskonrauhassa 1555.[3] Hänen hallitsija­kaudellaan espanjalaiset myös valloittivat laajoja alueita Keski- ja Etelä-Amerikassa.

Vuonna 1556 Kaarle luopui kruunuistaan ja vetäytyi elämänsä viimeisiksi vuosiksi luostariin.[1] Keisarina ja Itävallan hallitsijana häntä seurasi hänen nuorempi veljensä Ferdinand I, Espanjan kuninkaana taas hänen poikansa Filip II.

Kaarlen elämä ennen keisarinvaalia

Kaarle V Christoph Ambergerin maalauksessa noin vuodelta 1532.

Kaarle syntyi Gentissä, Flanderissa 24. helmikuuta 1500 vanhan keisari Maksimilian I:n pojanpojaksi. Hänen isänsä oli Burgundin arkkiherttua Filip Komea ja äitinsä Johanna, jota on kutsuttu Mielipuoleksi hermostollisten vaikeuksiensa takia. Johanna oli Kastilian kuningattaren Isabellan tytär ja perijä.

Kaarlen isä kuitenkin kuoli pian ja nuori kruununperillinen siirtyi tätinsä Margareeta Itävaltalaisen holhoukseen ja varttui tämän burgundilaisen ritariaatteen kyllästämässä hovissa. Margareeta oli Alankomaiden käskynhaltija ja hallitsi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ”kruununjalokiveä”: Reinin suistoa ja Hollannin maakunnan suuria kauppakaupunkeja. Filip Komean kuollessa Kaarle oli vain kuusivuotias. Kaarlen kehitys oli hidasta ja muutenkin hän vaikutti sopimattomalta hallitsemaan mitään. Koska hän myös oli sulkeutunut ja vähäpuheinen, hänen oli hankala luoda tarpeellisia suhteita hovissa.

Kaarlen koti­opettajina toimivat Vilhelm de Croy, josta myöhemmin tuli hänen pää­ministerinsä, sekä myös Adrian Florisz Dedel, myöhempi paavi Hadrianus VI. Kaarle oppi puhumaan sujuvasti useita kieliä: saksaa, ranskaa ja flaamia. Myöhemmin hän oppi kohtalaisesti myös espanjaa, jonka taidon Espanjan parlamentti (Cortes generales) olikin asettanut ehdoksi sille, että hän saattoi tulla myös Espanjan hallitsijaksi. Hänen on kerrottu sanoneen: ”Minä puhun espanjaa Jumalalle, italiaa naisille, ranskaa miehille ja saksaa hevoselleni”. Tästä sanonnasta on kuitenkin olemassa eri versioita, ja usein sen on väitetty olevan peräisin Preussin Fredrik Suurelta.[4]

Burgundilaisilta edeltäjiltään Kaarle peri kaksi­jakoisen suhtautumi­sensa Ranskan kunin­kaisiin. Hänen äidin­kielensä oli ranska, ja hän oli omaksunut monia vaikutteita ranska­laisesta kulttuurista. Nuorena hän kävi useita kertoja Pariisissa, Länsi-Euroopan silloin suurimmassa kaupungissa. Hänen kerrotaankin sanoneen: ”Pariisi ei ole kaupunki vaan kokonainen maailma” (lat. Lutetia non-urbs, sed orbis). Hänelle kihlattiin Ranskan kuninkaan Frans I:n molemmat tyttäret, Louise ja Charlotte Valoislainen, mutta he kuolivat nuorina. Kaarle sai perinnökseen myös Valois-dynastian kunin­kaallisen ja burgundi­laisen herttualli­sen haaran välisen pitkä­aikaisen poliittisen ja dynastisen viha­mielisyyden.

Hallitsijakausi

Kaarle V:n kuvalla varustettu, Antwerpenissa vuonna 1548 lyöty kupariraha, "korte".
Bernard van Orleyn maalaama nuoren Kaarle V:n muotokuva Louvressa, Pariisissa.

Burgundi ja Alankomaat

Tizianin maalaama Kaarle V:n muotokuva vuodelta 1533 Museo del Pradossa, Madridissa

Vuonna 1506 Kaarle peri isältään Burgundin territoriot, joihin tuolloin kuuluivat erityisesti Alankomaat ja Franche-Comté. Suurin osa niistä oli Pyhän roomalaisen keisari­kunnan ja siihen kuuluneen Saksan kuningas­kunnan läänityksiä, poikkeuksena kuitenkin hänen synnyin­paikkansa Flanderissa, joka oli sata­vuotisen sodan jäljiltä yhä Ranskan läänityksenä. Koska hän oli ala­ikäinen, keisari Maksimilian I nimitti hänelle sijais­hallitsijaksi hänen tätinsä Margareeta Itä­valta­laisen (1480–1530), joka oli syntyjään Itä­vallan arkki­herttuatar ja avio­liittojensa myötä Asturian leski­prinsessa ja Savoijin leski­herttuatar. Margaret toimi sijais­hallitsijana vuoteen 1515 saakka. Hän sai pian todeta olevansa sodassa Ranskaa vastaan, sillä Flanderin läänityshallitsijana Kaarlea vaadittiin maksamaan veroa Ranskan kuninkaalle, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt. Sodan tuloksena Ranska luopui vuonna 1528 vanhoista vaati­muksis­taan Flanderiin.

Vuosina 1515–1523 friisiläiset talonpojat kapinoivat Pier Gerlofs Donian ja Wijard Jelckaman johdolla Kaarlen hallitusta vastaan. Kapinalliset saavuttivat aluksi menestystäkin, mutta kärsivät sittemmin useita tappiota, joiden jälkeen viimeiset kapinallis­johtajat vangittiin ja teloitettiin vuonna 1523.

Kaarlen aikana hänen Burgundin-alueitaan laajennettiin liittämällä niihin Tournai, Artois, Utrechtin ja Groningenin provinssit sekä Geldern. Kaarlen burgundilaiset edeltäjät olivat jo yhdistäneet seitsemäntoista provinssia, mutta nimellisesti ne kaikki olivat joko Ranskan tai Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan läänityksiä. Vuonna 1549 Kaarle sääti pragmaattisen sanktion, jolla Alankomaat julistettiin yhdeksi kokonaisuudeksi, joka oli kuuluva hänen perillisilleen.[5]

Espanja

Kaarle V:n palatsi Alhambrassa, Granadassa. Palatsi rakennettiin sen jälkeen, kun hän oli vuonna 1526 solminut avioliiton Portugalin Isabelin kanssa, ja Kaarle V aikoi asettua sinne asumaan.[6]
Keisari Kaarle V

Kastilian valtio­päivät (Cortes) vannoivat Valladolidissa 1506 ja Madridissa 1510 tunnustavansa Kaarle V:n Asturian prinssiksi ja ensisijaiseksi kruunun­perilliseksi äitinsä, kuningatar Johannan sijasta.[7] Toisaalta vuonna 1502 Aragonian Cortes vannoi Saragosassa valalla tunnustavansa hänen äitinsä, Johannan, kruunun­perilliseksi, mutta Saragosan arkki­piispa vakuutti, että tämä vala ei ollut pätevä eikä voinut muuttaa vallan­perimys­järjestystä, ellei sitä vahvistettu Cortesin ja kuninkaan välisellä muodollisella sopimuksella. [8] [9] Niinpä hänen isoisänsä, Aragonian kuningas Ferdinand Katolilaisen kuoltua 23. tammikuuta 1516 Johanna peri Aragonian kruunun ja tuli samalla myös sen yhteyteen kuuluneiden Katalonian, Valencian, Napolin, Sisilian ja Sardinian hallitsijaksi, kun taas Kaarlesta tuli kenraali­kuvernööri.[10] Flaamilaiset kuitenkin halusivat Kaarlen omaksuvan kuninkaan arvon, mitä kannatti myös hänen iso­isänsä, keisari Maksimilian I, ja paavi Leo X. Näin ollen Kaarle julistettiin Ferdinand II:n 14. maaliskuuta 1516 pidettyjen hautajaisten jälkeen sekä Kastilian että Aragonian kuninkaaksi yhdessä äitinsä kanssa. Lopulta Kastilian sijais­hallitsija, kardinaali Jiménez de Cisneros joutui hyväksymään tapahtuneen tosiasian ja tunnusti Kaarlen koko Espanjan kuninkaaksi.[11]

Koska oli poikkeuk­sellista, että Kaarle omaksui kuninkaan arvo­nimen äitinsä ollessa vielä elossa, neuvottelut Kastilian Cortesin kanssa Valladolidissa vuonna 1518 osoittautuivat vaikeiksi,[12] ja Kaarlen vaatimuksille asetettiinkin seuraavat ehdot: hänen oli opeteltava puhumaan espanjaa, hän ei saanut nimittää virkoihin vierasmaalaisia, hän ei saanut kuljettaa jalometalleja pois Kastiliasta ja hänen oli kunnoitettava äitinsä, kuningatar Johannan oikeuksia. Myös Aragonian Cortes ja Katalonian Corts esittivät vastalauseita[13], mutta lopulta hänet tunnustettiin Aragonian kuninkaaksi ja Barcelonan kreiviksi yhdessä äitinsä kanssa.[14] Ferdinand II oli valloittanut myös Navarran kuningas­kunnan, mutta hän oli vannonut kunnioittavansa sen asemaa eri kuningaskuntana. Kaarlen noustua Espanjan valtaistuimelle Navarran cortes vaati häntä saapumaan kruunajais­seremoniaan, mutta kun Kaarle kieltäytyi, asiasta tehtiin suuri joukko valituskirjelmiä.

Kaarle saapui Espanjaan syksyllä 1516. Hänen sijais­hallitsijansa Jiménez de Cisneros valmistautui tapaamaan hänet, mutta sairastui matkalla, mahdollisesti myrkytettynä, ja kuoli ennen kuin oli tavannut kuninkaan.[15]

Vaikka Espanjasta tuli hänen valtapiirinsä ydin, hän ei koskaan täysin kotiutunut sinne ja varsinkin ensimmäisinä vuosinaan hän koki olevansa vieras hallitsija. Kun maassa ei enää ollut Ferdinandin ja Isabellan kaltaisia voimakkaita hallitsijoita, Kaarle kohtasi yhä kasvavat määrät valituksia ja kasvavan anarkian. Espanjalaisetkaan eivät pitäneet Kaarlesta, joka ei ennestään osannut espanjaa ja joka toi mukanaan flaamilaisen seurueen. Saksalaisen kasvatuksen saanut Kaarle ei ollut edes Espanjan aateliston mieleen. Myös Kaarlen päätös nimittää virkoihin vain espanjalaista syntyperää olevia herätti herätti raivoa espanjalaisissa, sillä Kaarle oli juuri sitä ennen nimittänyt Toledon arkkipiispaksi ja Espanjan primaaksi neuvonantajansa, alankomaalaista sukua olevan 19-vuotiaan pojan.

Vaikeuksista huolimatta Kaarle asui suurimman osan elinajastaan Espanjassa, myös viimeiset, luostarissa viettämänsä vuodet. Lopulta Kaarlen tunnus­lauseesta Plus Ultra ('Vielä pidemmälle'), tuli Espanjan kansallinen motto.

Espanjassa oli vanhastaan ollut useita kuningas­kuntia, jotka oli vastikään yhdistetty ja joilla oli erilaiset valtiolliset perinteet. Kastilia oli autoritaarinen kuningas­kunta, jossa kuninkaan oma tahto oli lain ja Cortesin yläpuolella. Sitä vastoin Aragoniassa laki sitoi hallitsijaakin, ja Navarrassa monarkian suorastaan katsottiin perustuvan kansan ja hallitsijan väliseen sopimukseen. Kaarle V:n ja hänen seuraajiensa aikana erot aiheuttivat epä­selvyyttä ja kiistoja, sillä alue­ittaiset perinteet rajoittivat heidän absoluuttista valtaansa. Kaarlen aikana kuninkaan valta kasvoi, vaikka ennen äitinsä kuolemaa vuonna 1555 maan kuninkuus kuului vain osittain hänelle.

Espanjassa Kaarle sai osakseen vastustusta myös siksi, koska hän peri korkeita veroja ulkomaisiin sotiin, joihin kastilialaisilla ei juuri ollut mitään intressiä, ja koska hän sopimuksestaan huolimatta nimitti flaamilaisia korkeisiin virkoihin Espanjassa ja Amerikassa syrjäyttäen täten kastilialaiset ehdokkaat. Vastarinta huipentui comuneros-kapinaan, jonka Kaarle kukisti. Välittömästi kukistettuaan tämän kapinan Navarran syrjäytetty kuningas Henrik II ryhtyi valtaamaan maataan takaisin. Sotilaalliset operaatiot kestivät vuoteen 1524 saakka, jolloin Hondarribia antautui Kaarlen sota­voimille, mutta vasta Madridin ja Cambrain sopimukset vuonna 1528 tekivät lopun toistuvista raja­kahakoista.

Kaiken tämän jälkeen Kastilia saatiin vakaasti yhdistetyksi Habsburgien valtakuntaan, ja se tuotti suuren osan valta­kunnan sotilaallisista ja taloudellisista resursseista. Kaarlen hallitsija­kaudella budjetin vajaus kuitenkin kasvoi tavattomasti, mistä hänen seuraajansa, Espanjan kuningas Filip II:n aikana seurasi valtionvararikko.[16]

Kaarlen hallitsija­kaudella Espanja valloitti Amerikan mantereella asteekkien valtakunnan Meksikossa ja Inka­valta­kunnan Perussa sekä laajoja alueita muualtakin Keski- ja Etelä-Amerikassa. Kaarle myös järjesti Fernão de Magalhãesin käyttöön viisi laivaa, joiden matka, ensimmäinen maailman­ympäri­purjehdus, soi Espanjalle myöhemmin mahdollisuuden laajentaa imperiumiaan myös Tyynellemerelle ja valloittaa Filippiinit. Nämä alue­valtaukset eri puolilla maailmaa antoivat aiheen sanontaan, jota myöhemmin on käytetty myös Brittiläisestä imperiumista: sanottiin, että Kaarlen valta­kunnassa ”aurinko ei koskaan laskenut”. Se ei tosin tarkkaan ottaen pitänyt paikkaansa ennen kuin Espanja valloitti Filippiinit vasta Kaarlen seuraajan, Filip II:n hallitsija­kaudella.

Italia

Anthony van Dyckin vuonna 1620 maalaama Kaarle V:n muotokuva Galleria degli Uffizissa, Firenzessä.

Kaarlen perimä Aragonian valtakunta käsitti myös Napolin ja Sisilian kuningas­kunnat sekä Sardinian. Aragonia oli aikaisemmin hallinnut myös Milanon herttuakuntaa, mutta vuotta ennen Kaarlen nousua valta­istuimelle Ranska oli vallannut sen Marignanon taistelussa 1515. Vuonna 1522 Kaarle onnistui valloittamaan Milanon takaisin, kun hänen keisarilliset sota­joukkonsa voittivat ranskalais-sveitsiläisen armeijan Bicoccassa. Vuonna 1524 Ranskan Frans I sai jälleen aloitteen käsiinsä, tunkeutui Lombardiaan ja valloitti siellä jälleen Milanon ja monia muita kaupunkeja. Vain Pavia jäi valloittamatta, ja siellä Kaarlen keisarilliset sotajoukot vangitsivat Fransin 24. helmikuuta 1525, keisarin syntymä­päivänä, kukistivat hänen armeijansa ja ottivat jälleen hallintaansa Milanon ja Lombardian. Tämän jälkeen Espanja pystyi pitämään hallinnassaan kaikki italialaiset alueensa, vaikka niihin jatkuvasti hyökättiin monelta taholta. Habsburgien valta­kunnan käymää kauppaa Väli­merellä pyrki estämään myös Osmanien valtakunta. Vuonna 1538 Espanja ja kaikki italialaiset valtiot muodostivat Pyhän liiton karkottaakseen osmanit, mutta liittouma kärsi tappion Prevezan taistelussa 1538. Ratkaiseva voitto osmaneista saatiin merellä vasta Kaarlen kuoleman jälkeen Lepanton taistelussa vuonna 1571.

Amerikka

Tizianin maalaama Kaarle V:n muotokuva

Jo ennen Kaarlen valtaantuloa Espanja oli valloittanut siirtomaita Amerikasta, pääasiassa Karibianmeren saarilta. Kaarlen hallitsija­kaudella konkistadorit kuten Hernán Cortés ja Francisco Pizarro kuitenkin laajensivat suuresti Espanjan amerikkalaisa alueita valloittamalla asteekkien ja inkojen valtakunnat, jotka vuosien 1519 ja 1542 välillä liitettiin Kaarlen valtakuntaan Uuden Espanjan ja Perun varakuningaskuntina. Nämä onnistuneet valloitukset yhdessä Magalhãesin vuonna 1522 tekemän maailmanympäripurjehduksen kanssa saivat Kaarlen vakuuttuneeksi siitä, että hänellä oli jumalallinen kutsumus­tehtävä kristi­kunnan johtajana, joka yhä koki olevansa islamin vakavasti uhkaamana. Valloitukset vahvistivat Kaarlen asemaa myös siten, että valtion rahastoon saatiin suuri määrä kultaa ja hopeaa. Konkistadori Berbal Diaz del Castello huomauttikin: "Me tulimme auttamaan Jumalaa ja hänen Majesteettiaan, tuomaan valon pimeydessä olleille, ja myös hankkimaan vaurautta, jota useimmat miehet himoitsevat."[17]

Vuonna 1528 Kaarle luovutti Venezuelan provinssin Bartholoméus V. Welserin hallittavaksi, sillä hän ei pystynyt maksamaan tälle velkojaan rahana. Tämä hallintaoikeus, joka tunnettiin nimellä Klein-Venedig (Pikku Venetsia), peruutettiin vuonna 1546. Vuonna 1550 Kaarle kutsui Valladolidiin koolle kongressin, jossa oli käsiteltävä kysymystä siitä, olivatko uuden maailman alku­peräis­kansoja vastaan käytetyt voimatoimet moraalisesti oikeutettuja. Tähän kokoukseen osallistui muun muassa Bartolomé de las Casas.

Kaarle V:n uskotaan olleen ensimmäinen, joka jo vuonna 1520 ehdotti kanavan rakentamista Panamankannaksen poikki.[18]

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Isoisänsä, keisari Maksimilian I:n kuoltua vuonna 1519 Kaarle peri Habsburgien monarkian kruunun. Hän oli myös luonnollinen ehdokas Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan keisariksi. Keisarin asema ei kuitenkaan ollut perinnöllinen, vaan vaaliruhtinaat valitsivat keisarin. Muita varteen­otettavia ehdokkaita vaalissa olivat Saksin vaali­ruhtinas Fredrik III, Ranskan kuningas Frans I ja Englannin kuningas Henrik VIII. Vaali­ruhtinaiden kokous, kur, päätti 28. kesäkuuta 1519 valita Kaarlen keisariksi. Vuonna 1530 paavi Klemens VII kruunasi hänet keisariksi Bolognassa, mutta hän jäi valta­kunnan viimeiseksi paavin kruunaamaksi keisariksi.[19]

Keisarin valtaa rajoitti saksalaisten ruhtinaiden vahva asema. Heillä oli luja jalansija keisarikunnan alueilla, mutta Kaarle ei sallinut niin käyvän myös Alankomaissa.

Inkvisitio tuli keisarikunnassa käyttöön vuonna 1522. Vuodesta 1550 lähtien kuoleman­tuomio uhkasi kaikkia kerettiläisiä, jotka eivät katuneet. Myöskään poliittisissa kysymyksissä ei suvaittu poikkeavia mieli­piteitä, ei varsinkaan Kaarlen syntymä­kaupungissa, jossa Kaarle itse Alban herttuan tukemana kukisti Ghentin kapinan helmikuussa 1540.[5] Vuonna 1556 Kaarle luopui keisarin kruunusta veljensä Ferdinandin hyväksi. Kuitenkin pitkäaikaisen kiistan ja asian byrokraattisen käsittelyn vuoksi keisarinhovi ei hyväksynyt hänen kruunusta luopumistaan ennen kuin 24. helmikuuta 1558, johon saakka Kaarle oli yhä laillisesti keisari.

Ranska

Ranska Kaarle V:n alueiden ympäröimänä (punainen=Aragonia, Napoli ja Sisilia ym, purppura=Kastilia, oranssi: Burgundi ja Alankomaat, keltainen=Itävalta, keltaruskea=muut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueet; Espanjan siirtomaat eivät näy kartassa)

Suurelle osalle Kaarlen valta­kautta antoivat leimansa risti­riidat Ranskan kanssa, joka sai todeta olevansa Kaarlen hallitsemien alueiden ympäröimänä samaan aikaan, kun se vielä havitteli Italian herruutta. Vuonna 1520 Kaarle vieraili Englannissa, jossa hänen tätinsä, Katariina Aragonialainen, taivutteli avio­miestään Henrik VIII:ta liittoutumaan keisarin kanssa. Vuonna 1508 Henrik löi Kaarlen Sukka­nauha­ritari­kunnan ritariksi.[20] Tapauksen kunniaksi pystytetty muisto­laatta on yhä paikoillaan Windsorin linnan Pyhän Yrjön kappelissa.

Kaarlen ensimmäinen sota hänen pitkäaikaista vihollistaan Ranskan Frans I:tä vastaan alkoi vuonna 1521. Kaarle liittoutui Englannin ja paavi Leo X:n kanssa Ranskaa ja Venetsiaa vastaan. Aluksi hän menestyi hyvin, sai karkotetuksi ranskalaiset Milanosta, voitti ja vangitsi Fransin Pavian taistelussa 1525. Päästäkseen vapaaksi Ranskan kuninkaan oli Madridin rauhan­sopimuksessa 1526 luovutettava Burgundi Kaarlelle ja lopetettava tukensa Navarran kuninkuutta tavoitelleelle Henrik II:lle.

Kaarle V asepuvussa, Juan Pantoja de la Cruzin maalaus El Ecrorialissa Madridissa

Päästyään vapaaksi Frans ja Pariisin parlamentti tuomitsivat rauhansopimuksen, koska se oli allekirjoitettu pakon alaisena. Tämän jälkeen Ranska liittyi Cognacin liittoutumaan, jonka paavi Klemens VII oli solminut Englannin Henrik VIII:n, Venetsian, Firenzen ja Milanon kanssa vastustaakseen keisarikunnan ylivaltaa Italiassa. Seuranneessa sodassa Kaarle V:n joukot ryöstivät Rooman vuonna 1527 ja käytännössä vangitsivat paavi Klemens VII:n ja samalla estivät tätä mitätöimästä Englannin Henrik VIII:n ja Katariina Aragonialaisen avioliittoa. Tämän vuoksi Henrik katkaisi välinsä Roomaan ja pani samalla alulle Englannin uskonpuhdistuksen.[21][22] Muutoin sota jäi ratkaisemattomaksi. Vuonna 1529 Cambrain rauhansopimuksessa, jota sanotaan "rouvien rauhaksi", koska sen neuvottelivat keskenään Kaarlen täti ja Fransin äiti, Frans luopui vaatimuksistaan Italiassa mutta sai pitää Burgundin.

Kolmas sota syttyi vuonna 1535 Milanon viimeisen Sforza-herttuan kuoltua. Silloin asetti oman poikansa, Filip II:n Milanon herttuaksi, vaikka Frans vaati sitä itselleen. Tämäkin sota jäi ratkaisemattomaksi. Frans ei onnistunut valloittamaan Milanoa, suurimman osan Kaarlen liittolaisen Savoijin herttuakunnan alueista kylläkin, mukaan luettuna sen pää­kaupungin, Torinon. Nizzassa vuonna 1538 tehty aselepo lopetti sodan, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Vuonna 1542 alkoi uusi sota, jossa Frans liittoutui osmani­sulttaani Suleiman I:n kanssa, kun taas Kaarle liittoutui jälleen Henrik VIII:n kanssa. Vaikka Ranskan ja osmanien laivastot onnistuivat valloittamaan Nizzan, Ranska ei onnistunut etenemään Juareziin saakka, kun taas keisarikunnan ja Englannin sotav­oimien tunkeutuminen Kaarlen itsensä johdolla pohjois-Ranskaan aluksi onnistui, mutta lopulta siitä luovuttiin, ja vuonna 1544 tehty rauhan­sopimus palautti valta­kunnat rajoineen sellaiseksi kuin ne olivat olleet ennen sotaa.

Viimeisen sodan Kaarle kävi Fransin poikaa ja seuraajaa Henrik II:ta vastaan vuodesta 1551 lähtien. Kaarle saavutti aluksi voittoja Lorrainessa, jossa hän valloitti Metzin, mutta Italiassa ranskalaiset voittivat hänet. Kaarle luopui kruunusta sodan vielä kestäessä ja jätti sodan johdon pojalleen Filip II:lle ja veljelleen Ferdinand I:lle.

Sodat osmanien valtakuntaa vastaan

Kaarle oli jatkuvasti sodassa Osmanien valtakuntaa ja sen sulttaania Suleiman Suurta vastaan. Hänen suuri tappionsa Mohácsin taistelussa Unkarissa 1526 sai suuren osan Eurooppaa kauhun valtaan.[23][24]

Vuonna 1529 osmanit yrittivät valloittaa Wienin, mutta epä­onnistuivat, ja näin muslimien eteneminen Keski-Euroopassa saatiin pysäytetyksi. Kaarlen ja Suleimanin kamppailu Välimeren herruudesta ratkesi kuitenkin sulttaanin hyväksi, vaikka espanjalaiset saavuttivatkin voittoja ja onnistuivat muun muassa valloittamaan Tunisin vuonna 1535. Osmanien laivasto hallitsi itäistä Väli­merta voitettuaan Prevezan taistelun vuonna 1538 ja vielä ylivoimaisemmin Kaarlen kuoleman jälkeen vuonna 1560 käydyn Djerban taistelun jälkeen. Samaan aikaan islamilaiset barbareskit, jotka toimivat sulttaanin vallan ja valvonnan alaisina, tekivät toistuvasti tuhojaan Espanjan ja Italian rannikoilla, lamauttivat Espanjan merikaupan ja nakersivat Habsburgin vallan perustuksia.

Vuonna 1536 Ranskan Frans I liittoutui Sulemainin kanssa Kaarlea vastaan. Vaikka Frans vuonna 1538 taivuteltiinkin allekirjoittamaan rauhansopimus, hän liittoutui osmanien kanssa uudetaan vuonna 1542. Seuraavana vuonna Kaarle liittoutui Henrik VIII:n kanssa ja pakotti Fransin alle­kirjoittamaan Crépy-en-Laonnois'n aselevon. Vuonna 1547 Kaarle alle­kirjoitti osmanien kanssa nöyryyttävän Adrianopolin rauhan, koska alituisiin sota­toimiin oli kulunut liiaksi varoja.[25] Tässä sopimuksessa Kaarlesta käytetään vain arvonimeä "Espanjan kuningas" hänen pitkän arvo­nimi­luettelonsa sijasta,[26] sillä sopimustekstin laatijoiden mukaan maailmassa saattoi olla vain yksi keisari, joka oli Suleiman. Keisari­kunnan valtio­päivilläkin protes­tantti­set edustajat usein äänestivät Turkkia vastaan käytyihin sotiin myönnettäviä määrärahoja vastaan, sillä monet protes­tantit pitivät muslimien etenemistä hyvänä vasta­painona katolisille mahdeille.

Kaarle V yritti neuvotella liittosopimuksesta myös Persian safavidien kanssa saadakseen osmanit kahden rintaman sotaan. Yhteis­ymmärrykseen päästiinkin, mutta suuret väli­matkat aiheuttivat suuria vaikeuksia. Safavidit kuitenkin ryhtyivät sotaan osmaneja vastaan vuonna 1532, jolloin näiden oli jaettava sotilaalliset voima­varansa kahdelle suunnalle. Näin Kaarleen osmanien taholta kohdistunut uhka joksikin ajaksi helpottui.[27]

Protestanttinen uskonpuhdistus

Kaarle V ikääntyneenä

Sotilaallisten saavutustensa ohella Kaarle tunnetaan parhaiten protes­tantti­sen uskon­puhdistuksen vastustajana. Osa saksalaisista ruhtinaista hylkäsi katolisen kirkon ja muodosti Schmalkaldenin liiton haastaakseen Kaarlen vallan sotilaallisin keinoin.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijana Kaarle kutsui Martti Lutherin vuonna 1521 Wormsin valtio­päiville luvaten taata hänen turvalli­suutensa, jos hän saapuisi paikalle. Aluksi hän oli väheksynyt Lutherin teesejä nimittäen niitä ”kahden munkin väliseksi riidaksi”, mutta myöhemmin hän julisti Lutherin kannattajineen valtakunnankiroukseen. Hän ei voinut kuitenkaan ryhtyä tarmokkaisiin toimiin protestanttisuutta vastaan, kun hänellä oli täysi työ muiden huolen­aiheiden kanssa.

Vuosina 1524–1526 Saksassa käytiin talonpoikaissota, ja vuonna 1531 muodostettiin luterilainen Schmalkaldenin liitto. Kaarle delegoi vastuun Saksasta enenevässä määrin veljelleen Ferdinandille keskittyen itse muualla kohtaamiinsa ongelmiin.

Jotta uskonsotia ei olisi syttynyt muissa Kaarlen hallitsemissa maissa, kutsuttiin vuonna 1545 osittain hänen aloitteestaan koolle Trenton kirkolliskokous, joka aloitti vasta­uskon­puhdistuksen. Kaarle saikin muutamat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaiset ruhtinaat katolisen kirkon puolelle. Lutherin kuolinvuonna 1546 hän julisti Schmalkaldenin liiton laittomaksi, vaikka se oli jo saanut hallintaansa erään toisen ruhtinaan alueet. Hän karkotti liiton joukot Etelä-Saksasta; Mühlbergin taistelussa hän voitti Juhana Fredrikin, ja vuonna 1547 hän vangitsi Hessenin Filip Jalomielisen. Augsburgin interimissä 1548 päästiin väli­aikaiseen sopuun, kun protes­tanteille tehtiin eräitä myönnytyksiä, kunnes Trenton kirkollis­kokous palauttaisi yhtenäisyyden. Protes­tantit kuitenkin yleensä hylkäsivät välirauhan ja jotkut heistä vastustivat sitä aktiivisesti. Protes­tantti­set ruhtinaat nousivat vuonna 1542 Ranskan Henrik II:n tuella kapinaan Kaarlea vastaan, minkä vuoksi Kaarle vetäytyi Alanko­maihin.

Kaarlen hallitsijakaudella Ignatius Loyola perusti jesuiitta­järjestön, jonka tarkoituksena oli vastustaa protestantti­suutta rauhan­omaisesti, intellektu­aalisin keinoin, kun taas Espanja joiden­kuiden kirjoittajien mukaan välttyi uskon­sodilta pitkälti Kaarlen väki­vallattomien toimien ansiosta.

Terveydentila

Kaarle kärsi turvonneesta alaleuasta, mikä vaiva paheni Habsburgien suvun myöhemmissä sukupolvissa ja onkin antanut aiheen termille Habsburgin leuka. Tähän vaikutti suvun pitkä­aikainen sisä­siittoisuus, jota yleisesti harjoitettiin hallitsija­suvuissa alueiden pysyttämiseksi dynastian hallinnassa. Hänen oli vaivalloista pureksia ruokansa asian­mukaisesti, ja sen vuoksi hänellä oli pitkään myös ruoan­sulatus­häiriöitä. Sen vuoksi hän tavallisesti söi yksin.[28] Hän kärsi myös epilepsiasta.[29] ja vakavasta kihdistä, jonka toden­näköisesti aiheutti enimmäkseen punaista lihaa sisältänyt ruoka­valio.[30] Hänen vanhuudessaan kihti teki hänet raajarikoksi. Luovuttuaan vallasta häntä jouduttiin Yusten luostarissa kuljettamaan kantotuolilla. Hänen huoneisiinsa jouduttiin rakentamaan luiska, jotta niihin pääsisi helpommin.[28]

Vallasta luopuminen ja myöhempi elämä

Kaarle luopui hallitsemistaan alueista vaiheittain. Ensin hän luovutti Sisilian ja Napolin valta­istuimet, jotka molemmat olivat paavin läänityksiä, sekä Milanon herttua­kunnan pojalleen Filipille vuonna 1554. Hän ilmoitti asiasta 25. heinäkuuta, ja vuoden lokakuussa paavi Julius III kruunasi Filipin Napolin ja Sisilian kuninkaaksi.[31] Seuraavana vuonna, 25. lokakuuta 1555 hän ilmoitti julkisesti Alankomaiden valtiopäivillä luopuvansa näistä maista ja Charolais'n kreivikunnasta voidakseen vetäytyä luostariin.[31] Espanjan kruunun hän luovutti tammikuussa 1556 vähin äänin Filipille.[31]

Kaarle vetäytyi Yusten luostariin Extremaduraan, mutta hän harjoitti yhä laajaa kirjeen­vaihtoa ja seurasi keisari­kunnan asioita kuolemaansa saakka. Hän kärsi vakavasta kihdistä, ja jotkut tutkijat ovat päätelleet, että hän päätti luopua vallasta sen jälkeen, kun vuonna 1552 sattunut kohtaus pakotti hänet lykkäämään yritystään Metzin takaisin­valtaamiseksi, missä hänet sitten voitettiin. Hän eli yksinään erillisessä luostarissa, jossa oli rivissä kelloja joka seinällä, minkä jotkut historioitsijat arvelevat symboloineen hänen valta­kauttaan ja ajan puutetta.[32] Kaarlen veli Ferdinand I, joka jo hallitsi Habsburgeille vanhastaan kuuluneita alueita, seurasi häntä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarina sen jälkeen, kun hän vähän ennen kuolemaansa luopui keisarin arvostaankin.[31]

Kaarle kuoli malariaan 21. syyskuuta 1558.[33] Kaksi­kymmentä­kuusi vuotta myöhemmin hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin San Lorenzo de El Escorialin luostarin kuninkaalliseen Pantheoniin.

Avioliitto ja lapset

Kaarle meni 10. maaliskuuta 1526 Sevillassa naimisiin serkkunsa, Portugalin Isabellan (1503–1539) kanssa, joka oli Juhana III:n sisar.

Heidän lapsiaan olivat:[34]

Isabella hallinnoi usein Espanjaa Kaarlen ollessa muissa maissa. Koska Filip II oli Portugalin kuningas Manuel I:n tyttären­poika, Filipillä oli sijansa myös Portugalin kruunun­perimys­järjestyksessä, ja hän vaatikin itselleen myös Portugalin kruunua setänsä, Henrik I:n kuoltua vuonna 1580. Täten sai alkunsa Iberian unioni.

Kaarlella oli myös useita rakastajattaria. Heidän kanssaan hän sai lapsia, joista kahdesta tuli myöhemmin Alanko­maiden kuvernöörejä:

Kaarle V:n vaakuna

Kaarlen, Itävaltan arkkiherttuan ja Burgundin herttuan vaakuna, kun hänet lyötiin Sukkanauharitarikunnan ritariksi

Kaarle V:n vaakuna oli hyvin monimutkainen, sillä se oli yhdistetty hänen hallitsemiensa maiden ja alueiden vaakunoista. Oheinen kuva esittää vaakunaa hänen valta­piirinsä ollessaan laajimmillaan. Tällöin hän oli Kastilian, Léonin, Aragonian, Molempain Sisiliain ja Granadan kuningas, ja näiden maiden vaakunat on yhdistettyinä kilven ensimmäisessä ja neljännessä kentässä. Lisäksi hän oli Itävallan arkkiherttua, Burgundin ja Brabantin herttua, Flanderin ja Tirolin kreivi, ja näiden alueiden vaakunat ovat yhdistetyinä toisessa ja kolmannessa kentässä. Kilven ulkopuolella ovat kuvattuina Herakleen pylväät ja niissä tunnuslause "Plus Ultra", mikä viittaa meren­takaiseen imperiumiin. Kilven ympärillä on Kultainen talja osoittamassa hänen asemaansa ritari­kunnan suur­mestarina. Sen jälkeen kun hänet vuonna 1519 kruunattiin keisariksi, vaakunaan lisättiin keisarikunnan kruunu sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan kaksipäinen kotka ja sen taakse Burgundin espanjalainen risti. Aragonian ja Sisilian vaakunoiden yhteyteen lisättiin vuonna 1520 Jerusalemin, Napolin ja Navarran vaakunat.

Arvonimet

Kaarle V korotettuna vihollistensa yläpuolelle. Vasemmalta: Suleiman Suuri, paavi Klemens VII, Ranskan Frans I, Jülich-Cleves-Bergin herttua Vilhelm, Saksin vaaliruhtinas Johan Fredrik I ja Hessenin maakreivi Filip I. Giulio Clovion maalaus 1500-luvun puolivälistä
Arvonimi Alkaen Päättyen Hallitsijanimi
Burgundin titulaarinen herttua25. syyskuuta 150616. tammikuuta 1556Kaarle II
Brabantin herttua25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
Limburgin herttua25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
Lothierin herttua25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
Luxemburgin herttua25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle III
Namurin maakreivi25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
[35] Burgundin pfalzkreivi25. syyskuuta 15065. helmikuuta 1556Kaarle II
Artois'n kreivi25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
[36] Charolais'n kreivi25. syyskuuta 150621. syyskuuta 1558Kaarle II
Flanderin kreivi25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle III
Hainault'n kreivi25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
Hollannin kreivi25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
Zeelandin kreivi25. syyskuuta 150625. lokakuuta 1555Kaarle II
Geldersin kreivi12. syyskuuta 154325. lokakuuta 1555Kaarle III
Zutphenin kreivi12. syyskuuta 154325. lokakuuta 1555Kaarle II
Kastilian ja Leónin kuningas14. maaliskuuta 151616. tammikuuta 1556Kaarle I (kanssahallitsijana Johanna 14. maaliskuuta 1516 – 12. huhtikuuta 1555)
Aragonian ja Sisilian kuningas14. maaliskuuta 151616. tammikuuta 1556Kaarle I (kanssahallitsijana Johanna 14. maaliskuuta 1516 – 12. huhtikuuta 1555)
Barcelonan kreivi14. maaliskuuta 151616. tammikuuta 1556Kaarle I
Napolin kuningas14. maaliskuuta 151625. heinäkuuta 1554Kaarle IV (kanssahallitsijana Johanna III 14. maaliskuuta 1516 – 25. heinäkuuta 1554)
Roomalaisten kuningas28. kesäkuuta 151924. helmikuuta 1530Kaarle V
Pyhä Rooman keisari24. helmikuuta 153024. helmikuuta 1558Kaarle V
Itävallan arkkiherttua12. tammikuuta 151912. tammikuuta 1521Kaarle I

Keisariperhe hankki Kaarlen hallitsijakaudella myös Unkarin, Böömin ja Kroatian kuninkuuden, mutta nämä arvot kuuluivat sekä nimellisesti että tosiasiallisesti hänen veljelleen Ferdinandille, joka pani alulle Habsburgien neljäsataa vuotta kestäneen valtakauden näissä maissa.

Kaarle V:n testamentin mukaan Unkarin, Dalmatian, Kroatian ja muiden itäisten alueiden kuninkuus tuli kuulumaan hänen pojanpojalleen, Filip II:n pojalle, Asturian prinssi Kaarlelle, joka kuitenkin kuoli nuorena.

Kokonaisuudessaan Kaarlen arvonimiluettelo kuului seuraavasti:

Kaarle, Jumalan armosta Pyhä Rooman keisari, ikuinen Augustus, Saksan kuningas, Italian kuningas, koko Espanjan, Kastilian, Aragonian, Léonin, Unkarin, Dalmatian, Kroatian, Navarran, Grenadan, Toledon, Valencian, Galician, Mallorcan, Sevillan, Cordoban, Murcian, Jaénin, Algarvesin, Algecirasin, Gibraltarin ja Kanariansaarten kuningas, Molempain Sisiliain, Sardinian ja Korsikan kuningas, Jerusalemin kuningas, Länsi- ja Itä-Intian sekä valtameren saarten ja manteren kuningas, Itävallan arkkiherttua, Burgundin, Brabantin, Lorrainen, Styrian, Kärtnenin, Carniolan, Limburgin, Luxemburgin, Gelderlandin, Neopatrian ja Württenbergin herttua, Alsacen maakreivi, Schwabenin, Asturian ja Katalonian ruhtinas, Flanderin, Habsburgin, Tirolin, Gorizian, Barcelonan, Artois'n, Burgundin Pfalzin, Hainaut'n, Hollannin, Zeelandin, Ferretten, Kyburgin, Namurin, Roussillonin, Cerdagnen, Drenthen ja Zutphenin kreivi, Pyhän Rooman keisarikunnan, Burgaun, Oristanon ja Gocianon maakreivi, Frieslandin, Wendin marskimaan, Pordenonen, Biskajan, Molinin, Salinsin, Tripolin ja Mechelenin herra.

Mainintoja kirjallisuudessa

Eschutcheon of Charles V, John Singer Sargentin vesivärimaalaus vuodelta 1912.

Kaarle V:een liittyy suuri joukko legendoja ja kansantarinoita. Myös kaunokirjallisuudessa on runsaasti viittauksia hänen elämäänsä liittyviin historiallisiin tapahtumiin ja romanttisiin seikkailuihin, hänen suhteeseensa Flanderiin ja hänen vallastaluopumiseensa. Hänen nimeään käytetään myös kaupallisten tuotteiden markkinointiin.[37]

  • Kaarle V esiintyy hahmona Christopher Marlowen näytelmässä Doctor Faustus. Sen 4. näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa Faustus saapuu hoviin keisarin pyynnöstä, ja Mefistofeleen avustuksella hän manaa Aleksanteri Suuren hengen osoittaakseen taianomaiset kykynsä.
  • Joan de Grieckin teoksessa De heerelycke ende vrolycke daeden van Keyser Carel den V (1674) on koottuna lyhyitä kertomuksia, anekdootteja, lainauksia ja legendoja Kaarle V:n ja muiden kuuluisien tai tavallisten henkilöiden kohtaamisista. Ne kuvaavat hänet jalona kristillisenä monarkkina, jolla on täydellisen kosmopoliittinen persoonallisuus ja vahva huumorintaju.
  • Sitä vastoin Charles De Costerin teoksessa Thyl Ulenspeiegel (1867) Kaarle V tuomittiin kuolemansa jälkeen helvettiin rangaistukseksi inkvisition toiminnasta hänen valtakaudellaan. Rangaistukseksi hän joutui itse kokemaan kaikki inkvisition kiduttamien henkilöiden tuskat. De Costerin teoksessa mainitaan myös tarina Oudenaarden vaakunaan liittyvästä jupakasta sekä tarina berchemiläisestä talonpojasta, joka esiintyy myös Louis Paul Boonin teoksessa Het geuzenboek (1979). Abraham Hansin (1882–1939) teoksessa De liefdesavonturen van keizer Karel in Vlaanderen esiintyvät molemmat tarinat.
  • Lordi Byronin oodi Napoleon Bonapartelle viittaa Kaarleen "Espanjalaisena".
  • Ernst Krenekin oopperassa Karl V (opus 73, 1930) selvitellään nimihenkilön luonnetta välähdyksinä
  • Giuseppe Verdin oopperan Ernani kolmannessa näytöksessä esitetään Kaarlen valinta Pyhäksi Rooman keisariksi. Kaarle (oopperassa Don Carlo) rukoilee Kaarle Suuren haudalla. Kun hänet julistetaan valituksi Carlo Quintoksi hän julistaa yleisen armahduksen, joka koskee myös rosvoa Ernania, joka on seurannut häntä murhatakseen hänet kilpailijana Elviran rakkaudesta. Ooppera, joka perustuu Victor Hugon näytelmään Hernani, kuvaa Kaarlen paatuneena ja kyynisenä seikkailijana, joka kuitenkin muuttuu luonteeltaan vastuulliseksi ja armolliseksi hallitsijaksi, kun hänet valitaan keisariksi.
  • Toisen Verdin oopperan Don Carlo loppukohtauksessa käy ilmi, että henkilö, joka pelastaa Don Carlon, Filip II:n pojan isältään ja inkvisitiolta ja vie hänet mukaansa Yusten luostariin, on tämän isoisä, Kaarle V, joka elää viimeiset vuotensa erakkona.
  • Dashiell Hammettin rikosromaanissa Maltan haukka haukkapatsaan sanotaan olevan tarkoitettu lahjaksi Kaarle V:lle.
  • Flaamilaisen legendan mukaan Kaarle olisi tarjoillut olutta Olenin kylässä ja suosinut ikänsä olutta viinin sijasta. Tämän vuoksi useita olutmerkkejä on nimetty hänen mukaansa.[38][39][40][41]
  • Kaarle V on huomattava henkilö Simone de Beauvoirin romaanissa Tous les hommes sont mortals.
  • Kaarle V tavataan myös Mika Waltarin historiallisessa veijariromaanissa Mikael Karvajalka.
  • Torben Liebrect näyttelee Kaarle V:tä elokuvassa Luther, joka kuvaa Martti Lutherin elämää Augsburgin valtiopäiviin saakka.
  • Sebastian Armesto esittää Kaarle V:tä televisiosarjassa Tudors.

Esivanhemmat

Lähteet

  • Grimberg, Carl: Kansojen historia osa 11: Löytöretket & uskonpuhdistus. WSOY, 1982.

Viitteet

  1. Charles V and Philip II Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
  2. Diet of Worms. Encyclopedia Britannica
  3. Peace of Augsburg. Encyclopedia Britannica
  4. Burke, "Languages and communities in early modern Europe" p. 28; Holzberger, "The letters of George Santayana" p. 299
  5. Henry Kamen: Spain, 1469–1714: a society of conflict, 3. painos. Harlow, Yhdistynyt kuningaskunta: Pearson Education, 2005. ISBN 0-582-78464-6. Teoksen verkkoversio.
  6. Díez Jorge María Elena: The Alhambra and The Generalife, art historical guide. University of Granada and Department of Innovation. ISBN 84-338-3951-9.
  7. Manuel Colmeiro: Nimeke = Cortes de los antiquos reinos de León y de Castilla, 1883}}
  8. Estudio documental de la moneda castellana de Carlos I fabricada en los Países Bajos (1517); José María de Francisco Olmos, Revista General de Información y Documentación 2003, vol 13, núm.2 (Universidad complutense de Madrid), s. 137
  9. Estudio documental de la moneda castellana de Juana la Loca fabricada en los Países Bajos (1505–1506); José María de Francisco Olmos, Revista General de Información y Documentación 2002, vol 12, núm.2 (Universidad complutense de Madrid), s. 299
  10. Estudio documental de la moneda castellana de Carlos I fabricada en los Países Bajos (1517); José María de Francisco Olmos, s. 138
  11. Estudio documental de la moneda castellana de Carlos I fabricada en los Países Bajos (1517); José María de Francisco Olmos, pp. 139–140
  12. Manuel Colmeiro: ”XXIV luku”, Cortes de los antiguos reinos de León y de Castilla. , 1883. Teoksen verkkoversio.
  13. Historia general de España; Modesto Lafuente (1861), s. 51–52.
  14. Fueros, observancias y actos de corte del Reino de Aragón; Santiago Penén y Debesa, Pascual Savall y Dronda, Miguel Clemente (1866), page 64
  15. Encyclopædia Britannica, vuoden 1911 painos.
  16. Elliot, J.H. Imperial Spain 1469–1716. Penguin Books (New York: 2002), s. 208.
  17. William Hickling Prescott: History of the Conquest of Mexico, with a Preliminary View of Ancient Mexican Civilization, and the Life of the Conqueror, Hernando Cortes. 3. painos. Electronic Text Center, University of Virginia Library, 1873. ISBN 1-152-29570-5. Teoksen verkkoversio.
  18. Frederic Haskin: The Panama Canal. Doubledaym Page & Company, 1913.
  19. William Maltby, The Reign of Charles V (St. Martin's Press, 2002)
  20. http://www.royalcollection.org.uk/microsites/knightsofthegarter/MicroObject.asp?row=21&themeid=455&item=22
  21. Holmes (1993), p192
  22. Froude (1891), p35, pp90-91, pp96-97 Huomautus: linkki johtaa sivulle 480; valitse View All -toiminto.
  23. Bryan W. Ball: A Great Expectation, s. 142. Brill Publishers, 1975. ISBN 90-04-04315-2.
  24. Life Span of Suleiman The Magnificent, 1494–1566 Personal.umich.edu. Viitattu 28.5.2014.
  25. Ground Warfare: An International Encyclopedia, Volume 1. Stanley Sandler. ISBN1-57607-733-0. Teoksen verkkoversio.
  26. Crowley, s. 89
  27. Milo Kearney: The Indian Ocean in world history, s. 112, 2004
  28. Dr. Martyn Rady, University of London, luennot 2000.
  29. German Epilepsy Museum Kork Epilepsiemuseum.de. Viitattu 28.5.2014.
  30. "Tests confirm old emperor's gout diagnosis." His The Record. 4. elokuuta 2006, Nation.
  31. Fernand Braudel, The Mediterranean and the Mediterranean World in the Age of Philip II, vol. 2 (Berkeley: University of California Press, 1995), 935–936 ja huomautukset.
  32. The severe gout of Holy Roman Emperor Charles V. N. Engl. J. Med., elokuu 2006, 355. vsk, nro 5, s. 516–20.
  33. The cause of death of Emperor Charles V. Parassitologia, {{{Vuosi}}}, 49. vsk, nro 1–2, s. 107–109.
  34. Isabella of Portugal (1503–1539) Women in World History: A Biographical Encyclopedia. Viitattu 8.3.2018.
  35. Juan E. Tazón: The Life and Times of Thomas Stykeley, 1525–1578. {{{Julkaisija}}}, 2003. Teoksen verkkoversio.
  36. Conde de Charolais, tituulo que llevó el emperador hasta su muerte (Miscelánea de artículos publicados en la revista "Hidalguía"). Books.google.es, 2012. Teoksen verkkoversio.
  37. Keizer Karel in de literatuur Literair Gent. Viitattu 28.5.2014.
  38. Charles V Global Beer Network, Santa Barbara, California, U.S.A.. Viitattu 28.5.2014.
  39. Charles Quing Golden Blond Haacht Brewery. Viitattu 28.5.2014.
  40. Charles Quint Ruby Red Haacht Brewery. Viitattu 28.5.2014.
  41. Beers by Het Anker Brewery Het Anker. Viitattu 28.4.2014.

    Kirjallisuutta

    • Atkins, Sinclair. "Charles V and the Turks," History Today (Dec 1980) 30#12 pp 13–18
    • Blockmans, W. P., and Nicolette Mout. The World of Emperor Charles V (2005)
    • Brandi, Karl. The emperor Charles V: The growth and destiny of a man and of a world-empire (1939)
    • Espinosa, Aurelio. "The Grand Strategy of Charles V (1500–1558): Castile, War, and Dynastic Priority in the Mediterranean," Journal of Early Modern History (2005) 9#3 pp 239–283.
    • Espinosa, Aurelio. "The Spanish Reformation: Institutional Reform, Taxation, and the Secularization of Ecclesiastical Properties under Charles V," Sixteenth Century Journal (2006) 37#1 pp 3–24. in JSTOR
    • Espinosa, Aurelio. The Empire of the Cities: Emperor Charles V, the Comunero Revolt, and the Transformation of the Spanish System (2008)
    • Ferer, Mary Tiffany. Music and Ceremony at the Court of Charles V: The Capilla Flamenca and the Art of Political Promotion. Woodbridge: Boydell & Brewer, 2012. ISBN 9781843836995
    • Froude, James Anthony: The Divorce of Catherine of Aragon. Kessinger Publishing, 1891 (uusintapainos 2005). ISBN 1417971096. Teoksen verkkoversio.
    • Homes, David L.: A Brief History of the Episcopal Church. Continuum International Publishing Group, 1993. ISBN 1563380609. Teoksen verkkoversio.
    • Kleinschmidt, Harald. Charles V: The World Emperor excerpt and text search
    • Saint-Saëns, Alain, ed. Young Charles V. University Press of the South: New Orleans, 2000.
    • Valtonen, Pekka: Puolen maailman valtias: Kaarle V:n 1500-luku ja Euroopan mahdin synty. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-358-0.

    Aiheesta muualla

    Edeltäjä:
    Maksimilian I
    Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan hallitsija
     1530–1556
    Seuraaja:
    Ferdinand I
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.