Kaarle Paksu

Kaarle Paksu ja hänen vanhemmat veljensä kapinoivat isäänsä Ludvig Saksalaista vastaan, mutta isä nujersi poikansa. Tämän tapahtuman jälkeen poikien oli vannottava koko armeijan läsnäollessa uusi uskollisuudenvala isälleen.

Ludvig Saksalaisen kuoltua pojat jakoivat frankkilaisen tavan mukaisesti isänsä hallitsemat alueet. Kaarle Paksun osalle tulivat Svaabia, Sveitsi ja Elsass, joten hän tuli lähes entisen Allemanian kuningaskunnan hallitsijaksi. Kun veljeksistä vanhin, Karloman, kuoli vain neljä vuotta isänsä jälkeen jättämättä laillista perillistä, Kaarle Paksu ja Ludvig Nuorempi jakoivat hänen perintönsä. Saksalaiset provinssit tunnustivat Ludvigin hallitsijaksi ja Italia joutui Kaarle Paksun hallintaan. Kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin myös Ludvig Nuorempi kuoli ilman miespuolisia perillisiä. Tällöin Kaarle Paksu kokosi koko isänsä perinnön ja paavi Johannes VIII kruunasi hänet keisariksi.

Laajat alueet ja runsaat sekä pompöösit tittelit eivät auttaneet Kaarle Paksua: hän osoittautui hallitsijana heikoksi, ja häneltä puuttui rohkeutta toimia päättäväisesti erilaisissa suuren valtakuntansa asioissa. Kaarle kärsi jostain sairaudesta, mahdollisesti epilepsiasta. Hän sai lapsena kohtauksen, joka tulkittiin riivaajien iskuksi. Tämä ohjasi häntä tiukasti kirkon pariin, ja hän vietti hurskasta elämää, rukoili ja antoi almuja vähävaraisille.

Kaarle Paksu oli tuskin nimitetty keisariksi, kun hän joutui kohtamaan alemannit, jotka ryöstelivät Lothringenin kuningaskuntaa. Kaarle onnistui sulkemaan alemannit puolustuslinnaansa, mutta juuri sillä hetkellä kun ryöstelijät olivat antautumassa vangeiksi, Kaarle osti heiltä rauhan 2 400 painavan^selvennä hopeapunnan avulla sekä luovutti heidän hallitsijallaan Gedofreille Itä-Friisian sillä ehdolla, että he suojelevat alueella virtaavien Reinin, Meusen ja Schelden alajuoksuja.

Tämä häpeällinen rauha suututti saksalaiset, ja se oli samalla ensimmäinen syy Kaarle Paksun onnettomaan kohtaloon sekä hänen syrjäyttämiseensä. Hänen epäoikeudenmukaisuutensa Itävallan maakreivin poikia kohtaan sytytti sisällissodan Baijerissa - olihan hän riistänyt heiltä isänsä perinnön ja arvokkuuden.

Hän myös vieraannutti itsestään italialaiset alamaisensa, riistäen eräiltä herttuoilta heidän läänityksensä ja antaen ne alhaista syntyperää oleville. Syynä oli Kaarlen mukaan halu tehdä muutoksia oikeuskäytäntöön niillä alueilla, jotka kuuluivat Pyhän istuimen hallintaan. Italiassa oleskellessaan Kaarle Paksu antoi Italian eteläosien saraseenien tehdä tuhoamisretkiä pohjoisen alueille. Hän ei halunnut tai kyennyt estämään näitä retkiä.

Kaarle ei onnistunut saamaan aikaa rauhanomaista yhteiseloa hallitsemiensa kansojen kanssa, eikä myöskään saamaan rauhaa oman perheensä elämään. Hän joutui lähettämään maanpakoon Italiasta sisarensa Engelbergen, joka oli keisari Ludvig II:n leski. Maanpakoon leski ajettiin Saksaan. Lisäksi hän sokaisi sisarenpoikansa Elsassin herttualta Huguen. Kun Kaarle Paksu nimitettiin sijaishallitsijaksi Frankkien kuninkaan Karlomanin II:n kuoltua vuonna 884 ja Kaarle Yksinkertaisen (898–922) alaikäisyyden aikana, hän ei silloinkaan pystynyt parempaan hallitsemiseen kuin keisarina.

Normannit eli viikingit olivat tunkeutuneet Pariisin muureille saakka vuonna 886. Kaarle Paksu lähetti paikalle armeijan, joka kuitenkin pakeni. Hallitsija kokosi toisen armeijan, jonka kanssa hän eteni aina Montmartrelle saakka. Retki päättyi kesken, sillä Kaarle solmi – jälleen kerran kunniattomasti – rauhan normannien kanssa, luovuttaen heille Normandian herttuakunnan.

Kaarlen lukuisat epäonnistumiset, kyvyttömyys ja suoranaiset virheet, joita hän teki hallitessaan, saivat aikaan kapinointia kansoissa, jotka hän oli valtaansa saanut. Näitä kapinoita hän uskoi laimentavansa, kun hän antoi kansojen käsiin luotettavan pääministerinsä, piispa Luitwardin. Hän ei kuitenkaan onnistunut kuin itsensä alentamisessa, sillä hän syytti entistä pitkän aikaa hallinnutta pääministeriään aviorikoksesta vaimonsa, keisarinna Richarden kanssa. Vaimo puolustautui syytöksiltä polttavan raudan todistuksella ja vetäytyi perustamaansa luostariin. Paavi Leo IX kanonisoi hänet myöhemmin. Piispa Liutward pakeni Kärntenin herttuan Arnulfin (887–899) turviin. Arnulf oli Baijerin Karlomanin, Kaarle Paksun vanhimman veljen, poika. Piispa onnistui taivuttamaan uuden isäntänsä nostamaan kapinalipun setäänsä, Kaarle Paksua vastaan. Arnulf seuraakin setäänsä Alemanian ja Itäfrankkien kuninkaana vuonna 887.