K. J. Ståhlbergin kyyditys

K. J. Ståhlbergin kyyditys oli Lapuan liikettä lähellä olleiden oikeistoaktivistien ja sotilashenkilöiden 14. lokakuuta 1930 järjestämä sieppaus eli kyyditys, joka kohdistui entiseen tasavallan presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergiin. Ståhlberg ja tämän vaimo Ester kuljetettiin vastoin heidän tahtoansa Kulosaaresta Joensuuhun, missä sieppaajat päästivät heidät vapaaksi. Tapaus oli Lapuan liikkeelle poliittinen ja moraalinen tappio, mutta jo ennen sitä liike oli menettänyt suosiotaan.[1]

Kansalaisjoukko vastaanottamassa kotiin palaavia K. J. Ståhlbergia ja Ester Ståhlbergia Helsingin rautatieasemalla kyydityksen jälkeen 16. lokakuuta 1930.

Kyyditykseen johtaneet toimet lähtivät ilmeisesti liikkeelle jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren Mikko Jaskarille antamasta käskystä. Ståhlbergin kyyditys ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, sillä oikeistolehdissä oli propagoitu voimakkaasti oikeistoaktivismia vastustanutta Ståhlbergia vastaan. Etsivän keskuspoliisin mukaan kyyditystä olisi valmisteltu vuoden ajan. Ståhlbergit jätettiin Joensuuhun, josta olisi alkuperäissuunnitelman mukaan pitänyt olla jatkoyhteys. Ståhlbergit palasivat Helsinkiin 16. lokakuuta. Heitä vastaanottamaan tuli jopa 10 000 henkeä.

Vaikka Lapuan liikkeen julkisuuskuva sai entisen presidentin kyydityksestä valtavan tahran, se onnistui keskeisemmässä tavoitteessaan, sillä kommunistilait hyväksyttiin 11. marraskuuta. Kuussaaren esimiehenä toimineen kenraali Martti Walleniuksen sotilasura tuhoutui tapauksen seurauksena. Hänet vapautettiin kuitenkin syytteistä korkeimmassa oikeudessa. Kuussaari sai vuoden vankeutta ja kyydityskäskyn välittänyt Jaskari vuoden ja kuusi kuukautta vankeutta.

Tausta
Talonpoikaismarssi Senaatintorilla, Lapuan liikkeen voimannäyttö heinäkuussa 1930

Presidentti Ståhlbergin kyydityksen laajempi poliittinen konteksti oli Suomessa 1930-luvun alussa vallinnut oikeistoradikalismi. Maassa vaikutti monia oikeistolaisia järjestöjä, muun muassa Suomen Lukko, Vientirauha, Itsenäisyyden liitto, Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja suurimpana Lapuan liike, johon viitattiin myös yleisesti kansanliikkeenä. Liikkeitä yhdisti vaihtelevassa määrin nationalismi, kommunisminvastaisuus, venäläisvastaisuus ja autoritarismi.[2]

Erityisesti antikommunistisia tavoitteitaan, kommunististen liikkeiden kieltämistä sekä kommunistien julkisista viroista poistamista ajaessaan Lapuan liike turvautui keväästä 1930 alkaen ulkoparlamentaarisiin ja laittomiin keinoihin. Kommunistisen Työn Ääni -lehden paino tuhottiin maaliskuussa, ja tapauksen tutkimuksen sekä oikeudenkäynnin yhteydessä esiintyi mielenilmauksia, uhkailua ja väkivallantekoja. Liikkeen varsinaiseksi tavaramerkiksi muodostuivat kuitenkin vapusta 1930 lähtien muilutukset: kommunisteiksi tai heidän myötäilijöikseen miellettyjä henkilöitä kaapattiin automatkoille, joiden aikana heitä pahoinpideltiin ja nöyryytettiin. Matkan päätteeksi uhrit jätettiin milloin minnekin, äärimmäisissä tapauksissa itärajalle.[3]

Kesäkuussa 1930 ulkoparlamentaarinen painostus oli kasvanut niin voimakkaaksi, että Kallion III hallitus taipui ja antoi painolakia, valtiopäiväjärjestystä sekä vaali- ja rikoslakia koskevan lakiuudistuspaketin eduskunnalle. Hitaat parlamentaariset toimet eivät Lapuan liikettä tyydyttäneet, ja vakavat levottomuudet välttääkseen presidentti Lauri Kristian Relander taivutteli pääministeri Kyösti Kallion antamaan Vaasan, Oulun, Kuopion ja Uudenmaan läänien maaherroille vailla laillista perustetta oikeudet estää kommunististen sanomalehtien julkaiseminen. Eduskunta kutsuttiin kesätauoltaan koolle 1. heinäkuuta päättämään lakipaketista. Jyrkän keskustelun jälkeen hallitus sai porvaripuolueiden tuen lakipaketin eteenpäin viemiselle, mutta prosessi oli tehnyt selväksi, ettei vähemmistöhallituksella ollut edellytyksiä jatkaa. Pääministeri Kallio jätti hallituksen eronpyynnön eduskunnan luottamuksen saatuaan, ja uuden hallituksen muodostajaksi nimettiin P. E. Svinhufvud.[4]

Lapuan liike pettyi, kun sen edustajia ei otettu mukaan uuteen hallitukseen. Svinhufvudin II hallitusta painostaakseen 12 600 liikkeen jäsentä järjesti 7. heinäkuuta talonpoikaismarssin Helsingissä. Kun lakipaketti muutamaa päivää myöhemmin tuli eduskunnan käsittelyyn, sosiaalidemokraatit käyttivät määrävähemmistöään ja estivät kansalaisoikeuksiin puuttuneen suojelulain uudistuksen julistamisen kiireelliseksi. Näin ollen laki vaati voimaan tullakseen kahden peräkkäisen eduskunnan hyväksynnän. Tämän seurauksena presidentti hajotti eduskunnan, ja uudet vaalit määrättiin lokakuun alkuun.[5]

Ståhlberg ja oikeistoaktivismi
Presidentti Ståhlberg, laillisuusmies.

Ståhlberg oli jo pitkään ollut oikeistoaktivistien poliittinen vihollinen. Hän oli koko poliittisen uransa ajan järkähtämätön laillisuusmies ja oli ennen Suomen itsenäistymistä paheksunut – joskaan ei aktiivisesti vastustanut – jääkäriliikettä. Heti itsenäistymisen jälkeen Ståhlberg oli kannattanut tasavaltalaista valtiomuotoa oikeiston suosiman monarkian sijaan, ja maan ensimmäisissä presidentinvaaleissa hän voitti Carl Gustaf Emil Mannerheimin, oikeiston ehdokkaan.[6] Ståhlberg oli puolestaan saanut taakseen maltillisen oikeiston sekä vasemmiston. Maltillisena Ståhlberg vastusti sekä kommunisteja että äärioikeistoa.[7]

Presidenttikaudella Ståhlbergin pyrkimykset poliittiseen liennytykseen ärsyttivät oikeistopiirejä, ja erityisen pahaa verta herätti sisällissodassa punaisten puolella taistelleiden yleinen armahdus 1921. Myös Ståhlbergin presidenttikauden idänpolitiikka oli ristiriidassa oikeistoaktivistien tavoitteiden kanssa. Repolan ja Porajärven palauttaminen Venäjälle Tarton rauhassa laskettiin oikeistopiireissä yleisesti Ståhlbergin lepsuuden syyksi, ja katkeruutta herätti myös valtiovallan kieltäytyminen itäkarjalaisten kansannousun tukemisesta.[6]

Presidenttikautensa jälkeen politiikasta vetäytynyt Ståhlberg teki paluun julkisuuteen 1930. Motivaationa oli jälleen hänen vakaumuksensa laillisen poliittisen toiminnan ensisijaisuudesta, mitä hän ryhtyi puolustamaan Lapuan liikkeen ulkoparlamentaarisilta ja laittomilta toimintatavoilta. Erityisesti julkisuutta saanut esimerkki hänen toiminnastaan oli kesäkuussa 1930 Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli ”Laittomuus vai laillinen järjestys?”. Sinänsä Ståhlberg ei vastustanut esimerkiksi Lapuan liikkeen vaatimia kommunistien toiminnan kieltäviä lakeja, mutta painotti, ettei laiton aktivismi saanut vaikuttaa lainsäädäntöprosessiin. Kesän aikana hän ryhtyi myös kokoamaan Lapuan liikkeen vastaista poliittista rintamaa.[8][9] Lapuan liikkeen taholta esitettiin myös vaatimuksia yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, parlamentarismin ja puoluelaitoksen lakkauttamisesta. Ståhlberg vastusti tätä jyrkästi ja puolusti kansanvaltaista valtiosääntöä, jota oli itse ollut luomassa.[10]

Kyyditystoiminnan kiihtyminen ja muuttuminen röyhkeämmäksi motivoi Ståhlbergin asettumaan myös itse Edistyspuolueen eduskuntavaaliehdokkaaksi.[8] Lapuan liike vaati kaikkien porvarillisten puolueiden yhteistä vaaliliittoa, mutta Uudenmaan läänin vaalipiirissä Edistyspuolue päätti pitkistä neuvotteluista huolimatta jättäytyä vaaliliiton ulkopuolelle. Kun Ståhlbergin ilmoitettiin olevan puolueensa ehdokkaana Uudellamaalla, lapualaiset päättelivät juuri hänen olleen vaaliliiton kariutumisen taustalla ja siten syypää yhtenäisen porvarillisen rintaman hajottamiseen. Vaalikampanjan aikana Ståhlbergiin kohdistunut julkinen parjaus lisääntyi.[10]

Kesän loppua kohti kyydityksistä alkoi tulla Lapuan liikkeelle poliittinen ongelma. Murros tapahtui, kun Lapuan liikettä kannattaneet Vapaussodan Rintamamiesten Liiton jäsenet kyyditsivät hajotetun eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Väinö Hakkilan heinäkuussa Pohjanmaalle. Hakkila oli vastustanut kommunistilakeja ja Lapuan liikettä. Teko nähtiinkin yleisesti merkkinä siitä, että kansanliike oli valmis käyttämään väkivaltaa ei vain kommunisteja vaan kaikkia vastustajiaan vastaan. Tästä eteenpäin muilutukset aiheuttivat yhä enemmän ristivetoa toisaalta liikkeen radikaalin siiven, toisaalta maltillisten jäsenten ja muiden porvarillisten toimijoiden välillä. Erityisesti Lapuan liikkeen johto oli huolissaan siitä, että muilutukset karkottaisivat liikkeen potentiaalisten poliittisten liittolaisten äänestäjiä tulevissa vaaleissa. Näistä syistä Lapuan liikkeen johtajat Vihtori Kosola, Iivari Koivisto ja Martti Rantanen antoivat 15. syyskuuta julistuksen, jossa vetosivat ”yksityisluontoisten väkivallan tekojen” lopettamiseksi.[11][12] Vetoomus myös tehosi tilapäisesti; Ståhlberg oli ensimmäinen sen jälkeen kyydityksen uhriksi joutunut.[13]

Lokakuun eduskuntavaalien tulos oli lopulta täpärin mahdollinen, vaikka kommunistien poliittinen toiminta olikin käytännössä estetty ja heidän ehdokkailtaan evätty pääsy vaalilistoille.[14] Porvaripuolueet saivat uudessa eduskunnassa 134 paikkaa, täsmälleen kommunistilakien läpivientiin tarvitun 2/3 enemmistön. Tässä tilanteessa radikaalin oikeiston keskuudessa nousi huoli, että joku keskustavasemmiston edustaja tai muu Lapuan liikkeen vastustaja saattaisi käyttää vaa’ankieliasemaansa hyväkseen ja estää lakien läpiviennin. Tässä suhteessa epäilykset kohdistuivat erityisesti eduskuntaan valittuun Ståhlbergiin, jota vastaan oli oikeiston piirissä propagoitu voimakkaasti koko kesän. Väkivallanteko Ståhlbergia kohtaan ei ollut siis varsinaisesti yllätys, sillä oikeistolaisissa lehdistössä oli yllytetty jopa entisen presidentin murhaan. Etsivän Keskuspoliisin mukaan kyyditystä oli valmisteltu koko vuoden. Kyydityksen puuhamiehenä toiminut Eero Kuussaari tunnusti myöhemmin, että tarkoituksena oli varoittaa Ståhlbergiä äänestämään oikeiston kannan mukaisesti.[15] Vaikka Ståhlberg pitäisi sanansa ja äänestäisi kommunistilakien puolesta, hän epäilemättä vastustaisi monia muita Lapuan liikkeen pitemmälle meneviä lakihankkeita.[10]

Kyydityskäsky

Käskyn tausta ja antaminen

Tiistaina 14. lokakuuta 1930 tapahtuneeseen kyyditykseen suoranaisesti johtanut tapahtumaketju sai alkunsa edellisenä lauantaina, 11. lokakuuta, Sortavalan Seurahuoneella. Hotellille oli kokoontunut joukko upseereita ja suojeluskuntajohtajia, jotka olivat tarkastusmatkalla Itä-Suomessa. Joukkoa johti yleisesikunnan päällikkö ja tuolla hetkellä virkaa tekevä sotaväen päällikkö, kenraalimajuri Martti Wallenius. Toinen kyydityksen kannalta tärkeä seurueen jäsen oli everstiluutnantti Eero Kuussaari.[16][17] Vaikka Suomessa oli tuolloin voimassa kieltolaki (1919–1932), ainakin Kuussaari oli käyttänyt runsaasti alkoholia. Lauantaiaamuna hän ei krapulaltaan pystynyt lähtemään suorittamaan tarkastusta vaan jäi Seurahuoneelle kahden muun upseerin kanssa nauttimaan lisää alkoholia. Päivän aikana hän oli muun muassa pitänyt poliittisia palopuheita ja ahdistellut hotellin naispuolista henkilökuntaa. Illalla, edelleen päihtyneenä ja maan poliittisesta tilanteesta tuohtuneena, Kuussaari oli kysynyt Walleniukselta ”Soitanko Helsinkiin?”, millä hän oli viitannut Ståhlbergin muilutukseen. Wallenius oli vastannut ”Soita vaan.”[18]

Wallenius oli keväällä 1930 kehottanut Kuussaarta muodostamaan yhteyksiä Lapuan liikkeeseen sen suunnitelmien selvittämiseksi. Tässä toimessa Kuussaari oli tehnyt Suomen Lukon sihteeristä Mikko Jaskarista yleisesikunnan ja Lapuan liikkeen yhdysmiehen.[19] Ymmärrettyään saaneensa Walleniukselta Ståhlbergin kyyditystä koskevan käskyn Kuussaari soitti Jaskarille klo 11.10[20]. Ei tiedetä tarkasti, mitä Kuussaari ja Jaskari puhelun aikana keskustelivat. Yhden version mukaan Kuussaari käski, että Jaskarin oli ”kenraalin nimissä” kyyditettävä Ståhlberg Joensuuhun. Toisen käsityksen mukaan yhteydenotossa Kuussaari oli vain maininnut kyyditsemisestäkin olleen puhetta. Jaskari pyysikin tarkempia ohjeita, mutta ei jäänyt odottamaan niitä. Sen sijaan hän välitti maanantaina kyyditysmääräyksen edelleen Valvojain kerhona tunnetun oikeistolaisen yhdistyksen puheenjohtajalle, Jukka Jannélle.[21][22] Valvojain kerho oli muodostunut Jannén ympärille Helsingin toiseksi iskujoukoksi, joka tarjosi palveluksiaan Lapuan liikkeen johdolle. Helsingin aiempi iskujoukko oli hajonnut heinäkuun lopulla, mutta varsinkin nuoremmissa riitti intoa jatkaa kyydityksiä.[23]

Jaskari kertoi Jannélle, että kyydityksen kohteena oli presidentti Ståhlberg ja että tämä asui Kulosaaressa. Kyyditys oli määräyksen mukaan aloitettava kello 3–8 tiistaiaamuna.[24] Janné ja kaikki hänen apulaisensa työskentelivät Valtion lentokonetehtaalla. Jannén lisäksi kyyditsijöinä toimivat lentokonetehtaan apumies Kaarlo Eino Olin, piirtäjä Erkki Varoma ja harjoittelija S. F. Sumenius.[25] Janné ei todennäköisesti kertonut apulaisilleen paljoakaan kyydityksestä etukäteen; kohteenkin he saivat tietää vasta kyyditysaamuna.[26]

Käskyn peruminen ja salailu

Jaskari lähetti maanantaina illalla, vain kuusi tuntia ennen kyydityksen suunniteltua alkamisaikaa, yleisesikunnan päivystäjän kautta salakielisen sähkeen Kuussaarelle ja pyysi kyydityskäskyn peruutusta. Päivystäjä vaihtoi vastaanottajaksi Walleniuksen, koska miehet olivat samaa seuruetta ja sotaväen vt. päällikkö oli helpompi jäljittää. Sähke tavoitti Walleniuksen lopulta seuraavana päivänä lounaalta Joensuusta. Silminnäkijöiden mukaan Wallenius oli selvästi järkyttynyt, kun Kuussaari selvitti hänelle, mitä vaikeaselkoisesti muotoiltu sähke tarkoitti. Kuussaari sai välittömästi määräyksen soittaa Helsinkiin ja perua kyydityskäsky. Tässä vaiheessa oli kuitenkin jo liian myöhäistä.[27] Salatakseen raskauttavan sähkeen Jaskari ja Wallenius kävivät tahoillaan puolustusvoimain lennätinlaitoksissa ja antoivat tuhota sähkeestä todistavat lennätinnauhat.[28]

Kyyditys
Ståhlbergin kotitalo osoitteessa Armas Lindgrenin tie (entinen Etelä Rantatie) 10.[29]
Vähäniityntie (entinen Turholmantie), jossa Ståhlbergit siepattiin.[30]

Kyyditys käynnistyi 14. lokakuuta 1930, aamulla kello 9:n jälkeen Ståhlbergin lähdettyä vaimonsa Ester Ståhlbergin kanssa aamukävelylle kodistaan.[22] Kyyditys oli viivästynyt noin kuudella tunnilla, sillä kyyditsijät olivat omien sanojensa mukaan etsineet vielä aamulla oikeata osoitetta, joka oli selvinnyt vasta lehdenjakajalta.[31] Kyydityspäivä oli Tarton rauhan 10-vuotispäivä.[32]

Kyydittäjät liikkuivat uudella vihreällä Chevrolet-umpiautolla, jonka rekisterinumero oli joko KOE-163 tai KOE-183.[33] He tavoittivat Ståhlbergit Turholmantieltä[34] (nykyinen Vähäniityntie[30]) lähellä Eteläistä rantatietä (Södra Strandvägen).[22][35][36] Janné kysyi ruotsiksi Lindgrenin huvilaa ja oliko henkilö professori Ståhlberg, ja vaati tätä astumaan autoon ottaen esiin parabellumin.[10] Ester Ståhlberg seurasi miehensä mukana vapaaehtoisesti ja tämän estelyistä huolimatta.[37][38] Vasta myöhemmin Ståhlbergit muistivat, että heidän palvelijattarensa oli edellisenä päivänä tavannut tuntemattoman mieshenkilön, joka oli kysynyt puhelinten sijaintia Kotirinteellä.[34]

Asentaja Jukka Jannén kuljettama auto suuntasi Herttoniemen[34] ja Malmin kautta edelleen Tuusulaan.[38] Sieltä matka jatkui Järvenpään, Mäntsälän, Lahden ja Heinolan kautta Mikkeliin, josta edelleen Varkauden kautta ”etapin päähän” Joensuuhun.[22] Joensuussa kyydittäjillä piti olla järjestettynä jatkokuljetus.[39]

Kyydittäjät viittasivat puheissaan kokemuksiinsa valkoisen puolen rintamamiehinä sisällissodassa ja aikaisempiin kyydityksiin. Ståhlbergia solvattiin matkan aikana siitä, että hän oli presidenttinä päästänyt kansalaissodan jälkeen pakkotyöhön tuomittuja kommunisteja ennen aikojaan vapauteen. Miehet eivät myöskään salailleet käsitystään liberalismista yleensä.[22][40] Ståhlbergin mukaan taksikuskinakin toiminut Janné ajoi kovaa mutta taitavasti, mutta huolto oli sattumanvaraista. Ståhlbergin näkemyksen mukaan ostopaikkoja ei ollut suunniteltu etukäteen. Vaikka kyyditsijät uhittelivatkin kovasti, Ståhlbergejä ei pahoinpidelty. Tähän saattoi osaltaan vaikuttaa Ester Ståhlberg, jota presidentin mukaan kohdeltiin jopa huomaavaisesti.[41]

Jatkoyhteyttä ei Joensuussa kuulunut, ja aika kului epätietoisuudessa. Hermostunut Janné ajoi pääkatua tunnin ajan edestakaisin ja yritti antaa vastaantulijoille merkkejä auton valoilla.[42] Lopulta hän ilmoitti Ståhlbergeille, että he saisivat valita Joensuuhun jäämisen ja kyyditysautossa Helsinkiin paluun välillä. Erään version mukaan Ståhlbergit jätettiin Joensuun kaupungintalon eteen yön pimeyteen.[43]

Toisen käsityksen mukaan Janné lähetti miehensä pois ja lähti itse hakemaan bensiiniä jättäen kaapatut kahdestaan autoon.[44] Ståhlbergit lähtivät pyrkimään presidentin hyvän ystävän, kunnallisneuvos Johannes Laineen asunnolle.[22] Sattumalta Ståhlbergit tavannut suojeluskunnan aluepäällikkö, kapteeni Alarik Lang tunnisti presidenttiparin ja opasti heidät Laineen talolle,[44] jossa asukkaat luulivat kuitenkin, että kyse oli pilanteosta tai häirintäyrityksestä, eivätkä avanneet ovea. Lang johdatti Ståhlbergit seuraavaksi suojeluskunnan tukikohtaan Pielisjoen linnaan, missä Lang tunnettiin ja Ståhlbergeille järjestyi yösija ruokasalista.[43][45] Ståhlberg soitti kotiväelleen aamuyöllä kertoen heidän olevan turvassa Joensuussa.[22][46] Kyydittäjien kerrotaan majailleen saman talon alemmassa kerroksessa, mutta Veli-Pekka Lehtolan mukaan tälle ei löydy tukea dokumenteista.[25]

Etsintä ja paluu
Ståhlbergit kuuntelevat kunnallisneuvos Laineen puhetta Joensuun asemalla.

Presidenttipari oli ilmoittanut kotiväelleen, että he saattavat kävellä aamukävelyllään kaupunkiin asti ja ehkä käydä Aamu-lehden toimituksessa. Kun presidenttipari ei ollut tullut takaisin viiden aikaan päivälliselle eivätkä he olleet käyneet Aamun toimituksessakaan, kotiväki huolestui. Helsingin rikospoliisi hälytettiin paikalle kuuden jälkeen. Helsingin poliisi sai pian tietää, että Ståhlbergien huvilan takana oli seisonut edellisenä iltana umpinainen Chevrolet ja että Malmilla oli nähty katoamisaikaan pohjoiseen ajanut auto, josta oli ikkunat peitetty. Poliisille selvisi jo illan aikana yksi kuljettajista. Poliisi antoi kymmeneltä ilmoituksen Ståhlbergien kyydityksestä, ja Yleisradio lähetti iltayöstä uutisen presidentin katoamisesta ja tuntomerkit epäillystä autosta.[35] Helsingin Sanomat painoi myös lehteensä epäillyn henkilötiedot.[39]

Ståhlbergien kohtalon selvittyä entinen pääministeri ja silloinen valtiovarainministeri Juho Vennola tarjosi Ståhlbergeille erikoisjunaa, josta he kieltäytyivät ja ilmoittivat palaavansa Helsinkiin mieluummin tavallisella aamujunalla.[22] Tieto kyydityksestä ja sen onnellisesta lopusta levisi radion välityksellä.

Kun Ståhlbergien paluumatka alkoi, heitä olivat Joensuun asemalla saattamassa kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, rehtori Johannes Laine ja mieskuoro.[43] Myös kaksi kyydittäjää nousi samaan junaan palatakseen Helsinkiin. Ståhlbergit tunnistivat miehet, ja heidät otettiin kiinni heti. Kaikki kyyditsijät saatiin kiinni saman päivän aikana. Janné, Kaarlo Eino Olin ja Erkki Varoma Joensuussa ja S. F. Semenius Helsingissä. Pidätetyt tunnustivat heti ja kertoivat yksityiskohtaisesti kyydityksen kulun. Janné kertoi myös saaneensa toimeksiannon Mikko Jaskarilta.[25]

Matkan varrella rautatieasemilla olivat kuntien, suojeluskuntien ja järjestöjen edustajien lisäksi lukuisat kansalaiset kukkatervehdyksineen.[43] Helsingin rautatieasemalle, jonne Ståhlbergit saapuivat 16. lokakuuta 1930 Viipurin kautta[33], oli kokoontunut jopa 10 000 henkeä.[22]

Oikeuskäsittely

Kyydittäjien kuulustelut
Kyydityksessä käytetty Chevrolet Joensuun poliisilaitoksen pihalla. Auto oli jätetty peitettynä kauppias Eskelisen talon nurkalle.[22]

Ståhlbergin kyyditystä selviteltiin vielä pitkään jälkeenpäin. Kyydittäjät, Jukka Janné, Kaarlo Eino Olin, Erkki Varoma ja Sven Fjalar Semenius saatiin nopeasti kiinni. Autoa ajanut Janné myönsi kuulusteluissa, että kyydityskäsky oli tullut Lapuan liikkeen johdon ja armeijan yleisesikunnan yhdysmiehenä toimineelta Mikko Jaskarilta.[22] Jaskari yritti aluksi harhaanjohtaa poliisitutkintaa väittämällä toimineensa ”vakaumuksellisena kommunistina”, mutta hänen isänsä, kansanedustaja Mikko Jaskari sekä lapualaisjohtaja Iivari Koivisto painostivat häntä tunnustamaan totuuden.[33] Jaskari tunnusti muutaman päivän kuulustelun jälkeen everstiluutnantti Kuussaareen osuuden asiaan, ja tämän välittömänä esimiehenä myös kenraali Wallenius tuli epäilyksenalaiseksi. Kuulusteluissa selvisi hyvin nopeasti, että Kuussaari todellakin mielsi toimineensa Walleniuksen käskystä.[47] Wallenius pidätettiin 22. lokakuuta ja erotettiin yleisesikunnan päällikön tehtävästä 27. lokakuuta.[48]

Huhut ja salaliittoteoriat

Sekä rikosoikeudellisesti että historiantutkimuksen valossa ydinkysymykseksi on noussut se, minkä vuoksi Wallenius vastasi myöntävästi Kuussaaren kysymykseen ”Soitanko Helsinkiin?”. Välittömästi tapauksen jälkeen liikkui runsaasti huhuja ja arveluja siitä, että tapahtumien taustalla vaikutti laajempi salaliitto. Epäiltiin, että kyseessä oli alku sotilasjohdon ja/tai Lapuan liikkeen suunnittelemalle vallankaappaukselle, jonka tavoitteena oli jonkinlaisen diktatuurin tai sotilasjuntan pystyttäminen. Tähän mahdollisuuteen uskoivat myös vahvasti Ståhlbergit itse.[37] Ståhlberg kuuli muun muassa huhun, jonka mukaan hankkeen takana olisivat olleet kenraalit Hannes Ignatius, Sixtus Hjelmman ja Rudolf Walden.[49] Ståhlbergit kokivat hyvin epäilyttäväksi sen, että Wallenius oli vasta vähän ennen tapausta nostettu sotaväen päälliköksi siirtämällä kenraalit Aarne Sihvo ja Harald Öhquist virkavapaalle. Lisäksi he eivät uskoneet kyyditysauton huonosti organisoidun etsinnän olleen sattumaa. Presidentti Ståhlberg epäili presidentti Relanderin ja ulkoministeri Hjalmar J. Procopén osuutta asiaan siinä määrin, ettei tiettävästi edes halunnut tapauksen jälkeen kätellä Procopéta. Sen enempää oikeuslaitos kuin historiantutkimuskaan eivät kuitenkaan ole löytäneet todisteita, jotka puoltaisivat teoriaa vallankaappaussuunnitelmasta sen enempää Lapuan liikkeen kuin armeijan johdonkaan osalta. Näihin viittaavia syytteitä ei myöskään nostettu missään oikeusasteessa.[50][51]

Eri salaliittoteorioissa kyydityksen mahdollisiksi tilaajaksi mainittiin myös muun muassa Lapuan liikkeen johto, ”Pörssiklubin ryhmänä” tunnettu kenraalien ja aktivistien keskustelukerho, kenraali Mannerheim, pääministeri Svinhufvud, Etsivä Keskuspoliisi, maanalainen Suomen Kommunistinen Puolue tai jopa Ståhlberg itse.[49]

Kihlakunnanoikeus

Kyydityksen ensimmäinen oikeuskäsittely alkoi Helsingin kihlakunnanoikeudessa joulukuussa 1930. Syyttäjä toi oikeuteen teorian, jonka mukaan upseerit olivat maan poliittista tilannetta yhdessä punnittuaan yhteistuumin ja vakaasti harkiten päättäneet toteuttaa Ståhlbergin kyydityksen. Syyttäjän tärkeimpänä todisteena käytettiin ns. motiivikertomusta.[52] Tämä dokumentti oli syntynyt, kun Wallenius oli kuulusteluissa todennut ottavansa täyden vastuun, mikäli hän oli tarkoittamattaan aiheuttanut kyydityksen. Kuulustelijat ottivat tämän tunnustuksena, mutta koska uskoivat, että tapauksella täytyi olla poliittinen motiivi, painostivat Walleniuksen myös kirjoittamaan oman arvionsa siitä, mikä tämä motiivi voisi olla. Kun Wallenius oli tämän, omien sanojensa mukaan hypoteettisen dokumentin tuottanut, sitä käytettiin häntä vastaan oikeudessa. Lisäksi syyttäjä viittasi mm. yrityksiin hävittää todisteet tuhoamalla lennätinnauhat Jaskarin ja Walleniuksen välisestä viestinnästä sekä Walleniuksen muistamattomuuteen kuulusteluissa.[53] Kihlakunnanoikeus oli päätöksessään pääpiirteissään yhtä mieltä syyttäjän kanssa. Sekä Kuussaari että Wallenius tuomittiin syyllisiksi yllytykseen, ja koska teon tarkoitukseksi katsottiin valtion laillisen järjestyksen kumoaminen, teon todettiin tapahtuneen "raskauttavien asianhaarojen vallitessa" ja langetetut rangaistukset olivat kovia: sekä Wallenius että Kuussaari saivat kolme vuotta ehdotonta vankeutta ja heidät tuomittiin erotettaviksi viroistaan.[54]

Hovioikeus ja sotaylioikeus

Tuomiosta valitettiin, ja tapaus siirtyi Turun hovioikeuteen. Täällä Walleniuksen asianajaja, Heikki Borenius, keskittyi torjumaan väitteitä teon tahallisuudesta. Hänen mukaansa ei ollut kohtuullista olettaa, että Wallenius olisi pitänyt Kuussaaren kysymystä vakavana. Lisäksi puolustus vetosi myös siihen, ettei mistään muista maan poliittisen tilanteen muuttamiseen tähtäävistä toimista tai suunnitelmista ollut mitään merkkiä. Walleniuksen ei liioin menestyvänä ja vasta perheenlisäystä saaneena miehenä ollut järkevää sekaantua tarkoituksellisesti moiseen toimintaan. Hovioikeus hyväksyikin tämän argumentin. Wallenius tuomittiin kuitenkin rangaistukseen avunannosta vapaudenriistoon, koska hän ei ollut pyrkinyt estämään kyyditystä myöhemmin vaan oli sen jälkeen tuhonnut todisteita. Walleniuksen ja Jaskarin vankeusrangaistuksia alennettiin kahdeksi vuodeksi vankeutta.[55]

Sekä miehensä kera kyyditetty Ester Ståhlberg[56] että tapauksesta kirjoittanut professori V.-P. Lehtola[57] ovat tulkinneet hovioikeuden näkemyksen upseerien käymän keskustelun leikillisyydestä sisältävän myös julkilausumattoman viittauksen paikalla olleiden humalatilaan. Joulukuussa 1930 myös sotaylioikeus kiinnostui asiasta, sillä julkijuopottelu oli paitsi upseerien arvolle sopimatonta, myös rikos kieltolakia vastaan. Kuussaari sai syytteen kahdesta juopumuksesta ja jatketusta upseerille sopimattomasta käytöksestä. Walleniusta vastaan näyttö riitti kuitenkin vain juopumussyytteeseen perjantai-illan osalta, ja kun Kuussaari todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohtiin, Wallenius sai sotaylioikeudelta vapauttavan tuomion.[58] Tästä huolimatta historiankirjoitukseen on jäänyt elämään väite, että myös Wallenius olisi ollut kyseisenä lauantaina humalassa.[51]

Korkein oikeus

Sotaylioikeuden tuomio annettiin keväällä 1931, joten se ei ehtinyt vaikuttaa hovioikeuden tuomioon, mutta Walleniuksen puolustus nosti asian esille, kun tapaus siirtyi alkukesästä korkeimpaan oikeuteen. Puolustus esitti motiivikertomuksen kuulustelijoiden painostuksen tuotteeksi ja painotti, että silminnäkijöiden mukaan Wallenius ei ollut puhunut Kuussaaren kanssa politiikkaa. Korkein oikeus antoi tuomionsa heinäkuussa 1931 ja asettui puolustuksen kannalle. Oikeuden tulkinnan mukaan Kuussaaren väite, että seurue olisi yhdessä ”lukenut lehtiä” ja puhunut politiikkaa ei pitänyt paikkansa. Sen sijaan humalainen Kuussaari oli tullut esittämään kysymyksensä Walleniukselle asiaansa selittämättä, ja myös kolmas paikalla ollut mies oli pitänyt kysymystä leikillisenä ja vastannut myöntävästi vielä silloinkin, kun Kuussaari palasi kertomaan soittaneensa puhelun. Näistä lähtökohdista korkein oikeus vapautti kenraali Walleniuksen kaikista syytteistä. Vaikka Wallenius vapautui vankilasta, hän oli silti erotettu kenraalin virasta ja monet epäilivät häntä edelleen.[22][59]

Se, että samasta tapauksesta voitiin antaa näinkin erilaisia tuomioita eri oikeusasteissa, aiheutti runsaasti julkista keskustelua. Helsingin Sanomissa vapauttamispäätöstä pidettiin yllätyksenä, sillä olihan kaksi aiempaa oikeusastetta todennut hänet syylliseksi. Turun Sanomien pääkirjoituksessa korkeimman oikeuden päätöstä pidettiin jopa ”hämmästyttävänä”. Sen mielestä oli kyseenalaista, ”missä määrin kansamme oikeustajunta jaksaa sulattaa tämän tuloksen”. Oikeistolehdissä puolestaan vaadittiin Walleniukselle hyvitystä ja moitittiin yleistä pikaisesti tehtyä johtopäätöstä tämän syyllisyydestä.[22][59]

Katso myös: Luettelo K. J. Ståhlbergin kyydityksestä tuomituista
Kyydityksestä annetut rangaistukset eri oikeusasteissa[60]
SyytettyRooli kyydityksessäKihlakunnanoikeusHovioikeusKorkein oikeus
Jukka Janné kyyditysryhmän johtaja1 v 6 kk1 v 4 kk1 v
Erkki Varoma kyydittäjä1 v (ehdollista)10 kkpoistettu
Kaarlo Eino Olin kyydittäjä1 v (ehdollista)1 v1v
Sven Fjalar Semenius kyydittäjä9 kk (ehdollista)8 kk8 kk
Mikko Jaskari kyydityskäskyn välittäjä2 v1 v 6 kk1 v 6 kk
Eero Kuussaari kyydityskäskyn antaja3 v ja ero virasta2 v1 v
K. M. Wallenius Kuussaaren esimies3 v ja ero virasta1 v 10 kkvapautettu

Poliittiset seuraukset

Lapuan liikettä pidettiin vastuullisena Ståhlbergin kyyditykseen ja kyyditystä osoituksena kannattajakunnan radikalisoitumisesta. Koko jäsenistö ei ollut hankkeen puolella, vaan osalle sitä Ståhlberg oli laillisuusmies, perustuslaillisen kansanvallan symboli. Muutenkin hajanaista Suomen lukkoa repivät kyydityksen tahraaman sihteeri Jaskarin ja toiminnanjohtaja Pihkalan ristiriidat. Järjestön jäsenet ja organisaatio sulautuivat Lapuan liikkeeseen.[61] Keväästä syksyyn jatkuneiden laajojen kyyditysten huipentuman jälkeen muiluttajia ryhdyttiin Svinhufvudin hallituksen päätöksellä etsimään, mutta liike vastasi joukkoilmoittautumisin, eikä esimerkiksi Vaasan maaherra K. V. Martonen suostunut jatkamaan tutkimuksia.[62] Vain 656 syytettä nostettiin, ja niistäkin 240 johti vapauttavaan tuomioon, eli suurin osa kyydittäjistä ei saanut rangaistusta.[63] Tästä näkökulmasta voidaankin katsoa kyyditysten onnistuneen ulkoparlamentaarisena poliittisena toimintana, joskin viimeistään Ståhlbergin kyyditys käänsi yleisen mielipiteen toimintaa vastaan.[64]

Edistyspuolueen toimintakertomukseen kirjattiin lausunto:

»Heti välittömästi vaalien [ylimääräiset eduskuntavaalit 1.–2.10.1930] jälkeen tapahtui sarja uusia väkivallantekoja, näiden joukossa niinkin pöyristyttävä rikos, kuin edellä mainittu tasavaltamme ensimmäisen, yleistä kunnioitusta nauttivan presidentin, professori K. J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditys Kulosaaresta Joensuuhun, jossa se onnellisen sattuman kautta kuitenkin keskeytyi. Tämä väkivallanteko oli sitä törkeämpi ja maamme mainetta häpäisevä, kun sen toimeenpanijoiksi paljastui m. m. yleisesikunnan päällikkö [kenraali K. M. Wallenius]. Moinen mieliä kuohuttava teko, jolla ei saattanut olla mitään tekemistä kommunismin vastustamisen kanssa, alensi maamme arvoa oikeusvaltiona ulkomaiden silmissä ja heikensi ennestäänkin horjunutta luottoamme.[65]»

Kyydityksen aiheuttamasta imagohaitasta huolimatta Lapuan liike saavutti tärkeimmän tavoitteensa, kun eduskunta hyväksyi kommunistilait 11. marraskuuta 1930, äänin 132–65. Ainoastaan sosiaalidemokraatit äänestivät lakiehdotuksia vastaan; Ståhlberg ja muut oikeiston epäilemät maltilliset porvarit äänestivät lakien puolesta.[66] Siitä huolimatta, Ståhlbergin asetuttua Edistyspuolueen ehdokkaaksi vuoden 1931 presidentinvaaleihin, Lapuan liikkeen lehti Aktivisti yllytti helmikuussa 1931 murhaamaan Ståhlbergin. Lehden artikkelissa sanottiin, että Suomi tarvitsee Eugen Schaumanin ja Bobi Sivénin kaltaisia miehiä. Sisäministeri Erkki Kuokkanen määräsi lehden kyseisen numeron takavarikoitavaksi ja päätoimittaja Vihtori Kosolan pidätettäväksi. Pidätystä ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hallitus ei olisi välttämättä kestänyt sen seurauksia.[65] Kun valitsijamiehet äänestivät presidentistä eduskunnassa, Vihtori Kosola istui yleisölehterillä valmiina soittamaan liikkeen päämajaan Lapualle. Mikäli Ståhlberg olisi voittanut vaalit, Lapuan liike olisi ollut valmis julistamaan oman kapinahallituksensa. Ståhlberg kuitenkin hävisi täpärästi Svinhufvudille äänin 149–151. Ulkoparlamentaarisen toiminnan onnistuminen kyyditysten muodossa oli vakuuttanut kansanliikkeen johtajat toiminnan tehokkuudesta, ja toiminta jatkui talvella 1930–1931 esimerkiksi työväentalojen ovien umpeen naulaamisena.[67]

Kyydityksen ja presidentinvaalien jälkeen Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue etääntyivät Lapuan liikkeestä.[68] Hallitus oli helmikuun alussa 1931 antanut eduskunnalle esityksen hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen täydentämisestä tavalla, joka olisi vahvistanut hallituksen riippumattomuutta eduskunnasta sekä heikentänyt parlamentarismia muun muassa hankaloittamalla epäluottamuslauseiden antamista. Tämä Lapuan liikkeen tukema esitys hylättiin eduskunnassa keskustan ja vasemmiston äänin. Svinhufvudin II hallituksen erottua presidentinvaalien jälkeen kansanliikkeen yritykset osallistua uuden hallituksen muodostamiseen torjuttiin jyrkästi.[69]

Kevättalvella 1931 poliittinen vasemmisto ja keskusta muodostivat Lapuan liikkeen vastaisen laillisuusrintaman, ja vuoden edetessä liikkeen vastustajien ja kannattajien välinen rajalinja siirtyi yhä enemmän oikealle. Hallitus ryhtyi yhä ponnekkaammin vastustamaan Lapuan liikkeen omavaltaista toimintaa, ja liikkeen viimeisen voimanponnistuksen, Mäntsälän kapinan jälkeen se hajotettiin. Ståhlbergin kyyditys oli Lapuan liikkeen kehityksen käännekohta, joka käänsi julkisen mielipiteen kansanliikettä vastaan lähes samaan aikaan kun kommunistilakien hyväksyminen vei siltä sen laajinta suosiota nauttineen syyn olla olemassa.[69]

Henkilökohtaiset seuraukset

Wallenius
Kenraalimajuri K. M. Wallenius.

Martti Wallenius istui tutkintavankeudessa kahdeksan kuukautta. Vankeusaikanaan Wallenius myös veti omat johtopäätöksensä kyydityksen taustoista; toiminta oli ollut niin tökeröä, että tapauksen täytyi hänen mielestään olla tarkoituksellinen provokaatio joko häntä itseään, Lapuan liikettä tai armeijan johtoa kohtaan. Provokaation järjestämisestä Wallenius epäili kommunisteja tai Ståhlbergia itseään. Wallenius ja muut oikeistopiirit myös epäilivät, että Lapuan liikkeen toiminnasta huolestunut Etsivä Keskuspoliisi olisi käyttänyt tapausta omiin tarkoituksiinsa vetämällä mukaan tarkoitusperilleen haitallisia henkilöitä. Armeijan johdossa tapahtuikin hyvin pian kyydityksen jälkeen uudelleenjärjestelyjä, joissa lapualaismielisiksi tiedettyjä upseereja siirrettiin syrjään. Vapauduttuaan Wallenius kehitteli teoriaansa vieläkin pidemmälle ja näki kyydityksen taustalla osin epäonnistuneen kommunistien ja vapaamuurarien juonen, jonka kohteina olivat olleet muun muassa kenraalit Hannes Ignatius ja Carl Gustaf Emil Mannerheim.[70] Walleniuksen vaimo Anni julkaisi näitä teorioita käsittelevän kirjan vuonna 1972.[71][72]

Vaikka Wallenius lopulta todettiinkin syyttömäksi, presidentti P. E. Svinhufvud ilmoitti hänelle suoraan, että paluu Puolustusvoimain palvelukseen ei sen hetkisessä poliittisessa tilanteessa tullut kysymykseen. Sen sijaan Lapuan liike palkkasi ihailuaan nauttineen entisen kenraalin pääsihteerikseen. Walleniuksen organisatoristen taitojen toivottiin auttavan hajanaisen ja löyhästi johdetun liikkeen kehittämisessä. Wallenius saikin toimessaan paljon aikaan, ja heräsi myös pelkoja, että hän puuhasi ”taas” jonkinlaista salajuonta hallitusta vastaan. Mäntsälän kapinan seurauksena Wallenius päätyi jälleen tutkintavankeuteen ja sai lopulta vapauttavan tuomion. Myöhemmin hän kiersi puhumassa oikeiston tapahtumissa ja työskenteli sotakirjeenvaihtajana. Walleniuksen ura puolustusvoimissa jatkui vasta talvisodassa, kun hänen vanha ystävänsä Aksel Airo taivutteli Mannerheimin antamaan taitavaksi tunnetulle kenraalille vastuun Lapin rintamasta. Kun komennusta jatkosotaan ei järjestynyt, Wallenius jätti armeijan taakseen haukkumalla Mannerheimin juopoksi ja omistautui kirjalliselle työlle kieltäytyen lähes kokonaan kommentoimasta kyyditystapausta.[62][73] Urho Kekkonen kirjoitti Walleniuksesta vuonna 1972: ”Mikä hänen osuutensa todella oli K. J. Ståhlbergin kyyditykseen, jäänee ikuiseksi salaisuudeksi. Vakavat historiankirjoittajat pitävät hänen syyllisyyttään selviönä, Korkein oikeus on hänet vapauttanut syytteestä. Mutta tämä tapahtuma lopetti loistavasti alkaneen ja kehittyneen sotilaallisen uran.”[74]

Kuussaari
Eero Kuussaari

Eero Kuussaari palasi armeijan palvelukseen syyskuussa 1932. Hän sai viran yleisesikunnan sotahistoriallisessa toimistossa, missä hän keskittyi tutkimaan heimosotia. Heimoaate vaikutti häneen vahvasti, ja hän toimikin 1930-luvulla muun muassa Akateemisessa Karjala-Seurassa. Jatkosodan syttyessä hän johti Vienasta ja Aunuksesta kootuista vapaaehtoisjoukoista muodostettua Osasto Kuussaarta, joka osallistui Rukajärven valtaukseen. Myöhemmin hän palveli Itä-Karjalan sotilashallinnossa ja sotien jälkeen palasi historioitsijantoimeensa.[75]

Jaskari

Mikko Jaskari ei Ståhlbergin kyydityksen jälkeen esiintynyt julkisuudessa. Kun häntä 1950-luvulla yritettiin haastatella kyyditykseen johtaneista tapahtumista, hän väitti, että tuskin muisti koko Suomen Lukkoa. Vuonna 1954 hän kuitenkin jätti Valtionarkistoon selvityksen, joka tuli julkiseksi vuonna 1990. Selvityksessä hän kertoi kuuluneensa salaiseen ”Suomen Aktivistien Taistelujärjestöön”, johon hänet oli rekrytoinut Kuussaari ja jonka jäseniä olivat muun muassa Arvi Hällfors, Rafael Haarla ja eräät yleisesikunnan upseerit. V.-P. Lehtola katsoo, että juuri tämä salaseuramainen toiminta on syy sille, miksi Jaskari lähti toteuttamaan huonosti ymmärtämäänsä, selvästi humalaisen Kuussaaren antamaa käskyä.[76]

Lähteet
  • Blomstedt, Yrjö: K. J. Ståhlberg – Valtiomieselämäkerta. Helsinki: Otava, 1969.
  • Haapaniemi, P.: Historian havinaa: Lapuan liike ja Mäntsälän kapina P. Haapaniemi.
  • Kekkonen, Urho: ”Miksi kirjoitin ’Demokratian itsepuolustuksen’?”, Puheita ja kirjoituksia IV: Demokratia ja ihmisoikeudet, s. 18. Toim. Tuomas Vilkuna. Helsinki: Weilin+Göös, 1972. ISBN 951-35-0862-5. Artikkeli Dorian tietokannassa (tunniste: UKK895216) (viitattu 30.8.2009). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Koskipalo, Niina: Fasismia vai isänmaallisuutta – Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen suhtautuminen Isänmaallinen kansanliike -järjestöön vuosien 1933 ja 1936 eduskuntavaalien alla (pdf) (Suomen ja yleisen historian pro gradu) 2008. Tampere: N. Koskipalo. Viitattu 18.11.2012. [vanhentunut linkki]
  • Lehtola, Veli-Pekka: Presidentin kyyditys - presidentti Ståhlberg, kenraali Wallenius ja kiihkon aika 1930. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24711-1.
  • Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius. Oulu: Kaleva, 1994. ISBN 951-749-198-0.
  • Niinistö, Jussi: Lapuan liike: kuvahistoria kansannoususta 1929-1932, s. 99-100. Helsinki: Nimox, 2003. ISBN 952-5485-01-3.
  • Niinistö, Jussi: Suomalaisia vapaustaistelijoita, s. 81. Helsinki: Nimox, 2003. ISBN 952-5485-00-5.
  • Pietiäinen, Jukka-Pekka; Lappalainen, Tuomo: ”Presidentti panttivankina”, Tasavallan presidentit. Tasavalta perustetaan 1919–1931: Ståhlberg, Relander, s. 94–95. luvun kirjoittanut Tuomo Lappalainen. Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-5425-2.
  • Saloheimo, Veijo: Veroaitasta tutkimuksen tyyssijaksi – Pielisjoen linnan 140-vuotisia vaiheita: Historian siipien havinaa (Kulttuuriympäristö osaksi matematiikan opetusta -hanke) cgi.jns.fi. Arkistoitu 18.6.2008.
  • Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08715-0.
  • Ståhlberg, Ester: Ester Ståhlbergin voittojen ja tappioiden vuodet: päiväkirja 1926 - 1934. toimittaneet Hilkka ja Olli Vitikka. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13705-7.
  • Vares, Vesa, Uola, Mikko & Majander, Mikko: Suomen Eduskunta 100 Vuotta III: Kansanvalta koetuksella. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-4543-0.

Viitteet
  1. Niinistö, Jussi: Lapuan liike: kuvahistoria kansannoususta 1929–1932, s. 99–100. Helsinki: Nimox, 2003. ISBN 952-5485-01-3.
  2. Siltala 1985, s. 31–50.
  3. Vares, Uola & Majander 2006, s. 196–200.
  4. Vares, Uola & Majander 2006, s. 200–205.
  5. Vares, Uola & Majander 2006, s. 210–211.
  6. Lehtola 2010, s. 40–42.
  7. Suomen presidentit -sarja: Ståhlberg oli maltillinen Apu.fi. 6.12.2017. Viitattu 29.4.2020.
  8. Lehtola 2010, s. 42–47.
  9. Vares, Uola & Majander 2006, s. 215–216.
  10. Blomstedt 1969, s. 473–475.
  11. Vares, Uola & Majander 2006, s. 211–215.
  12. Lehtola 2010, s. 44–47.
  13. Siltala 1985, s. 170.
  14. Vares, Uola & Majander 2006, s. 211.
  15. Lehtola 2010, s. 46–49.
  16. Lehtola 2010, s. 16.
  17. Lehtola 2010, s. 84–85.
  18. Lehtola 2010, s. 87–91.
  19. Lehtola 2010, s. 65–66.
  20. Blomstedt 1969, s. 478.
  21. Lehtola 2010, s. 20, 135–136.
  22. Pietiäinen, Jukka-Pekka; Lappalainen, Tuomo: ”Presidentti panttivankina”, Tasavallan presidentit. Tasavalta perustetaan 1919–1931: Ståhlberg, Relander, s. 94–95. luvun kirjoittanut Tuomo Lappalainen. Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-5425-2. (suomeksi)
  23. Siltala 1985, s. 265.
  24. Lehtola 2010, s. 19.
  25. Lehtola 2010, s. 28.
  26. Lehtola 2010, s. 31.
  27. Lehtola 2010, s. 24, 93–95.
  28. Lehtola 2010, s. 77.
  29. Kulosaari, Etelä Rantatie 10 (= Armas Lindgrenin tie 10) Finna. Viitattu 18.9.2022.
  30. Presidentti pakotettiin autoon aseella uhaten – Tältä kadulta Kulosaaressa alkoi K. J. Ståhlbergin kyyditys (Tässä paikassa kauan sitten) Helsingin Sanomat. Viitattu 24.7.2022.
  31. Lehtola 2010, s. 20.
  32. Blomstedt 1969, s. 475–476.
  33. Blomstedt 1969, s. 477.
  34. Blomstedt 1969, s. 476.
  35. Lehtola 2010, s. 9–10.
  36. Iltanen, Jussi: Helsinki 1930: Helsingin karttakirja = Helsingfors 1930: Kartbok över Helsingfors, s. 52–53. Genimap, 2005. ISBN 951-593-966-6. (suomeksi)(ruotsiksi)
  37. Ståhlberg 1986, s. 144.
  38. Lehtola 2010, s. 21.
  39. Lehtola 2010, s. 25–27.
  40. Ståhlberg 1986, s. 146, 148.
  41. Lehtola 2010, s. 22.
  42. Lehtola 2010, s. 26.
  43. Veijo Saloheimo, Veroaitasta tutkimuksen tyyssijaksi – Pielisjoen linnan 140-vuotisia vaiheita, Historian siipien havinaa (Arkistoitu – Internet Archive)
  44. Lehtola 2010, s. 27.
  45. Entisessä ruokasalissa on nykyisin Karjalan tutkimuslaitoksen toimitiloja.
  46. Lehtola 2010, s. 12.
  47. Lehtola 2010, s. 37.
  48. Vuosisatamme kronikka, s. 414. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  49. Blomstedt 1969, s. 479–480.
  50. Lehtola 2010, s. 143–146.
  51. Vares, Uola & Majander 2006, s. 216–217.
  52. Lehtola 2010, s. 121–126.
  53. Lehtola 2010, s. 78–83.
  54. Lehtola 2010, s. 126–127.
  55. Lehtola 2010, s. 127–131.
  56. Ståhlberg 1986, s. 216.
  57. Lehtola 2010, s. 132–133.
  58. Lehtola 2010, s. 133–134.
  59. Lehtola 2010, s. 134–139.
  60. Mukaillen Anni Walleniuksen taulukosta, teoksesta Lehtola 2010, s. 137.
  61. Siltala 1985, 340–341
  62. Niinistö, Jussi: Suomalaisia vapaustaistelijoita, s. 81. Helsinki: Nimox ky, 2003.
  63. Siltala 1985, 424
  64. Vares, Uola & Majander 2006, s. 217.
  65. Laine, Risto: Lapuanliike ja IKL 1929–1944 Vapaamielisten klubi. 28.11.2005. Arkistoitu 5.2.2012. Viitattu 6.12.2019.
  66. Vares, Uola & Majander 2006, s. 219–220.
  67. Vares, Uola & Majander 2006, s. 222–233.
  68. Haapaniemi, P.: Historian havinaa: Lapuan liike ja Mäntsälän kapina P. Haapaniemi. Viitattu 5.2.2012.
  69. Vares, Uola & Majander 2006, s. 227–241.
  70. Lehtola 2010, s. 149–159.
  71. Anni Wallenius: Kyyditys. Akateeminen kustannusliike, 1972. ISBN 9519023038.
  72. Lehtola 2010, s. 177–178.
  73. Lehtola 2010, s. 161–175.
  74. Kekkonen, Urho: ”Miksi kirjoitin ’Demokratian itsepuolustuksen’?”, Puheita ja kirjoituksia IV: Demokratia ja ihmisoikeudet, s. 18. Toim. Tuomas Vilkuna. Helsinki: Weilin+Göös, 1972. ISBN 951-35-0862-5. Artikkeli Dorian tietokannassa (tunniste: UKK895216) (viitattu 30.8.2009).
  75. Lehtola 2010, s. 172–173.
  76. Lehtola 2010, s. 178–180.

    Kirjallisuutta
    • Kari Selén, Sarkatakkien maa – Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944 ISBN 951-0-25684-6, WSOY 2001. Sivut 342–347: Suojeluskuntalaiset ja kyyditykset
    • Erkki Kinnunen, Lapuan lakia. Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun, Elämää entisajan Joensuussa, Joensuun kaupunki 1848–1998, Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 6, toim. Pasi Tuunainen, Jyväskylä 1998, ISSN 1236-0430, ISBN 951-96664-5-1
    • Martti Turtola, Presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys ja suomalais-ruotsalainen sotilaallinen yhteistyö 1930 s. 5, Sotahistoriallinen Aikakauskirja 1, 1980
    • Anni Wallenius, Kyyditys, Akateeminen Kustannusliike, 1972
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.