K. J. Ståhlberg

Nuori Ståhlberg.

Ståhlberg syntyi Suomussalmella 28. tammikuuta 1865 perheensä viidestä lapsesta kolmantena. Hänen isänsä oli apupappi Johan Gabriel (Janne) Ståhlberg ja äitinsä Amanda Gustafva Castrén. Myöhemmin perhe muutti Alavieskaan ja Haapajärvelle, joiden seurakunnissa Janne toimi kappalaisena. Poika nimettiin kasteessa Carl Johaniksi, joka kuitenkin vääntyi kouluaikana muotoon Kaarlo Juhana. Ylioppilasaikanaan Ståhlbergia alettiin kutsua Kaarlo Juhoksi.[5]

Ståhlberg kuului molempien vanhempiensa kautta pohjoispohjalaisiin pappis- ja virkamiessukuihin. Ståhlbergin isä kuoli 41-vuotiaana 1873 pojan ollessa vain kahdeksanvuotias.[5] Äiti kuoli vuonna 1907.[6]

Ståhlberg kävi koulua Oulun suomalaisessa yksityislyseossa ja oli koko kouluaikansa luokkansa paras oppilas. Hän myös kirjoitti konventin lehteen ja toimi sen päätoimittajanakin. Koulun rehtori kuvaili häntä koulun matrikkelissa sanoin spes nostratium et decus (suom. meikäläisten toivo ja kaunistus). Ylioppilastutkinnosta hän sai arvosanakseen laudaturin vuonna 1884. Yliopistossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon, jonka kautta hän eteni kohti varsinaista päämääräänsä, eli molempain oikeuksien kandidaatin tutkintoa. Sen Ståhlberg suoritti 1889.[5]

Ståhlberg työhuoneessaan.

Ståhlberg erotettiin 6. huhtikuuta 1903 senaatin protokollasihteerin virasta, kun hän ajautui senaatin kanssa kiistaan laillisuuskantansa takia.[7]

Ståhlberg toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuosina 1908–1918. Poliittisen uransa alusta elämänsä loppuun asti hän oli liberaali. Ståhlbergin sosiaaliliberaalille ajattelulle oli keskeistä kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sosiaaliset uudistukset sekä kaikkien kansankerrosten liittäminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen johtohenkilöitä, puolueen sosiaaliliberaalin siiven eli ”varpusten” henkinen johtaja. Sääty-yhteiskunnan aikana hän oli ollut Haminan kaupungin edustaja porvarissäädyssä valtiopäivillä 1904–1905.[8] Keväällä 1905 Ståhlberg oli kannattanut muusta porvarissäädystä poiketen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta miehille talonpoikais- ja porvarissäädyn vaaleissa. Ståhlberg oli myös senaattori ja toimi niin sanotun Mechelinin senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä (eli kauppa- ja teollisuusministerinä) 1905–1907. Hän erosi, koska ei voinut hyväksyä eduskunnan muotoilemaa, kauppa- ja teollisuustoimialan piiriin kuuluvaa jyrkkää alkoholin kieltolakia. Venäläistämispolitiikan suhteen Ståhlberg oli kannattanut perustuslaillista, passiivista vastarintaa.

Ståhlberg toimi eduskunnan puhemiehenä vuosina 1914–1917. Myös Suomen itsenäistyttyä hän oli keskeinen tasavaltalaisten johtohenkilö, joka muun muassa vastusti jyrkimmin vuoden 1918 kuningaskuntahanketta. Hän oli 1918 perustetun Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti. Ståhlberg vaikutti perustuslakikomitean puheenjohtajana merkittävästi Suomen uuden perustuslain (vuoden 1919 hallitusmuodon) sisältöön. Hänet valittiin 25. heinäkuuta 1919 ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi maltillisen oikeiston ja vasemmiston äänillä eduskunnan suorittamassa vaalissa. Hänen merkittävin vastaehdokkaansa oli C. G. E. Mannerheim. Vaikka Ståhlberg sai vaalissa suuren äänten enemmistön (143 ääntä 197 annetusta), Mannerheim oli niin monien vaikutusvaltaisten suomalaisten sankari, että tämä varjosti Ståhlbergin asemaa.[9]

Ståhlberg toimi presidenttinä vuosina 1919–1925. Hänen presidenttikautensa keskeisiä ongelmia olivat Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt, vuoden 1921 suojeluskuntakriisi ja ristiriidat kommunistien kanssa. Tapahtumien yhteydessä Ståhlbergin ja hänen perheenjäsentensä henkeä uhattiin. Vuosina 1906–1925 Ståhlberg oli keskeisesti mukana rakentamassa suomalaisen parlamentarismin perustusta, joka on kestänyt vähäisin muutoksin 2000-luvulle asti.

Ulkopolitiikan saralla Ståhlberg oli kokematon – kuten muutkin silloiset suomalaiset. Hänen ulkopoliittinen luottamusmiehensä oli Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana ja Lontoon-kirjeenvaihtajana toiminut Rudolf Holsti. Pitkäaikaisena ulkoministerinä Holsti ei kannattanut puolueettomuutta, vaan halusi Suomen turvautuvan länsivaltoihin, ennen muita Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Kun tämä pyrkimys ei saavuttanut vastakaikua poliittisissa piireissä, Holsti siirtyi kannattamaan yhteistyötä Baltian maiden ja Puolan kanssa. Keväällä 1922 Holsti allekirjoitti Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan edustajien kanssa niin kutsutun reunavaltiosopimuksen eli Varsovan sopimuksen. Ståhlberg kannatti Holstia ja tämän tekemää sopimusta, mutta jätti sopimuksen kohtalon eduskunnan ratkaistavaksi. Eduskunta hylkäsi kuitenkin sopimuksen ja antoi Holstille epäluottamuslauseen; oikeisto pelkäsi Saksan ja vasemmisto Neuvosto-Venäjän reaktioita.[9]

Ståhlbergin luoman valtiosäännön soveltaminen käytäntöön jäi poliittisten puolueiden tehtäväksi. Valtiosääntö antoi presidentille laajat valtaoikeudet, mutta samalla se jätti hänet valtakeskuksena yksinäiseksi ja eristetyksi. Ståhlberg ei myöskään ollut niin luja johtohahmo, että hän olisi ollut omalla arvovallallaan luomassa oman tahtonsa mukaista poliittista käytäntöä. Suomen sisäpolitiikka oli 1920-luvulla pirstoutunutta, eikä itsestään selvää johtavaa puoluetta ollut. Yhteistyö puolueiden kesken sujui tahmeasti ja hallitukset olivat lyhytikäisiä. Presidentti ei voinut sitoutua entiseen puolueeseensa, vaan hänen oli ylitettävä puoluerajat ja suhtauduttava objektiivisesti kaikkiin eduskuntaryhmiin. Ståhlbergin suhde puoluejohtajiin jäi etäiseksi ja muodolliseksi. SDP:n puheenjohtajana Ståhlbergin kaudella toiminut Väinö Tanner kertoi muistelmissaan, että Ståhlberg oli hänen tuntemistaan presidenteistä ainoa, jonka eteen astuessaan tunsi tulleensa majesteetin luo.[9]

Ståhlbergin presidenttikaudella istui kaikkiaan seitsemän hallitusta, joista vain kahdella oli takanaan eduskunnan enemmistö. Ståhlbergin oma kädenjälki näkyi siinä, että viidestä pääministeristä – Aimo Cajander ja Juho Vennola johtivat kahta hallitusta – peräti neljä oli professoreja (Cajanderin ja Vennolan lisäksi Rafael Erich ja Lauri Ingman). Ministerinsalkkujen jaossa Ståhlberg itse oli kiinnostunut lähinnä ulko- ja puolustusministerin paikoista, mutta hänen toiveitaan ei aina noudatettu. Kahdesti Ståhlberg joutui nimittämään virkamieshallituksen, kun puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen hallituspohjasta. Lujuutta presidentti osoitti erottaessaan tammikuussa 1924 eduskunnan hajottamista vastustaneen Kallion hallituksen. Muutoin Ståhlberg ei pyrkinyt vahvaksi presidentiksi, vaan käytti valtaoikeuksiaan säästeliäästi, jopa varovasti.[9]

Ståhlbergin virkakaudella hankittiin tasavallan presidentin ensimmäiseksi virka-autoksi vuonna 1920 saksalainen Mercedes-Benz. Autolla matkustettiin lähinnä Helsingin ympäristössä, kun taas maakuntamatkansa presidentti teki enimmäkseen junalla. Lyhyitäkin edustusmatkoja kertyi kuitenkin niin runsaasti, että yksi auto osoittautui riittämättömäksi, ja toiseksi presidentin virka-autoksi ostettiin vuonna 1925 italialainen Fiat.[10]

K. J. Ståhlberg oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, ja hänet olisi voitu valita presidentiksi toiselle kaudelle vaalissa 1925, mutta Ståhlberg ei suostunut ehdokkaaksi, koska hän halusi varjella demokratiaa pitkäaikaisilta johtajilta Suomen suhteellisen presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Vuosien 1931 ja 1937 presidentinvaaleissa hän sai 149 ja 150 ääntä 300:sta. Ståhlberg oli ehdokkaana vielä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa vuonna 1946.

Presidenttikautensa jälkeen K. J. Ståhlberg toimi valtion virassa oikeusministeriön lainvalmistelukunnan kolmannen jaoston vanhempana jäsenenä kaksikymmentä vuotta 1926–1946.[11][12] Hän oli myös vuosina 1930–1933 liberaalisen Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana.

Kun Ståhlberg tammikuussa 1945 täytti 80 vuotta, hänen kunniakseen järjestettiin Helsingin messuhallissa suuri kansalaisjuhla, jota isännöi tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim. Juhlassa mukana olleiden käsityksen mukaan Ståhlbergin ja Mannerheimin keskinäinen kauna neljännesvuosisadan takaisen valtiomuototaistelun ajoilta näytti unohtuneen. Hallitus oli edustettuna pääministeri J. K. Paasikiven johdolla ja juhlapuheen piti oikeusministeri Urho Kekkonen.[13]

Stalinin ehdotettua Suomelle keväällä 1948 ystävyys- ja avunantosopimusta presidentti J. K. Paasikivi kääntyi edeltäjänsä Ståhlbergin puoleen pyytäen tätä asiantuntijajäseneksi Moskovaan lähtevään Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan. Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi ja varoitti aluksi edes ryhtymästä neuvotteluihin, koska hän epäili Neuvostoliiton pyrkivän tekemään Suomesta Baltian maiden tapaisen satelliittivaltion. Vuoden 1950 presidentinvaalin alla kaavailtiin poikkeuslakia J. K. Paasikiven virkakauden jatkamiseksi eduskunnan suorittamalla vaalilla, minkä Ståhlberg tuomitsi tuohtuneena Paasikivelle lähettämässään kirjeessä: "Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota."[14]

K. J. Ståhlbergin patsas eduskuntatalon valtiosalissa.

Ståhlberg tuli J. K. Paasikiven tavoin poliittiseen julkisuuteen ilman sukulaisia ja suosijoita. Hän oli köyhän kappalaisperheen poika, joka herätti Oulun lyseossa suurta huomiota epätavallisella lahjakkuudellaan. Valmistumisensa jälkeen Ståhlberg matkasi jalan Helsingistä Ouluun tutustuen samalla suomalaisen työväen ongelmiin. Matka muokkasi nuoren poliitikon maailmankuvaa ja loi pohjaa hänen sosiaalisiin uudistuksiin tähtäävälle politiikalleen.

Ståhlberg sai kuitenkin odottaa poliittisen toiminnan keskiöön pääsemistä pitkään, ehkä siksi, että samassa puolueessa toimi henkilönä karismaattinen ja poliitikkona hyvin määrätietoinen juristikollega P. E. Svinhufvud. Ståhlberg oli kansanvaltaisuuden puolestapuhuja, mutta ei kansansa hurmaaja. Hän oli pohjimmiltaan melko ujo ja kärsi myös lievästä puheviasta. Samalla areenalla esiintyi vuodesta 1918 lähtien myös kenraali C. G. E. Mannerheim. Näiden merkkihenkilöjen välit lienevät pysyneet korrekteina mutta molemminpuolisesta arvostuksesta huolimatta etäisinä.

Sekä ennen vuoden 1918 tapahtumia että niiden jälkeen Ståhlberg oli henkilö, joka jakoi mielipiteet. Itsenäistyvässä maassa hän oli moniin muihin verrattuna varovainen, ja hänen väitettiin suhtautuneen jääkäriliikkeeseen epäillen – olihan kysymys oikeastaan liittymisestä sotaa käytäessä vihollisen armeijaan. Presidenttikaudellaan hän joutui toistuvasti koviinkin yhteenottoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa.

Lapuan liikkeen kannattajien noustua vahvaksi tekijäksi Ståhlberg leimautui sekä liberaalien katsomustensa että jäykän laillisuuslinjansa vuoksi porvariston oikean laidan vastustajaksi, joita nimiteltiin ”patkuleiksi”. Ståhlberg hävisi presidentinvaalissa voimakkaan oikeiston suosikille, Svinhufvudille, joka joidenkin kannattajiensa pettymykseksi asettui laillisuuden takuumieheksi Mäntsälän kapinan yhteydessä.

Ståhlberg ei pitänyt matkustamisesta eikä valtiovierailuista, ja niinpä hän ei kutsuista ja kehotuksista huolimatta tehnyt presidenttikautensa aikana yhtään vierailua ulkomaille ja otti vastaan ainoastaan yhden valtiovieraan, Viron riigivaneman Konstantin Pätsin toukokuussa 1922. Viron valtionpäämiehen tekemä vierailu oli ensimmäinen virallinen valtiovierailu itsenäiseen Suomeen. Suomen Tukholman-suurlähettiläs Werner Söderhjelm esitti toistuvasti Ståhlbergille vierailua läntiseen naapuriin, mutta Ståhlberg pysyi kannassaan: "Matkustelkoot seuraajani sitten niin paljon kuin haluavat."[15] Ensimmäisen Suomen presidentin virallisen vierailun ulkomaille teki vasta presidentti Relander.[16]

Armas Lindgrenintie 10 Kulosaaressa jossa Ståhlberg asui.[17]

Pääartikkeli: K. J. Ståhlbergin kyyditys

Lapuan liike kyyditti 14. lokakuuta 1930 Kaarlo Juhon ja tämän vaimon Ester Ståhlbergin Kulosaaren kodistaan Joensuuhun, koska Ståhlberg oli esiintynyt oikeistoradikaalia toimintaa vastaan. Tapahtuman johdosta yleinen mielipide Suomessa nousi muilutusta ja myös yleisemmin Lapuan liikettä vastaan. Operaation suunnittelusta epäilty yleisesikunnan päällikkönä toiminut kenraalimajuri Wallenius joutui eroamaan.

K. J. Ståhlberg vuonna 1965 julkaistussa muistopostimerkissä.

K. J. Ståhlberg 50 markan setelissä vuodelta 1963.

Vasta Paasikiven yksityisten arkistojen avauduttua on käsitetty, että Ståhlbergilla oli erittäin merkittävä poliittinen asema ”harmaana eminenssinä” kuolemaansa asti. Häneltä kysyttiin neuvoja ja pyydettiin lausuntoja, joita myös noudatettiin. Presidentti J. K. Paasikivi arvosti Ståhlbergiä suuresti, ja kuvaili edeltäjäänsä jopa ylisanoilla: ”Ståhlberg oli mies, joka ei koskaan tehnyt virheitä”.

Ståhlberg oli Suomen valtion itsenäistymisvuosien tärkeä hahmo, joka ajoi vastoinkäymisten läpi tasavaltalaisen ohjelmansa. Hän ankkuroi maan liberaaliin demokratiaan, varjeli oikeusvaltion heiveröistä itua ja aloitti sisäiset uudistukset. Vuoden 1919 hallitusmuotoa toimeenpantaessa Ståhlberg luotsasi itsenäistä Suomea kohti toimijuutta maailmanpolitiikassa; presidenttijohtoisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hän nojasi kansainväliseen oikeuteen ja diplomatiaan.[18]

Ståhlbergin lähipiirin poliitikkoja olivat etenkin Risto Ryti ja T. M. Kivimäki.

K. J. Ståhlbergin mukaan on vuonna 1959 nimetty Ståhlbergintie ja -kuja Helsingin Kulosaareen sekä presidentin synnyinkuntaan Suomussalmelle Ståhlberginkuja.[19] [20]

Kaarlo Juho Ståhlberg säilytti työkykynsä ja henkisen vireytensä miltei viimeisiin elinpäiviinsä saakka. Ståhlberg kuoli lyhyen sairauden jälkeen Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa.[21]

• Irtolaisuus Suomen lain mukaan (väitöskirja, Päivälehden kirjapaino, 1893; näköispainos Painatuskeskus, 1995)
• Asetus maalaiskuntain kunnallishallinnosta, selityksin varustettuna. 1901
• Lait ja asetukset maalaiskuntain hallinnosta. 1926
• Laki maanvuokrasta maalla, selityksin varustettuna. 1903
• Lakiasioita. 1912
• Suomen hallinto-oikeus I–III. (1913–1915 (I–III supist. ruots.)
• Parlamentarismi Suomen valtiosäännössä. 1927
• Puheita 1919–1925. 1925
• Puheita 1927–1946. 1946
• Lausuntoja. 1947
• Lainvalmistelukunnan lausuntoja. 1949
• Puheita 1883–1918. 1949
• Julkisen oikeuden lakikirja. 1939

• K. J. Ståhlbergin patsas
• K. J. Ståhlberg -mitali

• Blomstedt; Yrjö: K. J. Ståhlberg – valtiomieselämäkerta. Otava, 1969. ISBN 951-1-03043-4.
• Juha Mononen (2009): War or Peace for Finland? Neoclassical Realist Case Study of Finnish Foreign Policy in the Context of the Anti-Bolshevik Intervention in Russia 1918 – 1920. [Pro gradu -tutkielma]
• Salokangas, Raimo: Itsenäinen tasavalta. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim): Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–658. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.
• Virkkunen, Sakari: Ståhlberg. Suomen ensimmäinen presidentti. Suomen tasavallan presidentit 1. Otava, 1978.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta K. J. Ståhlberg Wikimedia Commonsissa

• K. J. Ståhlberg. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• K. J. Ståhlbergin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
• Ylen Elävä arkisto: K. J. Ståhlberg loi tasavallan muodot
• Elonet: Finlandia-katsaus 61 (1945): K.J.Ståhlberg 80 vuotta
• Elonet: Finlandia-katsaus 188 (1952): K.J.Ståhlberg in memoriam
• K. J. Ståhlberg, Kirjasto Virma (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tyynilä, Markku: Ståhlberg, Kaarlo Juho (1865–1952) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 7.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Brummell & C:o : Presidentti Ståhlberg, Suomen Kuvalehti, 25.10.1930, nro 43, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot