K. G. Idman

K. G. Idman kuului Idmanin pappissukuun.[3] Hänen vanhempansa olivat Tampereen kaupunginlääkäri Gustaf Rudolf Idman ja Olga Elisabeth Gustafsson.[2] Hänen veljensä oli pääkonsuli Niilo Idman ja setänsä niin sanotusta Idmanin kavallusjutusta tunnettu pankinjohtaja Nils Idman. Idman vietti Tampereella osan lapsuudestaan sukunsa omistamassa Hatanpään kartanossa, joka oli jaettu perikunnan kesken hänen isoisänsä kuoltua vuonna 1880.[3]

Idman kirjoitti 1904 ylioppilaaksi Tampereen suomalaisesta yhteiskoulusta, jota hänen vanhempansa olivat olleet perustamassa, aloitti lakitieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja vietti kesän 1906 Sveitsin Lausannessa parantamassa ranskan kielen taitoaan. Suorittettuaan 1910 molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon hän oli hetken Turun hovioikeuden auskultanttina, mutta päättettyään erikoistua kansainväliseen oikeuteen hän vietti seuraavat neljä vuotta jatko-opinnoissa Pietarin, Moskovan, Brysselin, Pariisin ja Lontoon yliopistoissa. Idman väitteli lakitieteen tohtoriksi 1914 kansainvälistä takuusopimusta käsitelleellä väitöskirjalla Le traité de garantie dans le droit international.[2][3] Hän oli Helsingin yliopiston kansainoikeuden dosenttina 1915–1923[4] ja valtio- ja kansainvälisen oikeuden vt. professorina 1916–1918.[2][3] Hänen tutkielmansa Huippuvuorten kansainvälisestä asemasta julkaistiin 1916 Venäjän ulkoministeriön aikakauskirjassa.[3]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen venäjäntaitoinen Idman valittiin aluksi eduskunnan perustuslakivaliokunnan sihteeriksi ja Suomen senaatin edustajaksi huhtikuussa 1917 kokoontuneeseen suomalais-venäläiseen hallitusmuotokomiteaan.[3] Hänet nimitettiin toukokuussa 1917 Pietariin Suomen valtiosihteerinviraston neuvottelevaksi virkamieheksi ja lokakuussa kansliapäälliköksi, hoitaen käytännössä ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin apulaisen tehtävää, sillä virallista apulaista ei enää nimitetty. Lokakuun vallankumoksen jälkeen ministerivaltiosihteerin tehtävät lakkasivat ja Idmanista tuli viraston vt. päällikkö. Suomen julistauduttua itsenäiseksi Idman järjesti ensin asiaa koskevan eduskunnan adressin toimitetuksi Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle ja muodosti sitten yhdessä Enckellin ja senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudin kanssa valtuuskunnan, joka kävi 31. joulukuuta hankkimassa itsenäisyydelle neuvostohallituksen ja Leninin tunnustuksen.[2][3] Viisi päivää myöhemmin Idman kävi vielä yksinään Smolnassa hakemassa lopullisen tunnustusasiakirjan.[3]

Tammikuussa 1918 Idman siirtyi Svinhufvudin pyynnöstä Helsinkiin senaatin virkamieheksi auttamaan asioiden hoitamisessa Suomessa olevien venäläisten kanssa. Sisällissodan jälkeen hänet nimitettiin kesäkuussa 1918 vastaperustetun Suomen ulkoministeriön (silloisen senaatin ulkoasiaintoimituskunnan) ensimmäiseksi kansliapäälliköksi, mitä tehtävää hän hoiti heinäkuuhun 1919. Siirryttyään diplomaattiuralle Idman oli Suomen lähettiläänä Kööpenhaminassa 1919–1927, Riiassa 1927–1928 ja Varsovassa 1928–1938. Samalla hän oli sivutoimisesti lähettiläänä myös Budapestissa 1922–1927, Kaunasissa 1927–1928, Prahassa 1927–1935 ja Bukarestissa 1928–1938.[2][3] Hän oli disponibiliteetissä 1938–1939.[3] Kesällä 1939 hän oli Suomen Moskovan-lähetystön vt. päällikkönä.[4][3] Toisen maailmansodan aikana Idman oli Suomen lähettiläänä Tokiossa lokakuusta 1939 alkaen ja syksystä 1941 alkaen samalla myös Mukdenissa eli Mantšukuon japanilaismielisessä nukkevaltiossa.[2][3] Hänet asetettiin uudelleen disponibiliteettiin 5. huhtikuuta 1945 ja hän erosi ulkoministeriön palveluksesta 1947.

Lähettiläsvuosiensa aikana Idman hoiti useita muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän osallistui oikeusasiantuntijana vuoden 1920 Tarton rauhanneuvotteluihin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ja avusti Carl Enckelliä tämän edustaessa vuosina 1920–1921 Suomea Kansainliiton käsitellessä Ahvenanmaan kysymystä.[2][3] Idman edusti Suomea kansainvälisissä Genèven ja Genovan talouskonferensseissa 1921 ja 1922.[2] Vuonna 1925 Idman oli yhdeksän kuukauden ajan porvarillisen Tulenheimon hallituksen ulkoministerinä, puolueisiin sitoutumattomana ammattiministerinä.[1] Hän osallistui ministerikautenaan presidentti Lauri Kr. Relanderin ensimmäisiin valtiovierailuihin Viroon ja Ruotsiin.[2][3] Häntä pyydettiin ulkoministeriksi myös seuraavaan, Kallion II hallitukseen, mutta hän kieltäytyi.[3] Idman osallistui 1939 asiantuntijana Ahvenanmaan linnoittamista koskeviin neuvotteluihin Tukholmassa, ja vielä sodan jälkeen Pariisin rauhanneuvotteluihin 1946 ja YYA-sopimusneuvottelujen valmisteluihin 1948.[2][3] Myöhemmin hän laati selvityksen YYA-sopimuksen luonteesta ja korosti presidentti J. K. Paasikiven roolia Suomen ulkopolitiikassa.[2]

Idman oli Haagin pysyvän välitystuomioistuimen jäsenenä 1923–1941 ja 1948–1954. Hän oli myös kansainvälisen oikeuden instituutin varajäsen vuodesta 1947 ja varsinainen jäsen vuodesta 1952, sekä kahden ulkomaisen akatemian, American Academy of Political and Social Sciencen ja Académie Diplomatique Internationalen jäsen. Lisäksi hän oli vuodesta 1949 Suomen Gummitehdas Oy:n johtokunnan puheenjohtaja.[2][3]

Idman julkaisi muistelmateokset Maamme itsenäistymisen vuosilta (1953) ja Diplomatminnen 1919–1927 (1954).[2][3] Hän kuoli vuonna 1961 kotonaan Helsingin Kulosaaressa ja hänet haudattiin sukuhautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.[3] Hän oli naimaton ja lapseton.[2][3]