K. H. Wiik

Wiik syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen porvarisperheeseen; hänen isänsä Frithiof Wiik oli ammatiltaan kauppias.[1] Wiik aloitti poliittisen toimintansa varhain. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900[1] ja liittyi seuraavana vuonna Suomen Ruotsalaiseen Työväenliittoon. Hän oli vasta 19-vuotias, kun hänet seuraavana vuonna, 1902, valittiin liiton puheenjohtajaksi.[2] Wiik aloitti toimittajanuransa avustamalla ruotsinkielisiä työväenlehtiä, ja vuosina 1903–1907 hän oli Arbetaren-lehden toimittaja.[1] Vuoden 1905 suurlakon jälkeen hän alkoi esiintyä myös suomenkielisissä järjestöissä.[2]

Sosialidemokraattisessa puolueessa hän aluksi vierasti puhdasoppista linjaa ja oli kiinnostuneempi kansallisista harrastuksista.[3] Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1910, ja hänet palkattiin Työväen Arkiston hoitajaksi Yrjö Sirolan jälkeen, missä tehtävässä sitten jatkoikin muiden toimiensa ohella vuoteen 1929.[1]

Wiik valittiin SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1910. Hän asettui ensi kerran ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa 1911 ja tuli heti valituksi.[2] Wiikin ”marxilais-kautskylainen” linja alkoi hahmottua näihin aikoihin. Kielitaitoisena nuoresta Wiikistä tuli jo 1910-luvulla SDP:n kansainvälisten yhteyksien asiantuntija, ja hän piti samanaikaisesti yhteyttä sekä jääkäriliikkeeseen että Venäjän bolševikkeihin, joiden molempien hän uskoi voivan auttaa Suomen itsenäistymistä. Lenininkin hän oli tavannut ensi kerran jo 1910.[3] Suomeen paennut Lenin majoittui elokuussa 1917 päivän ajaksi Wiikin kotiin Helsingin maalaiskunnan Malmilla.[4] Wiik kuului Edvard Gyllingin ja Kullervo Mannerin ohella Suomen sosiaalidemokraattien valtuuskuntaan, joka neuvotteli Suomen itsenäisyydestä Leninin kanssa Smolnassa 27. joulukuuta 1917. Lupaus Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta annettiinkin juuri heille, jo ennen Suomen senaatin edustajien Carl Enckellin ja K. G. Idmanin saapumista paikalle.

Vuosien 1917–1918 Suomen sisällissotaan johtaneessa kehityksessä Wiik yritti puoluetoimikunnassa jarrutella vallankumouslinjaa viimeiseen asti. Kun Väinö Tannerin kaltaiset oikeistososialidemokraatit jättäytyivät sivuun radikalisoituneen puolueen toiminnasta, Wiik yritti viimeiseen asti mukana pysymällä estää väistämättömän. Kun puoluejohto 25. tammikuuta 1918 lopullisesti päätti kumoukseen ryhtymisestä, Wiik erosi protestiksi puoluetoimikunnasta. Hän kieltäytyi ottamasta poliittista vastuuta vallankumoushallinnossa, mutta suostui toimimaan kielenkääntäjänä ja sihteerinä Yrjö Sirolan alaisuudessa kansanvaltuuskunnan ulkoasiainosastossa. Sodan jälkeen Wiik piilotteli oman turvallisuutensa vuoksi maan alla kevääseen 1919 saakka, sillä valkoiset rankaisivat monia kapinaan syyttömiäkin työväenliikkeessä toimineita. Tänä aikana hän kirjoitti syksyllä 1918 tilityksen Kovan kokemuksen opetuksia: Sananen Suomen työväelle, jossa hän arvosteli sotaan johtanutta kehitystä ja hahmotteli työväenliikkeen uutta, rauhanomaisempaa linjaa.[3]

Wiik palasi politiikkaan ja SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1919,[3] jossa hän edusti nyt keskilinjaa; oikealla olivat puoluetta johtaneet ”tannerilaiset”, vasemmalla Eino Pekkalan kaltaiset vasemmistososialistit, jotka siirtyivät vuonna 1920 kommunistien kanssa perustamaansa Sosialistiseen Työväenpuolueeseen. Tämän jälkeen Väinö Huplin, J. W. Kedon ja Wiikin johtama ”keskusta” muodosti SDP:n vasemman laidan.

Wiik erosi toiseen kertaan puoluetoimikunnasta vuonna 1920, tällä kertaa protestina puolueen linjaukselle Ahvenanmaan kysymyksessä. Hän kannatti Ahvenanmaan oikeutta erota Suomesta samalla logiikalla kuin oli kannattanut Suomen oikeutta erota Venäjästä.[3] Wiik oli 1920–1921 SDP:n ruotsinkielisen pää-äänenkannattajan Arbetarbladetin päätoimittaja ja jatkoi lehden avustajana sen jälkeen 1939 asti.[1][3] Hän palasi eduskuntaan vaaleissa 1922. Kun puolueen ”keskusta” onnistui vuoden 1926 puoluekokouksessa väliaikaisesti selättämään Tannerin, valittiin Wiik SDP:n puoluesihteeriksi. Puoluesihteerinä hän pyrki pysyttelemään ryhmäkuntien ulkopuolella ja saattoi jatkaa tehtävässä, vaikka tannerilaiset palasivatkin puolueen johtoon jo 1930-luvun alussa. Tannerin sosialidemokraattiseen vähemmistöhallitukseen Wiikiä ei otettu mukaan, mutta hän pysyi sille lojaalina.[3]

1930-luvun kuluessa Wiikin ja Tannerin välit kriisiytyivät ideologisten erojen vuoksi. Wiik vastusti muun muassa Akateemisen Sosialistiseuran ”soihtulaisten” savustamista ulos puolueesta, samoin kuin SDP:n myönteiseksi kääntynyttä suhtautumista maanpuolustukseen. Hän vetäytyi puoluesihteerin paikalta vuonna 1936, mutta ei tällä kertaa eronnut puoluejohdosta. Hän kuului niihin harvoihin ei-kommunisteihin, jotka ennen talvisotaa peräänkuuluttivat Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisen luottamuksen rakentamiseen perustuvaa ulkopolitiikkaa varustautumisen sijaan. Sodan sytyttyä Wiik tuki Suomen puolustautumista, mutta vastusti sodan jälkeen jatkettua ”kansallisen yksimielisyyden” vaatimusta ja poliittisten vapauksien rajoittamista sen varjolla. Tämä ajoi hänet puolueen kanssa lopulta täydelliseen välirikkoon.[3]

Kesällä 1940 Wiikin johtama SDP:n oppositioryhmä syrjäytettiin puolueen luottamustehtävistä, ja heidän kirjoitustensa julkaisu puolueen lehdissä lopetettiin[3], sillä heidän katsottiin olevan lähellä kommunistien perustamaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa. Wiik piti tosin etäisyyttä ”ryömäläisiin”[3], mutta puolusti tiukasti heidän poliittisia oikeuksiaan, samoin kuin koko SDP oli aikanaan puolustanut kommunistien toimintaoikeuksia Lapuan liikkeen uhatessa.

Saadakseen äänensä kuuluviin Wiikin vasemmistoryhmittymä perusti heinäkuussa 1940 Vapaa Sana -nimisen lehden, jonka päätoimittajaksi Wiik tuli. Sen levikki ohitti lyhyessä ajassa Suomen Sosialidemokraatin.[3] Lehdessä julkaistiin joitakin naiivin ymmärtäväisiä kirjoituksia Baltian maiden neuvostomiehityksestä, minkä vuoksi sen taustalla olevia tahoja ruvettiin SNS:n tavoin pitämään ”vihollisen viidentenä kolonnana”, ja SDP:nkin propagandassa nämä kaksi ryhmää leimattiin samaksi. Kirjapainot kieltäytyivät painamasta Vapaata Sanaa, ja siltä estettiin lopulta paperin saaminen, ja siksi se lakkautettiin vuoden 1941 alussa.

Jo sitä ennen, syyskuussa 1940, Wiikin johtama ryhmä, jota alettiin kutsua ”kuutosiksi” (siihen kuului kuusi kansanedustajaa), erotettiin puolueesta ja eduskuntaryhmästä. He perustivat seuraavan vuoden alussa oman Sosialistisen eduskuntaryhmän. Erinäiset voimassa olleet poikkeustilasäädökset estivät uuden puolueen perustamisen, mutta eduskunnan puhujalavalla saattoi vielä esiintyä vapaasti.[3] Jatkosodan alettua kuutoset muodostivat eduskunnassa ainoan sotaa vastustavan opposition[3] (ja muutenkin ainoan opposition, sillä kaikki muut eduskuntapuolueet olivat mukana hallituksessa). Tällaista kansallisen yksimielisyyden rikkomista ei haluttu sallia, joten eduskunnan ollessa lomalla kaikki ryhmän kansanedustajat pidätettiin. Seitsemän ryhmän johtavaa poliitikkoa, Wiik listan kärjessä, tuomittiin poliittisessa oikeudenkäynnissä tekaistujen syytteiden nojalla valtiopetoksen valmistelusta vankeuteen. Wiik sai viiden vuoden vankeustuomion[3]. Minkäänlaista protestia ei eduskunnassa tai julkisuudessa esiintynyt^lähde?.

Kaikki kuutosryhmäläiset vapautettiin heti jatkosodan päätyttyä välirauhansopimuksen perusteella, ja heidän jo menetetyiksi tuomitut paikkansa eduskunnassa palautettiin poikkeuslailla marraskuussa 1944. Katkeroitunut Wiik ei ollut halukas palaamaan takaisin SDP:hen, jonka hän katsoi sota-ajan toiminnallaan pettäneen työväen asian, vaan johti muutkin kuutoset yhdessä kommunistien kanssa perustamaan uutta yhteistyöpuoluetta. Hänet valittiin SKDL:n perustavassa kokouksessa lokakuussa 1944 sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Wiik halusi SKDL:stä uuden yhtenäisen marxilais-sosialistisen puolueen, mutta Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) suunnitelmissa oli kommunistien salaa johtama ”yleisdemokraattinen” järjestö, johon voitaisiin houkutella kansanrintamataktiikan mukaisesti edistyksellisiä porvareitakin. Tämä erimielisyys johti siihen, että Wiik syrjäytettiin SKDL:n johdosta jo kuukauden kuluttua hänen ollessaan ulkomaanmatkalla. Wiik valittiin vielä uudelleen eduskuntaan kevään 1945 vaaleissa SKDL:n listalta, mutta iän ja sairauksien vuoksi hänen panoksensa sodanjälkeiseen politiikkaan jäi lähinnä sotasyyllisyysasian puolesta puhumiseen. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Wiik oli tuomioistuimen jäsenen Eino Pekkalan henkilökohtainen varamies. Viimeisinä aikoinaan hän kirjoitti myös artikkeleita Suomen työväenliikkeen historiasta, kunnes kuoli aivoverenvuotoon kotonaan kesäkuussa 1946.[3][5]

Wiik asui Malmilla silloisessa Helsingin maalaiskunnassa, jonka kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi lyhyen aikaa. Wiikin syntymän satavuotisvuonna 1983 sai Malmin aseman lähellä sijaitseva kadunpätkä SKDL:n kaupunginvaltuutettujen ehdotuksesta nimekseen K. H. Wiikin katu. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi ehdotuksen vasta kun se perusteltiin valtakunnanpolitiikan sijasta Wiikin roolilla maalaiskunnan kunnallispolitiikassa.[6]

Wiik oli naimisissa Työväen Arkiston hoitajan Anna Wiikin kanssa.[7]

Erkki Tuomioja on kirjoittanut K. H. Wiikistä kaksiosaisen elämäkerran, joka ilmestyi 1979 ja 1982.

• Arbeterskor!. Skrifter utgifna af Finlands Svenska Arbetareförbund n:o 5. Helsingfors 1907.
• Berättelse över Helsingfors' svenska arbetarförenings värksamhet 1898–1908. Helsingfors 1908.
• Kovan kokemuksen opetuksia: Sananen Suomen työväelle. Kansanvalta, Helsinki 1918, 3. painos 1919. (Kirjan digitoitu versio. Työväenliikkeen kirjasto: Digitaalinen arkisto.)
• Die Arbeiterbewegung in Finnland. Kirjoittajat N. R. af Ursin ja Karl H. Wiik. Leipzig 1926.
• Eri maiden sos.-dem. puolueiden keskuselinten kokoonpano: selostus. Sos.-dem. puoluetoimikunta, Helsinki 1930.
• Väkivaltaa ja taantumusta vastaan! Sos.-dem. Puolueen vaalikirjanen 1930, n:o 1. Sos.-dem. puoluetoimikunta, Helsinki 1930.
• Keskustelua kuolemanrangaistuksesta: Piirteitä kysymyksen vaiheista eduskunnassamme. Koonnut K. W. Omakustanne, Helsinki 1935.
• Raittiusliike työväenliikkeen kasvattajana. Suomen sos.-dem. raittiusliitto, Helsinki 1937.
• Työväki ja varusteluvimma: Uuden perushankintaohjelman johdosta. Helsinki 1938.
• Viktor Brand (oik. Anders Viktor Johansson): En finsk justitieförbrytelse: K. H. Wiiks brev till en bemärkt riksdagskollega, i vilket han fastslår att han och hans kamrater blivit oskyldigt dömda, ingår i denna skrift. Hjälpkommitén för Finlands politiska fångar, Stockholm 1944.
• Karl H. Wiiks dagbok från storstrejken till upproret 1917–1918. Utgiven av Sven Lindman. Åbo Akademi, Åbo 1978.

• Tuomioja, Erkki: K. H. Wiik I: Itsenäisyysmies ja internationalisti. Elämäkerta vuoteen 1918. Tammi 1979.
• Tuomioja, Erkki: K. H. Wiik II: Puoluesihteeri ja oppositiososialisti. Tammi 1982.