K-pop

K-pop on saanut vaikutteita esimerkiksi kansainvälisestä rap-musiikista, pohjoisamerikkalaisesta R&B-nykymusiikista, Hi-NRG-tanssimusiikista sekä japanilaisesta (j-pop) ja kiinalaisesta (mandopop) populaarimusiikista.[2]

K-popissa keskeisiä ovat ”idolit” (idols) ja idoliryhmät (idol groups). Niiden historia alkoi vuonna 1992 aloittaneesta Seo Taiji & Boys -yhtyeestä, joka yhdisteli yhdysvaltalaista musiikkia koreankielisiin sanoituksiin ja nousi Etelä-Koreassa suureen suosioon. 1990-luvulla yhtyettä seurasi idoliryhmien ensimmäinen sukupolvi, johon kuulivat esimerkiksi poikabändit H.O.T. ja Sechs Kies. Myöhemmätkin k-pop-yhtyeet ovat pitkälti tukeutuneet näiden varhaisten ryhmien luomiin tyyli- ja markkinointiesikuviin.[3] 1990-luvulla MTV vaikutti musiikin visuaalisuuteen, jonka jälkeen korealainen musiikkiohjelmakulttuuri on lähtenyt eri suuntaan.[4] Musiikkiohjelmissa näytetään usein live-esiintymisiä musiikkivideoiden sijaan, mutta esiintyminen voidaan nauhoittaa etukäteen.[4]

1990-luvun lopulta lähtien K-pop on kasvattanut kansainvälistä suosiotaan. Sen menestystä ei voikaan erottaa eteläkorealaisen populaarikulttuurin aallosta (hallyu), joka vaikutti ensin Itä-Aasiassa ja toi myöhemmin esimerkiksi eteläkorealaiset draamasarjat globaaliin tietoisuuteen. Itä-Aasiassa suosiota saavuttivat jo yhtyeiden H.O.T. ja Sechs Kies lisäksi muun muassa Shinhwa ja g.o.d, tyttöbändit Baby Vox, Fin.K.L ja S.E.S. sekä BoA.[5][1]

2000-luvulla K-popin kansainvälinen suosio kasvoi ja sen tuotanto kansainvälistyi. K-pop-konsertteja alettiin pitää yhä useammin ulkomailla, ja K-pop-yhtyeisiin ryhdyttiin ottamaan myös muita kuin eteläkorealaisia jäseniä: esimerkkejä tällaisista yhtyeistä ovat 2PM, Miss A, f(x), EXO ja Super Junior.[5]

2010-luvulla K-popin suosio on edelleen kasvussa. Siihen on vaikuttanut huomattavasti muun muassa rap-artisti PSY, jonka hitin ”Gangnam Style” musiikkivideo saavutti ensimmäisenä yli miljardi katselukertaa Youtubessa vuonna 2012.[1] Merkittävä tekijä on ollut myös vuosikymmenen puolivälissä tapahtunut poikabändi BTS:n globaali läpimurto ja yhtyeen yhdysvaltalaisissa palkintogaaloissa saama huomio.[6] Muita kansainvälisesti tunnettuja K-pop-yhtyeitä ovat muun muassa Blackpink, EXO, Big Bang, Got7 ja Twice.

Japanilaisten raporttien mukaan ensimmäisen sukupolven hallyu-aalto alkoi vuonna 2003 korealaisella draamalla Winter Sonata, jossa olivat Bae Yong-joon ja Choi Ji-woo.[7] Toisen sukupolven aalto seurasi vuosina 2010–2012 poikabändillä TVXQ ja tyttöyhtyeellä Kara.[7] Kolmannen sukupolven aaltoa ovat BTS ja Twice.[7]

Internetin ja sosiaalisen median sanotaan tehneen vallankumouksen miten yksilöt kohtaavat ja kuluttavat populaarikulttuuria ja suuresti monipuolistanut populaarikulttuurin virtauksia ja vaikutuksia.[8] Aiemmin perinteiset media-alustat kuten televisio ja radio ovat kontrolloineet mitä näemme ja kuulemme.[8] Itä-Aasialainen populaarikulttuuri tarjoaa vaihtoehtona monimuotoisuutta, jota länsimaiset fanit vaativat enemmän kuin aiemmin.[8] Suosio on näkynyt muun muassa kielikurssien osallistujamäärissä ja turismissa.[8]

Toisinaan K-popia suositellaan tarkasteltavaksi musiikkigenren sijaan kokonaan omana alanaan, sillä siihen liittyy tietynlaisen musiikkityylin lisäksi lukuisia ulkomusiikillisia piirteitä. Keskeisiä tekijöitä ovat muun muassa nopeatempoiset koreografiat, värikäs pukeutuminen ja näkyvä meikki sekä naisilla että miehillä.[9] Visuaalisuus yleensä ottaen on hyvin olennaista, ja K-pop-artisteiksi valikoituukin usein moniosaajia, jotka kykenevät paitsi laulamaan myös tanssimaan, näyttelemään ja toimimaan malleina.[5] Tämän vuoksi musiikkityyliä myös hallitsevat enimmäkseen yhtyeet, vaikka sooloartistejakin toki on.

K-pop-yhtyeet ovat tavallisimmin tyttö- tai poikabändejä, ja yhdessä ryhmässä voi olla yli kymmenenkin henkeä.[2] Yksittäisen yhtyeen jäsenillä on usein omat roolinsa. Tyypillisesti yhtyeessä on esimerkiksi johtaja, päävokalisti, pääräppäri, tanssinjohtaja, maknae (nuorin jäsen), madnae (vanhin jäsen) ja visual eli alan kauneusihanteet parhaiten täyttävä jäsen.

K-popin menestykselle olennaisia ovat olleet musiikkivideot, joita katsotaan esimerkiksi YouTubessa ja jaetaan sosiaalisessa mediassa.[2] Tyypillisesti k-pop-kappaleet ovat R&B-tanssikappaleita, joissa on rap-osuuksia ja englanninkielisiä lauseita.[5] On myös tavallista, että kappaleesta tai jopa albumista julkaistaan lisäksi esimerkiksi kokonaan japaninkielinen versio.

Albumien mukana on haluttuja esineitä kuten valokuvia ja julisteita ja fanit ostavat useita kopioita kerätäkseen kaikki erilaiset valokuvat sekä saadakseen kuitteja, joilla voi saada paremman mahdollisuuden päästä fanitapaamisiin.[10]

Korealaisen harjoittelujärjestelmän mukaan artistit valitaan viihdeyhtiöön koe-esiintymisten kautta. Harjoitteluaika voi kestää vuosia.[11] Tyypillinen päivä harjoittelijalle koostuu laulun ja tanssin harjoittelusta myöhään iltaan.[12] Harjoittelu voi tapahtua koulunkäynnin ohella.[12] Harjoitteluaikaan investoidun rahan määrä voi vaikuttaa palkkioihin debyytin jälkeen.[13] Usein artistilta odotetaan myös kykyä näytellä ja esiintyä mainoksissa.[12] Korean kielen kurssit kuuluvat osana muista maista tulevien harjoittelijoiden koulutusta.[14]

Harjoittelijasopimus ei takaa debyyttiä esiintyvänä artistina ja monet tekevät sopimuksia kahdesta vuodesta eteenpäin.[14] Yhtiöt pitävät oikeuden päättää tai olla uusimatta sopimusta.[14] Eräiden harjoittelijoiden mukaan yhtiö ei määrännyt harjoittelurutiinia, mutta oli selkeää ettei ilman kovaa harjoittelua saisi mahdollisuutta debyyttiin.[14] Yhtiöt tekevät tositelevisio-ohjelmia, joissa harjoittelijat kilpailevat sijasta debyytin tekevään yhtyeeseen.[14]

Usein artistit muuttavat yhteisiin asuntoloihin ollessaan harjoittelijoina.[15] Myöhemmin he voivat muuttaa erilleen mutta voivat myös halutessaan asua yhdessä.[15]

Kaikkien aikojen kansainvälisesti menestynein K-pop-yhtye on poikabändi BTS. Tyttöbändeistä parhaiten tunnetumpiin kuuluvat Girls’ Generation ja Blackpink. Sooloartisteista kansainvälistä huomiota ovat saaneet muun muassa BoA ja Hyuna.

BTS:n levy-yhtiönä toimii Big Hit Entertainment, joka oli ennen yhtyeen menestystä melko pieni tekijä eteläkorealaisella musiikkialalla. Ennen Big Hitin yllättävää menestystä K-popia hallinnoikin käytännössä vain kolme levy-yhtiötä: SM Entertainment, YG Entertainment ja JYP Entertainment. Tunnettuja SM:n tuottamia artisteja ovat olleet esimerkiksi poikabändit TVXQ, Super Junior, Shinee ja EXO sekä sooloartisti BoA ja tyttöbändi Girls’ Generation. YG:n ensimmäisiä artisteja olivat Se7en ja 1TYM, myöhemmin Big Bang, 2NE1 ja Blackpink. JYP:n artisteihin kuuluvat Rain, Got7, 2AM ja 2PM sekä Twice.

K-pop on tunnettu intensiivisestä ja poikkeuksellisen järjestäytyneestä fanikulttuuristaan. Yhtyeillä ja artisteilla on omat fanikuntansa eli fandominsa, joilla on kaikilla omat nimensä, ominaispiirteensä ja usein myös logonsa.[16] Monilla faneilla on suosikkiyhtyeen lisäksi suosikkijäsen eli bias.

Fanit ostavat mainostilaa juhlistaakseen suosikkiensa merkkipäiviä kuten yhtyeiden jäsenten syntymäpäiviä.[17] Korealaisessa viihdeteollisuudessa on ollut pitkään perinteenä ruoka-autot, joita K-pop tähdet ja näyttelijät lähettävät kuvauksiin kannustaakseen idoleitaan sekä osoittaakseen suosiotaan.[17] Faniryhmät sopivat aikataulusta tuotantoyhtiön kanssa ja varmistavat riittävän tarjoilun paikalla oleville.[17] Fanit osallistuvat hyväntekeväisyyteen keräämällä rahaa erilaisiin kohteisiin.[17]

K-pop-artistit pitävät aktiivisesti yhteyttä faneihinsa erityisesti sosiaalisen median, henkilökohtaisten live-lähetysten ja perinteisten fanitapaamisten avulla. K-pop-kulttuuri on vahvasti läsnä myös eteläkorealaisessa televisiossa, jossa esitetään useita erityisesti K-pop-artisteja varten räätälöityjä varietee-ohjelmia: usein konseptina on, että yhden tai useamman yhtyeen jäsenet keskustelevat keskenään, esittelevät taitojaan ja kilpailevat leikkimielisesti toisiaan vastaan. Tunnettuja televisio-ohjelmia ovat muun muassa Weekly Idol ja Ask Us Anything (Knowing Brothers).[18] Lisäksi monet K-pop-artistit juontavat musiikkiohjelmia sekä näyttelevät draamasarjoissa.

K-pop-kulttuurissa jokaiselle kappaleelle on usein oma, erityinen fanilaulunsa. Fanilaulu on joko levy-yhtiön tai fanikunnan itsensä laatima. Niissä lyriikoista lauletaan vain tiettyjä osuuksia, minkä lisäksi niihin kuuluu usein yhtyeen jäsenten nimien luettelemista tietyissä kohdin ja tietyssä järjestyksessä. Fanilauluja lauletaan myös televisio-lähetyksissä, ja mediassa niiden avulla arvioidaan artistien suosiota.[19] Myös fanitaide ja fanifiktio ovat olennainen osa K-pop-kulttuuria.

Toisinaan yksittäisen henkilön ihailu tiettyä artistia tai yhtyettä kohtaan voi kasvaa jopa pakkomielteisiin mittoihin, ja tällaisesta fanista käytetään koreankielistä nimitystä sasaeng. Pakkomielteisen fanituksen syyksi on esitetty muun muassa sitä, ettei eteläkorealaisnuorilla ole riittävästi harrastuksia tai muita vapaa-ajan aktiviteetteja, vaan K-pop ja sen täyttämä televisio ovat läsnä heidän elämässään pienestä pitäen. Tämän tyyppisessä fanituksessa K-pop-artisteja seurataan, heihin käydään käsiksi ja heistä pyritään keräämään yksityistä informaatiota. Arkaa yksityiselämää koskevaa tietoa kuitenkin harvemmin jaetaan, sillä fanit eivät halua aiheuttaa vahinkoa ihailemiensa artistien urille. Ongelmallista kuitenkin on, etteivät K-pop-artistit yleensä tuomitse pakkomielteisiä tai edes vaaratilanteita aiheuttavia faneja pelätessään ulostulon vahingoittavan suosiotaan artisteina. Lisäksi vainoaminen on Etelä-Korean oikeusjärjestelmässä hyvin pieni rikos.[20]

K-pop-artisteille on tavanomaista, että he tekevät rutiininomaisesti "paluita" (engl. comeback) albumijulkaisujen yhteydessä vaikka eivät ole olleet välillä poissa, tauolla tai urheilutermein hävinneet tai kokeneet takaiskua.[21] Ensimmäinen esiintyminen uuden albumin tai singlen julkaisun jälkeen on "paluu", jolloin artistilla voi olla uusi "konsepti" kuten teemallinen ulkoasu.[22]

Artisteilla on tiukkaan säädelty imago, johon vaikuttaa levymerkin lisäksi lakipykälät: artistilla voi olla tatuointeja, mutta Korealaisessa televisiossa ne eivät saa näkyä ja on peitettävä.[23][24] Tatuointeja Koreassa saavat tehdä vain lääkärit.[23] Kirkkaat hiusvärit olivat 1990-luvulla kiellettyjä Korealaisessa televisiossa ja ne oli piilotettava hatuilla tai huiveilla.[25] Artistien skandaalit vaikuttavat myös levy-yhtiöiden osakkeisiin.[24]

K-pop-alaa on toisinaan kritisoitu muun muassa tuotteistamisesta ja artistien huonosta kohtelusta. K-pop-yhtyeet ovat tyypillisesti levy-yhtiöiden kokoamia, ja ennen mahdollista debyyttiä aloitteleva artisti on usein vuosia harjoittelijana. Harjoitteluaika, joka tähtää valmiisiin esiintyjiin ja viimeisteltyihin produktioihin, on usein hyvin kilpailullinen. Got7:n jäsen Jackson Wang on kertonut, että harjoittelijoille muun muassa järjestetään jatkuvasti testejä, joissa epäonnistuminen saattaa tarkoittaa potkuja levy-yhtiöstä.[26] Valtaosa harjoittelijoista on lisäksi hyvin nuoria: suuri osa heistä on vielä lukiossa ja osa jopa yläasteella[27]

K-pop-artistin elämä voi olla todella valvottua. On hyvin tavallista, että erityisesti artistien syömistä ja internetinkäyttöä rajoitetaan, minkä lisäksi julkista seurustelua ei katsota hyvällä. Imago on artisteille kaiken kaikkiaan hyvin tärkeä, eikä heidän ole sopivaa esimerkiksi kiroilla, riidellä tai käyttää juurikaan alkoholia.[24] Sen sijaan heiltä odotetaan tietynlaista käytöstä ja olemusta, jota opetellaan usein jo harjoitteluaikana.[28]

K-pop-ala tunnetaan ehdottomista työsopimuksistaan, jotka sitovat artistit usein vuosiksi levy-yhtiöön. Myös artistien palkkaus on saanut huomiota. Entisen tyttöbändi Crayon Popin jäsen Way on kertonut, että levy-yhtiö Chrome Entertainment kieltäytyi toisinaan maksamasta yhtyeen jäsenille palkkaa - sen sijaan heidän katsottiin olevan velkaa yhtiölle, ja heitä vaadittiin maksamaan "velkansa" tekemällä lisää ilmaista työtä. On myös tyypillistä, ettei debytointia edeltävältä harjoitteluajalta makseta palkkaa lainkaan, vaan jopa vuosia kestävä harjoitteluaika rahoitetaan velalla, vanhempien tuella tai muilla töillä.[29] Kolmessa suuressa yhtiössä (SM, YG ja JYP) artistille maksetaan heti debyytin jälkeen, mutta joissakin yhtiöissä on aika, jolloin artistin tuotot menevät näihin investoidun rahan takaisin maksamiseen.[13] Kohtuuttomiin takaisinmaksuihin on puututtu ja ne on rajattu vain suoraan artistiin investoituihin kustannuksiin.[30]

Palkkioiden jakaantuminen vaihtelee yhtiöiden mukaan: useissa yhtiöissä palkkiot jaetaan lähes tasan artistin ja yhtiön välillä, mutta eräät yhtiöt ottavat suurimman osan lähes kaikista tuloista.[31] SM Entertainment on tunnettu voittojen jakaantumisen jäykkyydestä, joka on johtanut oikeudenkäynteihin yhtiötä vastaan.[31]

Toisinaan raskas elämäntyyli on ajanut K-pop-artisteja myös eroamaan yhtyeistä. SM Entertainmentin poikabändi EXO muun muassa menetti kolme jäsentään, Krisin, Luhanin ja Taon, näiden lähdettyä yhtyeestä vuosina 2014–2015. Joukkopako sai huomiota erityisesti siihen liittyvien oikeudenkäyntien vuoksi: työsopimuksia ei ollut helppo purkaa, ja jäsenet vetosivatkin oikeudessa muun muassa epäinhimillisiin työolosuhteisiin sekä siihen, että yhtyeen kiinalaisia ja eteläkorealaisia jäseniä kohdeltiin eriarvoisina. SM Entertainmentia oli jo aikaisemmin syytetty ulkomaalaisten artistiensa syrjinnästä ja epäreilusta kohtelusta: kiinalainen Han Geng jätti Super Juniorin niin ikään oikeudenkäynnin avulla vuonna 2009.[32] Nimenomaan kiinalaisten artistien lähdön osasyyksi on tosin arveltu sitäkin, että K-pop-taustansa vuoksi he menestyvät ja tienaavat todella hyvin sooloartisteina Kiinassa.[33] Lisäksi esimerkiksi EXO:n Kris on maininnut yhdeksi lähtönsä syyksi koti-ikävän.[32]

Näkyvästi K-pop-artistien työolot ja julkisuuspaineet nousivat kansainväliseen keskusteluun joulukuussa 2017, kun SM Entertainmentin poikabändin Shineen päävokalisti Kim Jong-hyun teki itsemurhan 27-vuotiaana. Jättämässään kirjeessä hän kertoi masennuksestaan ja uupumuksestaan. Tapahtuma herätti paljon keskustelua myös Etelä-Koreassa, jossa mielenterveysongelmat ovat perinteisesti olleet tabu.[34]

Toinen kansainvälisiin otsikoihin noussut tapaus on The East Light -yhtyeen jäseniin kohdistunut raaka henkinen ja fyysinen väkivalta: Media Line Entertainmentin tuottaja pahoinpiteli alaikäisiä poikia toistuvasti tarkoituksenaan saada nämä harjoittelemaan kovemmin. Yhtyeen rumpali Lee Cheok-seol toi asian julkisuuteen vuonna 2018, minkä jälkeen vuonna 2016 perustettu yhtye hajosi ja levy-yhtiö haastettiin oikeuteen. Lee on myös kertonut veljensä Seung-hyunin, yhtyeen basistin, kärsivän vakavista mielenterveysongelmista tapahtumien johdosta.[35]

Artistien levymerkit ja managerointitoimistot eroavat toimintatavoissaan merkittävästi: eroja on muun muassa palkkioiden jakaantumisessa ja harjoitteluajan kustannuksien maksussa.[31][13] Alalle on pyritty saamaan standardoituja sopimuksia.[36]

JYP Entertainmentin Park Jin-young on haastattelussa kertonut pitävänsä artistiensa terveyttä ja hyvinvointia ensisijaisena.[37] YG Entertainmentin toimitusjohtaja Yang Hyun-suk on sanonut lähestymistapaansa päinvastaiseksi ja pitävänsä kykyä ja kovaa työtä tärkeämpänä.[37] Park Jin-young on sanonut myös priorisoivansa asioita kuten rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja vaatimattomuutta artistissa muiden asioiden edelle.[38]

Vuonna 2017 alan yhtiöitä on määrätty lopettamaan epäreilut "orjasopimukset" harjoittelijoille ja kielletty purkamasta sopimuksia kyseenalaisilla perusteilla.[30][24] Myös standardoituja sopimuksia esitetty: sääntöjen mukaan sopimukset eivät saisi ylittää seitsemää vuotta.[36] Arviolta vain 40% managerointitoimistoista käytti standardoitua sopimusta.[36] Toimistoja on rekisteröity, jotta nämä saataisiin hallintaan ja arviolta 200 – 1 000 toimistoa oli aiemmin näkymättömissä.[36] Lisäksi tietoisuutta asioista on pyritty lisäämään.[36]

Asenteet idolien tapailemiseen ovat myös muuttumassa.[24]

Maiden välinen politiikka vaikuttaa viihteen saatavuuteen Kiinassa: vuonna 2016 korealaisesta sisällöstä tuli tabu Kiinassa vastauksena yhdysvaltalaisen ohjuspuolustusjärjestelmän sijoittamisesta Koreaan.[39] Seurauksena korealaisia tähtiä karsastettiin ja korealaiset yhtiöt eivät olleet tervetulleita Kiinassa.[39] Viihde ei ollut keskeinen kohde, mutta se oli näkyvä uhri kiistassa.[39] Maaliskuussa 2021 kiinalaisessa lehdistössä kerrottiin näkyvästi korealaisen viihteen paluusta Kiinaan.[39] Usein kiinalaiset yhtiöt ovat tehneet sopimuksia korealaisesta immateriaalisisällöstä, joka olisi helposti tehtävissä uudelleen Kiinassa.[39] Korealaisten televisio-draamojen suosio on kasvanut ja kiinalainen suoratoistopalvelu iQIYI on tehnyt sopimuksen korealaisen sarjan tuottamisesta.[39]

• Fuhr, Michael: Globalization and Popular Music in South Korea: Sounding Out K-Pop. Routledge, 2016. ISBN 9781317556916. Teoksen verkkoversio.
• Lie, John: K-Pop: Popular Music, Cultural Amnesia, and Economic Innovation in South Korea. University of California Press, 2014. ISBN 9780520283121. Teoksen verkkoversio.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta K-pop Wikimedia Commonsissa