Käärmeenpistonyrtti

Käärmeenpistonyrtti eli kalliokäärmeenpistonyrtti (Vincetoxicum hirundinaria, syn. Cynanchum vincetoxicum) on noin puolen metrin korkuinen, monivuotinen, ruohovartinen kasvi. Se on levinnyt laajalti havumetsävyöhykkeen eteläpuoliseen Eurooppaan, ja Keski-Aasiassa sitä kasvaa vuoristojen rinteillä. Laji esiintyy alkuperäisenä ja paikoin yleisenä lounaisimmassa Suomessa. Kasvi on erittäin myrkyllinen.[1]

Käärmeenpistonyrtti
Käärmeenpistonyrtti rantakalliolla Turussa.
Käärmeenpistonyrtti rantakalliolla Turussa.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Gentianales
Heimo: Oleanterikasvit Apocynaceae
Alaheimo: Käärmeenpistonyrttikasvit Asclepiadoideae
Suku: Käärmeenpistonyrtit Vincetoxicum
Laji: hirundinaria
Kaksiosainen nimi

Vincetoxicum hirundinaria
Medik.
Katso myös

  Käärmeenpistonyrtti Wikispeciesissä
  Käärmeenpistonyrtti Commonsissa
Käärmeenpistonyrtin hedelmä ja siemeniä

Ulkonäkö

Käärmeenpistonyrtin varret kasvavat juurakosta kimppuina. Varret ovat ohuita, mutta jäykkiä, pystyjä tai kohenevia ja 30–70 cm korkuisia. Lehdet ovat muutaman senttimetrin pituisia, puikeita, teräväkärkisiä ja ehytlaitaisia. Ne ovat varressa vastakkain. Kasvin varret ja lehdet ovat lähes kaljuja ja kiiltäväpintaisia.[1]

Kukinnot ovat lehtihangoissa olevia sarjamaisia viuhkoja. Kukat ovat yleensä valkeita (keltaisiakin muotoja on olemassa ainakin Etelä-Euroopassa). Teriö on vajaan senttimetrin läpimittainen, tyvestä yhdislehtinen, suuosasta viisiliuskainen, tähtimäinen. Teriön torven sisäpuolella on viidestä liuskasta muodostunut lisäteriö, joka peittää osittain heteet ja emin. Käärmeenpistonyrtti on hyönteispölytteinen, ja kuten muillakin käärmeenpistonyrteillä, siitepöly ei ole irrallista, vaan tarttuu kukissa vieraileviin hyönteisiin suurina siitepölymyhkyinä.[1][2]

Hedelmä on muutaman senttimetrin pituinen tuppilo, joka avautuu kypsyttyään pituussuunnassa. Tuppilon sisällä on useita siemeniä, joiden kärjessä on haiventupsu. Siemenet leviävät tuulen kuljettamina. Siementen valmistuminen ja itävyys Suomen ilmasto-oloissa on epävarmaa. Kasvin on todettu Itämerellä leviävän saaristossa myös rannalta veteen huuhtoutuneiden ja toiselle rannalle kulkeutuneiden maavarren kappaleiden avulla.[1][2]

Levinneisyys ja elinympäristö

Käärmeenpistonyrtti on ilmeisesti alkuperältään Itä-Euroopan metsäarovyöhykkeen kasvi, mutta on levinnyt suurimpaan osaan havumetsävyöhykkeen eteläpuolista Eurooppaa. Pohjoisessa se karttaa mereisimpiä olosuhteita Atlantin ja Pohjanmeren rannoilla, mutta esiintyy Itämeren rannikoilla. Sen pohjoisimmat esiintymät ovat Lounais-Suomessa. Keski-Aasiassa sitä esiintyy paikoin vuoristojen reuna-alueilla Altailla ja Himalajalla.[2][3]

Käärmeenpistonyrtti on heimonsa (oleanterikasvien tai toisinaan itsenäiseksi heimoksi lasketun käärmeenpistonyrttikasvien) ainoa Suomessa kasvava laji. Sitä esiintyy alkuperäisenä Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja läntisen Uudenmaan rannikolla Porkkalaan asti. Se kasvaa kivisillä rinteillä ja kallioilla, usein paikolla, joilla maa-ainesta on vain vähän. Kasvustot ovat avoimilla, valoisilla ja lämpimillä paikoilla. Käärmeenpistonyrtin esiintymisalue rajoittuu saaristoon ja aivan lähelle rannikkoa sisämaassa. Vain saaristossa se on todella yleinen.[1][4]

Myrkyllisyys ja lääkekäyttö

Pohjois- ja Keski-Euroopassa kasvava käärmeenpistonyrtti on erittäin myrkyllinen, mutta eri alueilla kasvavien kasvien myrkyllisyydessä on ilmeisesti eroja. Kasvin myrkyllisin osa on juurakko, joka on tunnettu rohdoksena nimillä Radix vincetoxi ja Radix hirundinariae. Sen on arveltu tehoavan virtsatietulehduksiin, kuumetauteihin ja myrkytystiloihin. Suvun tieteellinen nimi viittaa oletettuun "myrkyn voittamiseen".[2]

Lähteet
  1. Hämet-Ahti, Leena, ym.: Retkeilykasvio, s. 296. 3. painos. Helsinki: Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, 1986. ISBN 951-9381-14-7.
  2. Laine, Unto: Suuri kasvikirja, III osa, s. 366–368. toim. Jaakko Jalas. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05293-4.
  3. Anderberg, Arne: Vincetoxicum hirundinaria (levinneisyyskartta) Den virtuella floran. 1997. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 6.8.2008.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Kalliokäärmeenpistonyrtin (Vincetoxicum hirundinaria) levinneisyys Suomessa Viitattu 03.11.2017.

    Kuvia

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.