Jussi Homan

Ensimmäisen maailmansodan tapahtumien alla Jussi Homan lähti 20-vuotiaana Yhdysvaltoihin 1911. Lähtö Suomesta tapahtui salaa, koska Jussi tahtoi välttää asepalveluksen tsaarinaikaisen Venäjän armeijassa.[1] Jussi Homan toimi Yhdysvalloissa aluksi muun muassa armeijan viihdystysjoukoissa. Hän vietti maassa 11 vuotta, saaden vaikutteita erikoisesti italialaissyntyisen Pietro Frosinin harmonikansoitosta. Hän osti italialaisen porrastetun 5-rivisen 120-bassoisen harmonikan ja opetteli nuotinlukutaidon. Homan kehittyi suosituksi soittajaksi varsinkin amerikansuomalaisten keskuudessa ja piti oppilaita.[3][4] Myös ensimmäiset viisi Victor-yhtiön julkaisemaa savikiekkolevytystä tehtiin Yhdysvalloissa yhteistyössä toisen harmonikansoittajan, Matti Söderlundin, kanssa vuonna 1920.[1]

Vuonna 1922 Homan palasi nyt itsenäistyneeseen Suomeen ja Kotkaan, jossa hän aloitti opetustyön ja jatkoi muusikonuraansa.[1] Hän voitti 6. lokakuuta 1925 Helsingin työväentalolla pidetyn, L. Silotin järjestämän harmonikkakilpailun, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena valtakunnallisena harmonikkakilpailuna. Kilpailuun osallistui kahdeksan soittajaa ja sen tuomaristossa olivat Tauno Hannikainen, Armas Maasalo ja Lepo Laurila.[2][3][4][5][6] Homan oli myös ensimmäinen Suomen Yleisradiossa soittanut harmonikkataiteilija, esiintyen suorassa lähetyksessä 26. huhtikuuta 1928, kello 18.30.[1] Viimeinen radioesiintyminen oli vuonna 1940.[2][3][4][5][6] Homan levytti myös kolme soololevyä vuonna 1928.[1]

Fazerin musiikkikaupan konserttitoimisto organisoi merkittävän valtakunnallisen harmonikkakonserttikiertueen vuonna 1929. Homanin lisäksi kiertueelle osallistuivat Leander Norrback, August Kaipiainen ja Gösta Östman. Harmonikkakvartetti esiintyi 42:lla paikkakunnalla 3. syyskuuta – 17. lokakuuta ja esitti pääasiassa konserttimusiikkia, mikä oli poikkeuksellista sen aikaisessa harmonikkamusiikkiperinteessä. Kiertue olikin tärkeässä roolissa sekä harmonikan mahdollisuuksien esiintuomiseksi konserttimusiikissa että nuotinlukutaidon merkityksen korostamisessa aikansa harmonikansoittajien parissa.[1][2][3][4][5][6]

1920-luvun huippuvuosien jälkeen Homanin ura seestyi hieman 1930-luvulle tultaessa. Hän perusti oman yhtyeen, Kotkan Pojat, joka oli aktiivinen koko vuosikymmenen ajan viihde- ja tanssimusiikin saralla. Homanin lisäksi yhtyeessä soittivat Arvo Koivu (viulu), Aarne Masalin (banjo, kitara, mandoliini), Sulo Virtanen (saxofoni, klarinetti), Oiva Höglund (rummut), sekä toisena hanuristina Unto Kirjavainen. Hieman lyhyemmän aikaa yhtyeessä soittivat myös saxofonisti Veikko Enberg sekä rumpali Pauli Maranko. J. Homanin trio levytti Homanin viimeisiksi jääneet levytykset vuonna 1935.[1]

Jussi Homan keskittyi opetustyöhön yhä päätoimisemmin 1930-luvulta lähtien ja siitä tuli hänen pääasiallinen harrastuksensa musiikkialalla sotavuosista eteenpäin. Teemu Huusarin mukaan Homanilla oli 92 oppilasta hänen itse kirjoittamassaan nimilistassa, mutta opetustyön vaikutus ulottui todennäköisesti laajemmallekin.[1] Homanin itsensä mukaan hänen parhaimpia oppilaitaan olivat myös hiihtäjänä tunnetuksi tullut Unto Kirjavainen (1915–2004), Jukka Ollila (s. 1926), kanttoriurkuri Erkki Toikka (1927–1993) sekä viulunrakentajanakin tunnettu Risto Vainio (s. 1930).[4]

Homanin sävellystuotanto kattaa noin viisikymmentä teosta ja hänen soittotyyliään on luonnehdittu omaleimaiseksi. Hänen säilyneistä sävellyksistään ja sormitetuista kappaleistaan voidaan tunnistaa omaleimainen diskanttisormion käyttö, jossa on vaikutteita kaksi- ja kolmirivisten harmonikkojen aikakaudelta. Opettaessaan ja soittaessaan hän käytti kolmelle riville keskittyviä sormitusratkaisuja eri äänilajien mukaan. Aluksi peukaloa pidettiin lähinnä diskanttikahvan takana, mutta myöhempinä opetusvuosinaan Homan alkoi huomioida peukaloa tasavertaiseksi sormeksi muiden ohella sormituksien kehittämisessä. Homanin säilyneistä sävellyksistä voidaan todeta hänen käyttäneen bassokättä voimakkaastikin. Homan käytti etenkin omissa sävellyksissään yllättäviä sormioratkaisuja ja ne olivat aikanaan teknisesti varsin vaativia.[1]