Juri Lotman

Juri Lotman syntyi Pietarissa. Hänen äitinsä oli lääkäri ja isänsä asianajaja. Lopetettuaan oppikoulun erinomaisin arvosanoin vuonna 1939 nuori Juri alkoi opiskella Leningradin yliopiston kielitieteellisessä tiedekunnassa. Hänestä tuli venäjän ja kirjallisuuden osaston opiskelija.[3] Vuonna 1940 Lotman kutsuttiin armeijaan, ja vuosina 1941–1945 hän osallistui toiseen maailmansotaan mutta ei varsinaisiin sotatoimiin vaan puhelinkaapelien asentamis-, korjaus- ja purkutyössä.[4]

Sodan jälkeen Lotman palasi Leningradiin opiskelemaan ja aloitti tutkijanuransa. Hänen ensimmäiset työnsä käsittelivät 1700–1800-luvun Venäjän kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun historiaa ja hänen ensimmäinen artikkelinsa, varhaista Decembrist -liikkeestä, julkaistiin vuonna 1949.[3] Vuonna 1950 Juri Lotman valmistui erinomaisin arvosanoin maisteriksi,[5] mutta stalinistien antisemitistisen toiminnan takia hän sai juutalaisena vain vapaadiplomin eikä päässyt aspirantuuriin.[3] Hän totesi jäävänsä juutalaisuutensa vuoksi myös työttömäksi ja päätyi Tarttoon[4].

Juri Lotmanin avioitui 1951 kirjallisuustieteilijä Zara G. Mintsin (1927–1990) kanssa.[3] Heillä on kolme lasta: Mihhail Lotman (1952–) on semiootikko ja poliitikko, Grigori Lotman (1953–) on taiteilija, ja Aleksei Lotman (1960–) on biologi ja poliitikko.

Lotman muutti vuonna 1950 Viroon. Hän sai vanhemman opettajan paikan Tarton opettajankoulutuslaitoksesta, ja työskenteli siellä vuodet 1950–1956. Vuosina 1952–1954 hän oli dosenttina Venäjän kirjallisuuden oppiaineessa.[3] Vuodesta 1954 elämänsä loppuun asti Lotman työskenteli Tarton yliopistossa. Opetustyön ohella hän toimi aktiivisesti Venäjän kulttuurin ja kirjallisuuden tutkijana.[5] Hän halusi avata yhteiskunnallisen tietoisuuden rakenteet, löytää aikakauden filosofisten, poliittisten ja esteettisten aatteiden yhtenäisyyden ja niiden suhteet elämän taiteellisen osien kanssa.

Tutkimuksista syntyi Lotmanin tohtorinväitöskirja, joka hyväksyttiin vuonna 1962. Väitöskirjan lisäksi Lotman kirjoitti vuosina 1950–1960 useita muita kirjallisuustieteellisiä tutkimuksia sekä monografian. Vuodesta 1963 lähtien Lotman hoiti Tartossa professuuria, ja vuosina 1960–1977 hän toimi venäläisen kirjallisuuden laitoksen esimiehenä.[5]

Lotman esitteli tutkimuksiaan vuonna 1980 Viron television ohjelmasarjassa Беседы о русской культуре (Vestlusi vene kultuuriloost), ja luentosarja julkaistiin myös kirjana.[6]

Lotmanista tuli semiootikko 1950-luvun lopulla, kun hän tajusi, että suurta kulttuurihistoriallista ja kokemuksellista materiaalia, jonka hän oli koonnut, ei voinut riittävän hyvin tutkia perinteisillä menetelmillä. Lotman alkoikin kiinnostua lingvistisistä ja strukturalistisista menetelmistä sekä semiotiikasta. Vuodesta 1958 lähtien hän piti yliopistossa strukturaalisen poetiikan kurssia, jossa hän ensimmäisen kerran käytti kirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen strukturaalis-semioottista menetelmää. Uuden teorian lähtökohtat julkaistiin Lotmanin monografiassa Lektsii po strukturalnoi poetike (Luentoja strukturaalipoetiikasta). Tämä monografia loi perustan uudelle kirjasarjalle Trudy po znakovym sistemam (Tutkimuksia merkkijärjestelmistä, julkaisusarjan englanninkielinen nimi Sign Systems Studies, julkaisija Tarton yliopisto, ISSN 1406-4243), joka tuli nopeasti tunnetuksi ympäri maailman. Lotmanin perustama Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta jatkoi venäläisen formalismin parhaita perinteitä.[5]

Lotman kirjoitti vielä useita tutkimuksia. Hänen historiallisten ja kulttuurihistoriallisten tutkimustensa keskipisteenä oli 1800–1900-luvun venäläinen kirjallisuus, mm. Aleksandr Puškin. Myöhemmin hän kirjoitti useita kirjoja venäläisen kulttuurin ja olotilojen historiasta. Vuonna 1992 julkaistiin viimeinen kirja, jonka Juri Lotman omin silmin näki.[5]

Lotmanin tutkimukset semiotiikasta ja venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista tekivät hänestä kansainvälisesti tunnetun. Lotman kirjoitti lähes yksinomaan venäjäksi mutta hänen teoksiaan on julkaistu käännöksinä vuodesta 1960-luvulta alkaen mm. Yhdysvalloissa, Britanniassa, Suomessa, Japanissa, Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä, Espanjassa, Italiassa, Puolassa, Unkarissa ja Romaniassa. Lotmanin teoksista otetaan edelleen uusia painoksia.[7]

Juri Lotman luennoi Helsingin yliopistossa vuosina 1987 ja 1991 sekä International Semiotics Instituten (ISI) kongressissa Imatralla vuonna 1992.[8][9]

• Lotman, Juri: Merkkien maailma: Kirjoitelmia semiotiikasta. Suomennosvalikoima. Suomentaneet Erkki Peuranen, Paula Nieminen ja Jukka Mallinen. 2. tarkistettu painos 1990. Helsinki: SN-kirjat, 1989. ISBN 951-615-708-4.

Lotmanin artikkeleita on julkaistu suomalaisissa lehdissä:[10]

• Näyttämön merkkikieli, Kulttuurivihkot 8(1980): 6, 7
• Kuvasarja: kertomus ja vastakertomus, Taide 25(1984): 4
• Elokuvataiteen asema kulttuurimekanismissa, Filmihullu 1985: 7
• Legenda uudessa asussa, Filmihullu 1988: 6
• Semiotiikan uusia ongelmia: luento Helsingin yliopistossa 6.6.1991 Synteesi 11(1992): 3
• Kirjallisuus ja mytologia, Parnasso 45 (1995): 1

• Veivo, Harri & Huttunen, Tomi: Semiotiikka: Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2876-5.

• Juri Lotman, Zara Mints. Epistolaarne isikuarhiiv 1944-1999 Yuri Lotman, Zara Mints. henkilökohtaiset arkistot 1944-1999
• ELKOST Intl. literary agency – elämäkerta (englanniksi)
• Kulttuuri teksteinä: Juri Lotmanin esseekokoelmasta (Synteesi 3/1993)