Teologia

Teologia (m.kreik. θεολογία) tarkoittaa alun perin jumaluusoppia eli järjestelmällistä jumalan ja jumalaan liittyvien aiheiden tutkimusta (θεος, theos, ”jumala”, + λογος, logos, ”sana”, ”järki”, ”keskustelu”, ”oppi”).[1]

Nykyisin teologia voidaan sanana jakaa kahteen merkitysluokkaan. Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala.[2][3] Uskonnollinen teologia puolestaan on jonkun tietyn uskonnon opillista järjestelmää tai ajattelua koskevaa, uskonnollisen yhteisön itsensä harjoittamaa tutkimusta.

Nykyaikainen akateeminen teologinen tutkimus on luonteeltaan kuvailevaa,[4] toisin sanoen se tutkii kohteena olevan uskonnon uskomuksia käyttäen apunaan myös muiden tutkimusalojen menetelmiä. Se eroaa normatiivisesta eli uskon sisältöä määrittävästä teologiasta, joka tähtää oppijärjestelmien luomiseen, kehittämiseen ja arvioimiseen,[4][5] ja kuuluu uskonnollisille yhteisöille itselleen. Jaottelu ei kuitenkaan ole aina ehdoton.[4]

Tieteenalana teologia eroaa uskontotieteestä ennen kaikkea kahdella tavalla. Ensiksi, teologia rajautuu yleensä tutkijoiden omaan uskonnolliseen perinteeseen, usein kristinuskoon. Tällöin tutkitaan kristinuskon perusteita, kuten sen historiaa, sisältöä ja ilmenemismuotoja. Uskontotieteen tutkimuskohteena ovat puolestaan kaikki maailman uskontoperinteet. Toiseksi, teologia ei tavallisesti ”vertaile” uskontoja. Uskontojen vertailua voidaan tehdä uskontotieteen alalla.[5][6]

Suomessa teologian maisteriksi valmistunutta kutsutaan teologiksi. Useimmat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista ovat suorittaneet vähintään teologian maisterin tutkinnon, osalla on aikaisempi korkeakoulututkinto sekä teologian kandidaatin opinnot.

Historia
Pääartikkeli: Teologian historia

Termin historia
Albert Suuri, läntinen kristillisten teologien suojeluspyhimys.

Sanan ’teologia’ alkuperä on antiikin Kreikassa, jossa se tarkoitti jumalallisia asioita koskevaa oppia,[1] kaikenlaista jumalien ja kaikkeuden pohdintaa. Termin merkitys on kuitenkin muuttunut huomattavasti sinä aikana kun sitä on käytetty, pääasiassa kristillisessä ajattelussa.

Aristoteles luki teologian matematiikan ja fysiikan ohella yhdeksi teoreettisen filosofian osa-alueeksi, ja korkea-arvoisemman kohteensa ansiosta näitä kahta muuta korkea-arvoisemmaksi.[7] Teologian kohteena olivat kaikkein jumalallisimmat kysymykset, kuten ”ensimmäisen liikuttajan” tutkiminen. Tätä kautta termi on päätynyt lukuisiin läntisiin ja itämaisiin uskonnollisiin perinteisiin. Plotinokselle teologia oli ainoa tiede, joka oli tieteen nimen arvoinen.[8]

Roomalainen kirjailija Varro jakoi teologian kreikkalaisiin lähteisiin perustuen kolmeen lajiin: myyttiseen, joka käsitteli kreikkalaisiin jumaliin liittyviä myyttejä; järkiperäiseen, johon kuului filosofinen tutkimus jumalista ja kosmologiasta; ja yhteiskunnalliseen, johon kuuluivat uskonnolliset menot.[9]

Varhaiskristillisenä aikana teologia ymmärrettiin antiikin perintönä opiksi Jumalasta ja tämän ominaisuuksista. Kristinuskossa keskeinen osa oli tällöin oppi Jumalan olemuksesta ja kolminaisuusopin mukaisista persoonista.[3] Alkukirkon aikana teologiaa ei pidetty yleensä tieteenä, vaan osana uskonnon harjoitusta.[10]

Varhaiskristilliset kirjoittajat ovat kuitenkin käyttäneet termiä myös useissa hieman erilaisissa merkityksissä. Kreikkalaisessa perinteessä theologia on tarkoittanut usein Jumalaa koskevaa puhetta. Tämä erotetaan ekonomiasta, joka on Jumalan pelastustekoja koskevaa puhetta. Esimerkkinä tästä on Gregorios Nyssalaisen ajattelu.[11]

Joillekin kreikkalaisille kirkkoisille theologia tarkoitti Jumalan puhetta. Esimerkiksi Uuden testamentin käsikirjoituksissa Johanneksen ilmestyksen otsikoksi on kirjattu apokalypsis ioannou tou theologou, ”Johannes Teologin ilmestys”. 'Logos' tarkoittaa tässä luultavimmin ”sanaa” tai ”viestiä”. Ho theologos tarkoittaa siis, että kirjoittaja on esittänyt Jumalan paljastaman ilmestyksen, logoi tou theou eli Jumalan sanat. Termi liittyy tiukasti Johanneksen evankeliumin alussa olevaan logos-aiheeseen, jossa Kristusta kutsutaan nimellä Logos. Jotkut latinalaiset kirkkoisät, kuten Tertullianus ja Augustinus, seurasivat Varron kolmijakoa.

Keskiajan skolastiikassa termi alkoi merkitä kristillisen uskon oppien järkiperäistä tutkimista, ja vielä tarkemmin yliopistollista tieteenalaa, joka piti Jumalan olemuksen tutkimuksen lisäksi sisällään muun muassa sakramenttiopin, pelastusopin ja kirkko-opin.[3] Teologiaa vastaavana ilmaisuna saatettiin käyttää termiä sacra doctrina eli pyhä oppi.[12] Keskiaikaisen tieteen peruslauseina saattoivat toimia järkiperäisen perustelun ohella myös ilmoituksen kautta uskotut totuudet.[10]

Nykyaikana eräs teologian määritelmä on, että teologia on kristinuskoa tai erityisesti kristinuskoa koskevien käsitysten järjestelmällistä tarkastelua, erilaisten uskonnollisten käsitysten erittelyä ja vertailua.[3]

Teologialla voidaan viitata myös yhteisön tai henkilön uskonnollisten uskomusten kokonaisuuteen; näin voidaan puhua esimerkiksi apostoli Paavalin teologiasta tai katolisesta teologiasta.[13]

Uskonnollisen teologian historian vaiheita
  • Juutalainen teologia
  • Buddhalainen ajattelu

Teologian tieteellisyys

Kokemuksellinen testattavuus on eräs tieteen perusperiaatteista. Jumala, kuolemanjälkeinen elämä ja näiden kaltaiset väitteet ovat kokemukseen perustumattomia.[14] Filosofi Sami Pihlström on sanonut, että jos teologia on tunnustuksellista ja pyrkii uskontotieteen kaltaisen kulttuuritutkimuksen sijasta olemaan tiedettä jostakin yliluonnollisesta, se muuttuu tieteestä uskonnonharjoittamiseksi.[15] Uskontotieteilijät puhuvat menetelmällisestä ateismista,[16] jossa todellisuutta koskeviin kuvauksiin vältetään sekoittamasta mitään viittauksia yliluonnolliseen.[17] Suomessa luterilaisen kirkon edustama uskonnollisuus on Pihlströmin mukaan pyrkinyt ”rauhanomaiseen rinnakkaiseloon” tieteen kanssa.[18] Ilkka Niiniluodon mukaan rauhanomainen rinnakkaiselo uskonnon ja tieteen todellisuuskäsitysten välillä ei kuitenkaan ole mahdollista. Hänen mukaansa uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon muodostamisesta on väistämättä ristiriidassa tieteen epädogmaattisen menetelmän kanssa.[19]

Nykyaikaisten teologien mukaan teologia oppina jumalasta (eli teologia antiikin merkityksessä) tai teologia, joka käyttää peruslauseinaan ilmoituksen kautta uskottuja totuuksia (eli teologia keskiaikana hyväksytyssä merkityksessä), eivät kuulu tieteelliseen tutkimukseen. Sen sijaan ne ovat nykyaikaisen akateemisen teologian, erityisesti systemaattisen teologia, tutkimuskohteita.[10] Puolueettoman, tieteellisen teologisen tutkimuksen mahdollisuutta on kuitenkin myös arvosteltu. Esimerkiksi Wolfhart Pannenberg on katsonut, että teologian tehtävänä on etsiä sitä, mitkä Jumalaa ja jumalallisia asioita koskevat asiat ovat tosia ja mitkä epätosia.[3]

Opetus ja tutkimus

Teologia on vanhassa akateemisessa arvojärjestyksessä ensimmäinen ja teologiset tiedekunnat ovat länsimaiden yliopistoissa usein vanhimpia. Monissa maissa teologiset tiedekunnat ovat tunnustuksellisia, mutta Pohjoismaissa on yleisesti noudatettu periaatetta teologisen tiedekunnan tunnustuksettomuudesta. Suomessa suurin osa teologian opiskelijoista on luterilaisia.

Akateemisen teologian tutkimuskohteena on ihmisten uskonnollisen uskon ilmaukset ja erilaiset yksityiset ja yhteiskunnalliset uskon ja uskonnollisen käyttäytymisen ilmenemismuodot menneisyydessä ja nykyaikana. Teologia luetaan humanististen alojen joukkoon siinä merkityksessä, että teologia tutkii ihmisen ajattelua ja toimintaa.

Teologia ei tutki ensisijaisesti uskonnollisen uskon psykologisia syntyprosesseja, sillä se kuuluu psykologian ja uskontotieteen alaan. Kuitenkin on olemassa esimerkiksi uskonnonpsykologiaa ja pastoraalipsykologiaa, joita harjoitetaan teologian piirissä. Jumalan olemassaolon kysymyksiä tutkitaan uskonnonfilosofiassa.

Teologia yliopistoissa

Euroopassa teologiaa on perinteisesti opetettu yliopistoissa ja pappisseminaareissa. Suurin osa Länsi-Euroopan keskiajalla perustetuista yliopistoista kasvoivat katedraalikouluista ja muista kirkon perustamista laitoksista. Ne oli perustettu nuorten miesten kouluttamiseksi kirkon palvelukseen teologian ja lainopin (usein kanonisen lain) aloilla. Teologia oli näin yliopistojen tärkein oppiaine ja sitä pidettiin ”tieteiden kuningattarena” (regina scientiae). Muita aineita, kuten filosofiaa ja vapaita taiteita, opetettiin ensi sijassa teologian tueksi. Valistusaikana yliopisto-opetus alkoi muuttua humanistiseksi. Teologia ei ollut enää yliopistojen pääaine, vaan yliopistot alkoivat palvella myös muita tarpeita kuin papiston koulutusta. Näin teologiasta tuli ainoa oppiaine, joka säilytti tunnustuksellisen perustan muutoin maallistuneissa laitoksissa.

Teologialla yliopistollisenakin oppiaineena on kahtalainen luonne. Teologian opetuksen historia on voimakkaasti sidoksissa kristillisten kirkkojen pappiskoulutukseen. Useissa maissa teologinen yliopistollinen tutkimus tapahtuu edelleen kirkkokuntien ylläpitämissä teologisissa tiedekunnissa, joissa teologialla saattaa olla enemmän tai vähemmän tunnustuksellinen luonne. Tällaisissa tilanteissa akateemista ja kokemusperäistä tiedettä on yleensä edustanut uskontotiede tai filosofiassa harjoitettava uskonnonfilosofia. Yhdysvalloissa teologiaa ei harjoiteta valtion tuella perustuslain luonteen vuoksi. Teologisia opintoja voi harjoittaa useissa yksityisissä yliopistoissa, mutta niissä teologien akateeminen vapaus voi olla rajoitettu. Mikäli yliopistoa ylläpitävä kristinuskon suuntaus katsoo teologin olevan harhaoppinen, hänen urakehityksensä saattaa vaikeutua. Yhdysvallat on kuitenkin maailmansotien jälkeen noussut merkittäväksi akateemisen teologian maaksi.

Protestanttiset valtionkirkot ovat yleensä järjestäneet pappien koulutuksen yhdessä yliopistojen kanssa, kun taas katolinen kirkko on käyttänyt seminaareja. Euroopan maallistuminen on kuitenkin johtanut teologisten tiedekuntien sulkemiseen useissa maissa, kun taas katolinen kirkko on lisännyt yliopisto-opetusta perustamalla useita omia yliopistoja. Saksaa on perinteisesti pidetty yliopistoteologian johtavana maana. Tärkeimmät modernit teologit tulivat Saksasta ja monia teologisia menetelmiä on kehitetty siellä. Erityisesti Suomessa ja Ruotsissa valtionyliopistojen teologiset tiedekunnat kouluttavat teologeja muun muassa uskonnonopettajiksi ja tutkijoiksi kirkkojen tehtäviin suuntautuvien rinnalla. Koska yliopistollinen teologia Pohjoismaissa on akateeminen oppiala, teologisista tiedekunnista valmistuneet ovat voineet työllistyä myös muun muassa liike-elämän, markkinoinnin ja hallinnon palvelukseen.

Teologian opetus ja tutkimus Suomessa

Suomessa teologiaa voi opiskella kolmessa eri yliopistossa, jotka ovat:

Suomen yliopistojen teologiset tiedekunnat ovat tunnustuksettomia, uskonnollisiin katsomuksiin nähden sitoutumattomia vapaita tiedeyhteisöitä, ja ne ovat virallisesti sitoutuneet tieteen menetelmiin ja periaatteisiin muiden tieteenalojen tavoin.[20]

Suomessa teologian opetus on vanhastaan jaettu viiteen osa-alueeseen:

  • Eksegetiikka tutkii sekä Vanhaa että Uutta testamenttia niiden alkukielillä, eli hepreaksi, arameaksi ja kreikaksi, sekä Raamatun ulkopuolisia tekstejä, joiden syntyajankohdat ajoittuvat suunnilleen samoille ajanjaksoille. Tällöin tekstejä tutkitaan niiden alkukielisissä muodoissa esimerkiksi koptiksi. Eksegetiikan metodeita ovat muun muassa redaktio-, kirjallisuus-, muoto- ja traditiokritiikki sekä arkeologia. Eksegetiikan tutkijaa kutsutaan eksegeetiksi.
  • Kirkkohistoria tutkii kristinuskon historiaa. Kirkkohistorioitsija tutkii esimerkiksi kirjoja, lehtiä, virallisia asiakirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja tai vaikkapa esineitä ja taideteoksia. Kirkkohistorian tutkimuksessa käytetään kaikkia yleisiä historian tutkimusmenetelmiä.
  • Systemaattinen teologia tutkii kristinuskon historian henkilöiden ja yhteisöjen uskon ilmaisuja ja uskonnollista ajattelua kirjallisissa lähteissä. Menetelmänä käytetään systemaattista analyysia, jonka avulla etsitään tekstin tai useiden tekstien sisäistä teologista tai filosofista järjestelmää. Systemaattinen teologia tutkii myös aatehistoriaa. Myös systemaattinen teologia tutkii tekstejä niiden alkukielillä ja siksi latina on tärkeä kieli systemaatikolle.
  • Teologinen uskontotiede tutkii eri uskontojen ilmenemismuotoja. Uskontotieteen lähestymistavat voidaan jakaa ymmärtävään, kriittiseen ja selittävään. Ymmärtävässä lähestymistapaan kuuluu esimerkiksi uskontofenomenologia. Kriittisestä tutkimuksesta esimerkki on feministinen tutkimus. Selittävä teologinen uskontotiede pyrkii saavuttamaan uskonnollisista ilmiöistä tieteellistä tietoa, ja kokoamaan niistä koeteltuja teorioita.
  • Käytännöllinen teologia tutkii yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan uskonnollista toimintaa ja muodostaa tästä tieteellisiä teorioita ja tutkimustuloksia. Käytännöllisen teologian tutkimuksessa käytetään esimerkiksi määrällisiä ja laadullisia tutkimusmenetelmiä. Käytännöllisen teologian alaan kuuluvat esimerkiksi tutkimukset suomalaisten uskonnollisuudesta.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta jaettiin aiemmin tämän jaon mukaisiin laitoksiin. Uskontotieteen oppiaine on yhteinen teologisen tiedekunnan ja humanistisen tiedekunnan kanssa. Näiden lisäksi yliopistossa on tutkimustyötä harjoittava Katariina-instituutti. Itä-Suomen yliopistossa on puolestaan teologian osasto, joka jakaantuu läntisen teologian ja ortodoksisen teologian koulutusohjelmiin. Ortodoksisen teologian osalta Itä-Suomen yliopisto on Pohjoismaiden ainoa ortodoksista teologiaa opettava akateeminen oppilaitos. Åbo Akademissa opetusta antavat kuusi laitosta: dogmatiikka, Vanhan testamentin eksegetiikka ja judaistiikka, Uuden testamentin eksegetiikka, kirkkohistoria, käytännöllinen teologia sekä teologinen etiikka ja uskonnonfilosofia. Åbo Akademin erikoisuus on judaistiikka, jota ei opeteta muualla Suomessa. Helsingissä voi kuitenkin opiskella erikseen seemiläisiä kieliä ja kulttuureita humanistisen tiedekunnan Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella.

Suomen teologiset tiedekunnat valmistavat teologian kandidaatteja ja maistereita, jotka valmistuvat lähinnä kirkkojen teologisiin tehtäviin, uskonnonopettajiksi ja teologian tutkijoiksi. Virallisesti teologinen tiedekunta ei valmista pappeja, koska kristillisillä kirkoilla ja yhdyskunnilla on omat kelpoisuusvaatimuksensa papeille. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi haluavan kelpoisuusehdoista päättää kirkon piispainkokous. Nykyisin Suomen luterilaisen kirkon pappisvihkimys edellyttää pääsääntönä teologian maisterin tutkintoa, joka sisältää piispainkokouksen erikseen määrittelemät teologisten oppiaineiden vähimmäisopinnot. Opettajalinjalla maisterin tutkintoon kuuluu vuoden mittaiset pedagogiset opinnot käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa, ja kahden aineen opettajilla toisen opetettavan aineen opinnot. Kirkon toiminnan ulkopuoliselle uralle pyrkivällä on laajempi valinnan vapaus oman tutkintonsa rakentamisessa. He voivat opiskella useita sivuaineita muissa tiedekunnissa.

Valmistuneiden yleisimpiä ammattinimikkeitä työelämässä ovat seurakuntapastori, pastori, pappi, kappalainen ja opettaja. Työpaikat ovat tavallisimmin seurakunnissa, järjestöissä ja kunnissa.[21]

Teologia ja muut uskonnot kuin kristinusko

Akateemisissa teologisissa piireissä on keskusteltu siitä, onko teologia lähinnä kristinuskolle ominainen tutkimusala. Tällöin kristillinen teologia tulisi erotella muista. Monet ovat katsoneet teologian tutkimusalana soveltuvan nimensä mukaisesti lähinnä jumalan (theos) ja jumaluskon tutkimiseen, jolloin se ei soveltuisi samassa määrin uskontoihin, jotka rakentuvat toisella tapaa, kuten uskontoihin, joissa ei ole jumaluuksia tai jotka kieltävät, että asioita voi tutkia loogisesti. Esimerkiksi buddhalaisuutta tutkivat suosivat usein nimitystä ”buddhalainen filosofia” buddhalaisen teologian sijaan, koska buddhalaisuudessa ei ole samanlaista ajatusta jumalasta kuin suurissa yksijumalisissa uskonnoissa.

Termin ’teologia’ soveltaminen kristinuskoa muistuttaviin uskontoihin voi olla yhtä lailla harhaanjohtavaa. Islamin piirissä kristillistä teologista keskustelua vastaava teologis-filosofinen keskustelu on ollut vähäistä ja jopa jossain määrin huonomaineista toimintaa nimeltään kalam. Islamin varsinainen oma vastine kristilliselle teologialle olisi pikemminkin islamilaisen lain tutkimus eli fiqh.

Juutalaisuudessa poliittisten mahtien puute on johtanut siihen, että teologinen keskustelu on sijoittunut enimmäkseen juutalaisiin yhteisöihin ja synagogiin akateemisten laitosten sijaan. Juutalainen teologia on kuitenkin ollut historiallisesti hyvin toimeliasta ja vaikuttanut paljon sekä kristilliseen että islamilaiseen teologiaan. Myös juutalaisuuden tapauksessa kristillinen teologia vertautuisi parhaiten rabbiiniseen keskusteluun juutalaisesta laista sekä juutalaisiin raamattukommentaareihin.

Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitos toteaa, että sen alueeseen kuuluvat kristillisten tai muiden oppien ja käsitysten sisältöä sekä rakennetta tutkivat teologiset tieteet.[22] Laitoksella on myös tehty systemaattisen teologian alaan kuuluva islamia käsittelevä väitöskirja.[23]

Katso myös

Lähteet
  • Helsingin yliopisto, systemaattisen teologian laitos helsinki.fi. Viitattu 23.10.2007.
  • Hukari, Ari: Islam, ilmoitus ja historia. Abul A’la Mawdudin ja Fazlur Rahmanin Koraanin ja tradition tulkinta. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2005. ISBN 952-9791-58-5.
  • Luomanen, Petri (toim.): Teologia. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3456-0.
  • Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen. Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.

Viitteet
  1. Liddell, Henry George & Scott, Robert: θεολογία A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  2. Luomanen 2001, s. 7.
  3. Kärkkäinen, Pekka: ”Mitä teologia on?” – esimerkki teologisesta argumentaatiosta Yleinen teologia: systemaattinen teologia. Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. Viitattu 22.3.2010.
  4. Religion, study of Encyclopaedia Britannica Online. Encyclopædia Britannica. Viitattu 22.3.2010. (englanniksi)
  5. Kaikkonen, Helena & Moilanen, Antti: Uskontotieteen ja uskontofilosofian näkökulmia uskonnon ymmärtämiseen. Teoksessa Kaikkonen, Helena & Peltola, Sonja (toim.): Puheenvuoroja evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen, s. 69. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, opettajainkoulutuslaitos, i.v. Verkkojulkaisu (PDF).
  6. Pihlström, Sami: Teologia on tiedettä. Tieteessä tapahtuu, 2003, nro 2. Artikkelin verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. Aristoteles: Metafysiikka VI, 1026a.
  8. Plotinos: Enneadit V, 9, 7.
  9. Abbagnano, Nicola: Theology (PDF) nicolaabbagnano.it. Arkistoitu 7.11.2011. Viitattu 22.3.2010. (englanniksi)
  10. Kärkkäinen, Pekka: Onko teologia tiedettä? Yleinen teologia: systemaattinen teologia. Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. Viitattu 22.3.2010.
  11. Kärkkäinen, Pekka: Gregorios Nyssalainen, Suuri katekeesi, luvut 3 ja 5 Yleinen teologia: systemaattinen teologia. Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. Viitattu 22.3.2010.
  12. Kärkkäinen, Pekka: Tuomas Akvinolainen, Summa theologiae Yleinen teologia: systemaattinen teologia. Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. Viitattu 22.3.2010.
  13. Esim.: Nyyssölä, Tuomas: Kirjauutuus: Oliko Paavali katolilainen? Teologia.fi. 24.11.2009. Arkistoitu 7.12.2009. Viitattu 22.3.2010.
  14. Pihlström 2001, s. 48.
  15. Pihlström 2001, s. 52.
  16. Pihlström 2001, s. 53, 54.
  17. Pihlström 2001, s. 54.
  18. Pihlström 2001, s. 63.
  19. Pihlström 2001, s. 64.
  20. Sihvola, Juha: Miltä teologinen tutkimus näyttää ulkopuolisen silmin? Teologia.fi. 29.9.2008. Viitattu 22.3.2010. [vanhentunut linkki]
  21. Teologia: Mihin valmistuneet ovat sijoittuneet? töissä.fi. Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut. Viitattu 8.2.2017.
  22. Systemaattisen teologian laitos, www-etusivu Helsingin yliopisto. Viitattu 15.2.2010.
  23. Hukari 2001, s. 18.

    Kirjallisuutta
    • Lisää luettavaa aiheesta Teologia on Wikiaineistossa
    • McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. (Christian Theology. An Introduction. First edition 1995, third edition 2001.) Suomentanut Satu Norja. Suomenkielisen laitoksen toimittanut Reijo Työrinoja. 2. tarkistettu painos. Helsinki: Kirjapaja, 1999. ISBN 951-625-616-3.
    • McGrath, Alister (toim.): Modernin teologian ensyklopedia. (The Blackwell Encyclopedia of Modern Christian Thought, 1993.) Suomentaneet Satu Norja ja Kia Sammalkorpi-Soini. Helsinki: Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-495-0.
    • Pihkala, Juha: Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5561-4.
    • Raunio, Antti & Luomanen, Petri (toim.): Teologia. Johdatus tutkimukseen. 4. uudistettu painos. Helsinki: Edita, 2010. ISBN 978-951-37-5637-6.
    • Vainio, Olli-Pekka & Kemppainen, Lauri (toim.): Modernin teologian suuntauksia. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-247-447-6.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.